Extra II

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg

Extra II
Paulo Coelho: Valon Soturin käsikirja
Alkuteos Manual do guerreiro da luz 1997
Suomentaja Sanna Pernu
ScandBook (paino), Bazar 2015 (11. painos)
154 sivua



Rannalla kylästä itään on saari, ja siellä suunnaton temppeli täynnä kelloja. Näin nainen oli sanonut pojalle. Ja tämähän oli lähtenyt paikalle. Mutta oli nähnyt vain sen minkä aina ennenkin: sinisen taivaan ja valtameren.
   Mutta maininta saaresta ja temppelistä oli jäänyt askarruttamaan. Niinpä poika käveli läheiseen kalastajakylään ja kyseli kokoneilta kalastajilta, josko näillä olisi enemmän tietoa.
   Vanha kalastaja tunnisti, mitä poika oli etsimässä. Kun kalastajan isovanhempien vanhemmat asuivat siellä, silloin saari oli olemassa, ja saarella tosiaan oli temppeli. Mutta sitten tuli maanjäristys ja saari upposi mereen. Mutta, vaikka saarta ja temppeliä ei enää näkynytkään, temppelin kellot saattoi vieläkin kuulla, silloin kun meri heilutti niitä pohjassa.

   Poika palasi rannalle ja yritti saada korviinsa kellojen äänen. Hän istui paikallaan koko iltapäivän, muttei kuullut kuin aaltojen pauhinaa ja lokkien kirkunaa.
   Poika palasi rannalle uudelleen. Jos nainen joskus palaisi, poika voisi sanoa tälle, ettei ollut nähnyt saarta, mutta että oli kuullut kellot.
   Kului kuukausia. Nainen ei palannut ja poika unohti hänet.
   Mutta temppelin kelloja poika ei unohtanut. Hän ajatteli, että jos hän kuulisi kellot, hän tietäisi temppelin sijainnin ja voisi noutaa sinne kätkeytyneen aarteen.

   Aika kului. Poika tuli rannalle uudelleen ja uudelleen. Koulu ja kaveripiiri lakkasivat kiinnostamasta, ja toiset alkoivat tehdä pojasta pilkkaa.
   Poika ei kuullut temppelin vanhoja kelloja. Mutta jotain muuta hän huomasi oppineensa.
   Poika oli kuunnellut aaltojen loiskintaa niin pitkään, että ne eivät enää häirinneet hänen ajatuksiaan. Hän oli tottunut myös lokkien kirkunaan, mehiläisten surinaan ja palmupuiden lehdissä suhisevaan tuuleen.
   Kun pojan ja naisen välisestä keskustelusta oli kulunut puoli vuotta, poika kykeni jo karkottamaan mielestään kaikki äänet. Mutta vieläkään hän ei kuullut uponneen temppelin kelloja.
   Kalastajat kertoivat kuulevansa kellot. Mutta poika ei kuullut.

   Aikanaan kalastajat kehottivat poikaa unohtamaan temppelin kellot. Ehkä niitä eivät kuule muut kuin kalastajat. Pojan kannattaisi unohtaa koko juttu ja mennä leikkimään kavereidensa kanssa. Liki vuotta myöhemmin poika ajatteli, että ehkä miehet olivat oikeassa.

   Sinä päivänä poika päätti palata kotiin. Hän käveli lähemmäs merta jättääkseen jäähyväiset. Hän katseli vielä kerran ympärilleen.
   Koska kellot eivät enää askarruttaneen pojan mieltä, hän saattoi hymyillä kaikelle sille kauneudelle, minkä kuuli lokkien kirkunassa, meren pauhussa ja palmunlehtiä huojuttavassa tuulessa. Hänen korviinsa kantautuivat kaukaa kavereiden äänet, ja hän tunsi itsensä onnelliseksi ajatellessaan, että pian hän taas olisi mukana, niin kuin silloin ennen.
   Poika oli tyytyväinen ja kiitollinen. Hän tiesi varmasti, ettei ollut hukannut aikaansa. Olihan hän oppinut katselemaan ja kunnioittamaan luontoa.

   Ja meren pauhun, lokkien kirkunan, tuulen huminan, palmunlehtien suhinan ja leikkivien lasten äänten vuoksi poika kuuli juuri silloin myös ensimmäisen kellon kuminan.
   Sitten toisen.
   Ja vielä yhden. Ja hän kuuli, kuinka kaikki uponneen temppelin kellot soivat.

   Vuosia myöhemmin, jo aikuisena miehenä, tuo poika palasi lapsuudenkyläänsä ja sen rannalle. Ei hän aikonut mennä katsomaan, oliko merenpohjassa oikeasti aarretta, eikä ollut varma siitäkään, oliko oikeasti kuullut ne kellot, silloin kauan sitten. Mutta hän päätti kuljeskella hetken, kuunnellakseen tuulta ja lokkeja.
   Nuorukainen hämmästyi perin juurin nähdessään, että rannalla istui nainen, joka oli puhunut hänelle saaresta ja sen temppelistä. Tämä kertoi odottaneensa häntä.
   Nainen ojensi nuorukaiselle tyhjän, sinisen vihkon. Ja kehotti tätä kirjoittamaan vihkoon, että Valon Soturi tarkkailee lapsen silmiä, koska lapset osaavat katsoa maailmaa katkeruutta tuntematta. Ja että halutessaan tietää, onko ihminen hänen vierellään luottamuksen arvoinen, Soturi yrittää katsoa tätä lapsen silmin.
   Ja nainen sanoi nuorukaiselle, että tämä on se, joka kykenee tajuamaan elämän ihmeen, taistelemaan uskomansa asian puolesta loppuun saakka ja - sen jälkeen - kuulemaan kellot, joita meri soittaa syvyyksissään.
   Nuorukainen ei ollut pitänyt koskaan itseään Valon Soturina. Mutta nainen sanoi, että kaikki pystyvät siihen. Eikä kukaan pidä itseään Valon Soturina, vaikka kaikki ovat.
   Nainen hymyili nuorukaiselle ja kehotti tätä kirjoittamaan Soturista.

Näin alkaa eräs Paulo Coelhon tunnetuimmista teoksista, kirja Manual do guerreiro da luz, joka on Suomessa ilmestynyt nimellä Valon Soturin käsikirja. Teos on koottu Coelhon vuosina 1993-96 ilmestyneistä aforistisista kolumneista, jotka käsittelevät Valon Soturin arvomaailmaa ja olemusta. Kirjaa varten Coelho kirjoitti edellä kuvatun johdannon sekä jälkisanat. Otan tähän kirjaesittelyyn muutaman kolumnin, joista löytyy niitä keskeisimpiä Coelhon ajatuksia Soturista.
   Mainittakoon vielä, että uudemmista painoksista löytyvät myös Jenni Haukion kirjoittamat uudet alkusanat.

   Tehdään tästä nyt avatusta sivusta puolittainen uusintasivu, tämän tiivistelmän jatkona on aiemmin kevättalvella 2016 julkaistu esittely Coelhon teoksesta Accran kirjoitukset.

Valon Soturi on tavannut monia, jotka yrittävät näyttää itsestään ensimmäiseksi pahimmat puolensa. Nämä peittävät sisäisen voimansa aggressiivisuuteen ja naamioivat yksinäisyyden pelkonsa riippumattomuudeksi. Nämä eivät usko omiin kykyihinsä, vaan kuuluttavat joka ilmansuuntaan, kuinka hyviä he ovat. Ja tämä on Valon Soturin mielestä kummallista.
   Soturi lukee nuo viestit monista tuntemistaan ihmisistä. Hän ei anna koskaan ulkokuoren pettää ja pysyy visusti vaiti, kun joku yrittää tehdä häneen vaikutuksen. Mutta hän käyttää tilaisuuden hyväkseen korjatakseen omia virheitään, ihminen kun on hyvä peili.
   Soturi ottaa joka tilanteesta vaarin opettaakseen itseään.

   Valon Soturi tietää tiettyjen hetkien toistuvan. Hän näkee usein edessään samat ongelmat ja tilanteet, joihin on törmännyt jo aiemmin, ja silloin hän masentuu. Hän ajattelee, ettei pääse eteenpäin elämässään, koska samat vaikeudet ovat jälleen vastassa.
   Valon Soturi valittaa sydämelleen, että hän on jo kokenut tämän. Ja sydän vastaa, että niin Soturi onkin - muttei ole vielä koskaan päässyt yli.
   Silloin Soturi ymmärtää, että toistuvilla kokemuksilla on yksi ainoa tavoite: niiden tarkoitus on opettaa hänelle sellaista, mitä hän ei halua oppia.

   Valon Soturi tuntee heikkoutensa. Mutta myös vahvuutensa.
   Jotkut valittavat, kuinka toisille tarjoutuu parempia tilaisuuksia kuin heille. He kyllä saattavat olla oikeassa, mutta sellaisen Soturi ei anna lamauttaa itseään. Hän pyrkii ottamaan kaiken hyödyn hyvistä puolistaan.
   Soturi tietää, että gasellin voima on sen ketterissä jaloissa. Lokin voima on tarkkuudessa, millä se nappaa kalan. Tiikeri ei pelkää hyeenaa, koska se tietää omat voimansa.
   Niinpä Soturi yrittää saada selville, mihin hän voi turvata. Ja hän tarkistaa aina varusteensa, joita on kolme: usko, toivo ja rakkaus.
   Kun nuo kolme ovat mukana, hän ei epäröi jatkaa matkaa.

   Valon Soturi on väliin kuin vesi, joka virtaa läpi kohtaamiensa esteiden. Hän hyväksyy valittamatta sen, että hänen kulkunsa vuorten poikki on kivien viitoittama.
   Veden voima piilee siinä, että vasara ei pysty koskaan murskaamaan tai veitsi haavoittamaan sitä. Eikä maailman väkevin miekka voi jättää arpea sen pintaan.
   Joen vesi mukautuu uomaan, jota pitkin kulku on mahdollista, mutta se ei unohda määränpäätään: merta. Se on heiveröinen alkulähteellään, mutta saa vähitellen lisää voimaa kohtaamistaan muista joista.
   Ja jonkin ajan kuluttua sen voima on rajaton.

   Liittyessään toisten seuraan Valon Soturi juttelee näiden kanssa. Ja hän tietää, että hänen sanansa jäävät Maailmankaikkeuden muistiin, kuin todisteiksi hänen ajatuksistaan.
   Ja Soturi miettii, miksi hän puhuu niin paljon, kun ei useinkaan kykene tekemään kaikkea mitä sanoo. Ja sydän vastaa, että kun Soturi puolustaa julkisesti näkökantojaan, tämän on ponnisteltava voidakseen elää niiden mukaan.
   Koska Soturi ajattelee, että hän on sitä mitä puhuu, hän lopulta muuttuu siksi mitä puhuu.

   Kun ihminen oikeasti tahtoo jotain, silloin koko Maailmankaikkeus on hänen puolellaan. Valon Soturi tietää sen.
   Ja juuri siitä syystä Valon Soturi varoo ajatuksiaan. Lukuisten hyvien aikomusten taakse kätkeytyy tunteita, joita kukaan ei uskalla tunnustaa itselleen: kostonhimoa, itsetuhoa, syyllisyyttä, voittamisen pelkoa, vahingoniloa toisten vastoinkäymisistä.
   Maailmankaikkeus ei tuomitse, se auttaa meitä saamaan haluamamme. Sen vuoksi Soturi rohkenee katsoa sielunsa syvyyksiin varmistuakseen, ettei pyydä itselleen mitään väärää.
   Ja hän varoo aina tarkasti, mitä ajattelee.

   Valon Soturi on oppinut, että Jumala käyttää yksinäisyyttä opettaakseen, kuinka elää toisten ihmisten kanssa.
   Jumala käyttää vihaa osoittaakseen, miten äärettömän arvokas on rauha. Hän käyttää ikävystyneisyyttä korostaakseen seikkailun ja uskalluksen merkitystä.
   Jumala käyttää hiljaisuutta opettaakseen, mikä vastuu on sanoilla. Hän käyttää väsymystä, jotta ihminen ymmärtäisi heräämisen arvon. Hän käyttää sairautta tähdentääkseen terveyden siunauksellisuutta.
   Jumala käyttää tulta opettaakseen vedestä. Hän käyttää maata, jotta ihminen ymmärtäisi, miten tärkeää on ilma. Hän käyttää kuolemaa osoittaakseen, mikä merkitys on elämällä.

   "Älä aiheuta myrskyä vesilasissa", joku varoittaa Valon Soturia. Eikä Soturi tee koskaan vaikeasta tilanteesta vielä vaikeampaa. Hän yrittää pysyä aina niin rauhallisena kuin suinkin, mutta toisaalta hän ei aliarvioi toisen tuskaa.
   Pieni, Soturille täysin yhdentekevä seikka saattaa laukaista toisen sielussa myrskyn, joka oli vain odottanut puhkeamistaan. Soturi kunnioittaa toisen kärsimystä eikä yritä rinnastaa sitä omaansa.
   Kärsimyksen malja ei ole kaikilla yhtä suuri.

   Valon Soturi antaa ennen kuin häneltä pyydetään. Ja tuon nähdessään jotkut hänen tovereistaan huomauttavat: "Tarvitseva pyytää."
   Soturi kuitenkin tietää, että monet eivät pysty, yksinkertaisesti eivät pysty pyytämään apua. Heidät Soturi kokoaa nuotion ympärille, kertoo tarinoita, jakaa ruokansa ja humaltuu heidän kanssaan. Seuraavana päivänä jokainen voi paremmin.
   Soturi tietää, että toisten kurjuutta piittaamattomasti katsovat ovat itse kurjista kurjimpia.

   Valon Soturi jakaa toisilleen matkalla oppimansa tiedon. Siksi ystävä kysyy, kannattaako olla noin avoin. Entä jos avoimuuden takia joutuu vielä jakamaan voitonkin toisen kanssa?
   Soturi hymyilee noille kysymyksille. Hän tietää, että jos hän tiensä päässä saapuu tyhjään paratiisiin, hänen taisteluillaan ei ole ollut mitään merkitystä.

   Jokainen Valon Soturi on pelännyt käydä taisteluun.
   Jokainen Valon Soturi on joskus pettänyt ja valehdellut.
   Jokainen Valon Soturi on kulkenut tietä, joka ei ole ollut hänen tiensä.
   Jokainen Valon Soturi on kärsinyt turhanpäiväisten asioiden vuoksi.
   Jokainen Valon Soturi on epäonnistunut henkisissä velvoitteissaan.
   Jokainen Valon Soturi on sanonut kyllä, kun on halunnut sanoa ei.
   Jokainen Valon Soturi on haavoittanut rakastamaansa ihmistä.
   Jokainen Valon Soturi on ajatellut, ettei ole Valon Soturi.
   Sen vuoksi hän on Valon Soturi, siksi, että hän on kokenut tuon kaiken, eikä ole menettänyt toivoaan tulla paremmaksi.

Paulo Coelhon kirjoituskokoelma Valon Soturin käsikirja on tuttua Coelhoa teemoiltaan ja tyyliltään. Kirjoitukset ovat filosofisia ja toisinaan tunteisiin vetoavasti tyyliteltyjä. Paitsi kaunokirjallinen teos, kyseessä voi sanoa olevan myös eräänlainen elämäntaito-opas.
   
Suuri joukko ihmisiä seisoo keskellä tietä ja yrittää estää pääsyn Paratiisiin.
   Puritaani kysyy: "Miksi syntiset?"
   Moralisti karjuu: "Prostituoitu haluaa mukaan juhliin!"
   Yhteiskunnallisten arvojen vartija kiljuu: "Miten antaa anteeksi aviorikokseen syyllistyneelle naiselle, jos hän on kerran tehnyt syntiä?"
   Katuja repii vaatteitaan: "Miksi parantaa sokea, joka ajattelee vain sairauttaan eikä edes kiitä?"
   Askeetti valittaa: "Annat naisen kaataa hiuksiisi kallista öljyä! Mikset myy sitä ja osta ruokaa?"
   Jeesus pitää hymyillen ovea auki. Ja jokainen Valon Soturi astuu sisään hysteerisestä huudosta välittämättä.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Paulo Coelho: Accran kirjoitukset
alkuteos Manuscrito encontrado em Accra 2012
suomentanut Sanna Pernu
Bookwell (paino), Bazar 2013
167 sivua


Brasilialainen Paulo Coelho (s. 1947) on maansa tämän hetken kuumin nimi kirjallisuuden puolella. Tuottelias kirjailija on voittanut tähän mennessä jo ainakin 115 kirjallisuuspalkintoa ja hänen teoksiaan on myyty yli 165 miljoonaa kappaletta. Myös Suomessa Coelho tunnetaan. Joten otetaan tähän kohtaan tarkasteltavaksi Coelhon uskonnollis-filosofinen romaani Accran kirjoitukset.

   Kuten tarkkaavaisemmat lukijat lienevät jo huomanneet, tällä sivustolla tarkasteltavat kirjat ovat käytännössä tyystin tietokirjallisuutta. Aivan alkuaikoina oli tosin mukana myös kolme romaania, alkuvuonna 2003 Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema, loppuvuonna Mario Puzon Neljäs K sekä kesällä 2004 Thomas Moren Utopia. Tämänkertainen kirjavalinta on siis hieman erikoisempi tapaus tässä yhteydessä. Mutta ehkä vajaan 12 vuoden tauon jälkeen tässä voisi jo hetkeksi palata romaanien puolelle.
   Otetaan tähän kohtaan muutama kommentti yleensä kaunokirjallisuuteen liittyen, ennen kuin lähdetään käymään tämänkertaisen teoksen sisältöä läpi. Kaunokirjallisuuden osalta on aina oltava vähän varovaisempi sen suhteen, miten sisältöä käy läpi. Vanhaakaan, jo tutuksi tullutta romaania ei oikein pitäisi "tyhjentää" kerralla, aina kun tulee uusia sukupolvia, jotka eivät ole vielä ehtineet lukea kyseistä teosta, oli se kuinka tunnettu klassikko tahansa.
   Aiemmin käsitellyistä romaaneista Romaanihenkilön kuolema oli tällä sivulla sen sisältämien poliittisten teorioiden takia. Juonellista sisältöä ei tullut käytyä juurikaan läpi.
   1980-luvulla julkaistu Neljäs K oli selvästi rakennettu tiettyjen Nostradamuksen ennustusten pohjalta. Nämä ennustukset oli yleisesti tulkittu siten, että aikanaan New Yorkissa räjähtää atomipommi, sekä että paavi salamurhataan ja paavin istuin tuhotaan. Kun USA sitten vuonna 2003 hyökkäsi Irakiin, alkoi levitä tulkintoja Nostradamuksen ennustuksista, minkä mukaan kahden tornin tuhoaminen johtaisi maailmansotaan. Neljäs K -romaanin käsittelemisen kautta tuli kommentoitua noita juttuja, jotka oli koostettu yhdistelemällä mielivaltaisesti Nostradamuksen ennustuksia sieltä täältä - tulkintoja, jollaisia Nostradamus itse oli tiettävästi ehdottomasti kieltänyt ennustuksistaan tekemästä.
   Utopia puolestaan ei edes ole varsinainen juoniromaani, joten sen sisällöllinenkin kommentointi oli kahta edellä mainittua väljempää. Muutenkin, enemmän kuin kirjan sisältöä, siinä yhteydessä tuli käytyä läpi kyseisen teoksen merkitystä kirjallisuudelle yleensä.
   Rakenteeltaan Accran kirjoitukset muistuttaa noista kolmesta eniten Moren Utopiaa. Mutta vaikka varsinaista juonikuviota kirjasta ei löydykään, otetaan tähän tiivistelmään vähän ohuemmalti tuota sisältöä. Sinänsä, vaikka joistakin kirjoista tuleekin tehtyä vähän pidempi tiivistelmä, kyllä niistäkin paria poikkeusta lukuun ottamatta jää sisältöä läpi käymättä - jos jokin tiivistelmä kiinnostaa, kannattaa lukea koko kyseinen kirja, aina siellä kansien välissä on sellaistakin juttua, mitä tiivistelmästä on jäänyt pois.

   Ja sitten itse asiaan. Accran kirjoitukset sijoittuu vuoden 1099 Jerusalemiin, missä on koolla juutalaisia, kristittyjä ja muslimeja. Sotapäälliköt ovat kokoontuneet ja todenneet, että kaupunkia uhkaavat ranskalaisjoukot vaikuttavat ylivoimaisilta.
   Jokaisen täytyy valita, mitä tekee. He joko lähtisivät kaupungista tai taistelisivat kuolemaan saakka. Tappio näytti vaistämättömältä. Silti suurin osa päätti jäädä.
   Näytti siltä, että taistelu alkaisi seuraavana päivänä. Sitä odotellessa menivät tapaamaan kreikkalaista, joka tunnettiin kaupungissa nimellä Kopti.

   Valtaosa kirjasta rakentuu siten, että yleisö esittää kysymyksiä Koptille, ja Kopti vastaa. Muinaisessa Kreikassa mestarit oppivat siten, että oppilaat kyselivät näiltä asioita, joita mestarit eivät olleet aiemmin tulleet ajatelleeksi ja joihin sitten joutuivat vastaamaan. Kaupunki voitiin tuhota, mutta ei sitä, minkä se oli asukkailleen opettanut.
   Kopti kehottaa joko kirjoittamaan muistiin tai painamaan mieleen, mitä hän puhuu. Jotta kaikki saisivat jonain päivänä tietää, miten noina aikoina Jerusalemissa elettiin.

   Kirjassa käsitellään paljon voiton ja tappion merkitystä. Kirjassa todetaan, että luonnon kiertokulussa ei ole voittoja eikä tappioita, vaan liikettä. Jos voittoa ei tule ensimmäisellä kerralla, se voi tulla seuraavalla yrityksellä. Tai myöhemmin.
   Kirjan filosofian mukaan pahinta ei ole kaatuminen, vaan se, ettei nouse uudelleen. Ainoa häviäjä on luovuttaja, kaikki muut ovat voittajia. Ja jos on tullut arpia, niiden kantajan kannattaa muistaa, että juuri ne saavat vastapuolen säikkymään - arpi osoittaa, että toinen tietää taistelemisesta jotain. Siksi arpi tekee suuremman vaikutuksen kuin miekan terä, joka sen on aiheuttanut.

   Kirjassa kokoontunut väki odottaa taistelua. Kaikki pyörii sen ympärillä. Coelho käyttää romaanissaan paljon sotaan liittyvää sanastoa. Mutta Koptin antamia neuvoja on tarkoitus soveltaa koko elämään, myös taistelun jälkeen.

   Kun Koptilta kysytään tappiosta ja epäonnistumisesta, tämä vastaa, että tappio on sitä, että taistelu on hävitty. Epäonnistuminen puolestaan lamaannuttaa taistelukyvyn.
   Tappio on kärsitty silloin, kun ei ole saavutettu jotain kiihkeästi haluttua.  Epäonnistuminen vie ihmiseltä unelmat.
   Tappion kierre päättyy silloin kun alamme keskittyä uuteen taisteluun. Epäonnistumiselle ei ole päätepistettä, sen Kopti nimeää elämänvalinnaksi.
   Jotkut eivät ole koskaan kärsineet tappiota. Koptin mukaan he ovat niitä, jotka eivät ole koskaan taistelleet. He voivat kyllä sanoa, etteivät ole koskaan hävinneet, mutta he eivät voi koskaan sanoa voittaneensa.
   Tappion välttäneet näyttävät tyytyväisiltä yli-ihmisiltä ja he tuntuvat pitävän hallussaan totuutta. Totuutta, jonka puolesta he kuitenkaan eivät ole itse laittaneet tikkua ristiin. Nämä ovat aina vahvemman puolella. Kopti kuvaa näitä kuin hyeenoiksi, jotka ahmivat kaiken, mikä jää leijonalta yli.

   Kopti kertoo kuulijoilleen, kuinka ihminen on sellainen, joka kuvittelee tuntevansa maailman, missä elää. Ja että vaikka ihminen ei olisi maailmaan täysin tyytyväinen, hänen mielestään ei pitäisi ainakaan tapahtua mitään odottamatonta. Tarpeen tullen tehdään pieniä muutoksia, jotta elämä jatkuisi pääpiirteittäin ennallaan.
   Kuitenkin tulee päivä, jolloin kohtalo koputtaa oveen. Voi olla, että kuuluu sattuman enkelin vieno koputus,  mutta voi olla, että se onkin ei-toivotun (Kopti puhuu kuolemasta käyttäen nimikettä "ei-toivottu") vaativa kolkutus. Kumpikin sanoo "muutu".
   Enkelit eivät puhu ensi vuodesta, ensi kuusta, ensi viikosta. Enkelit sanovat "nyt heti".
   Kopti toteaa, että ei-toivottua me tottelemme enempiä kyselemättä, siitä pelosta, että se vie meidät mukanaan. Me muutamme elintapojamme ja käyttäytymistämme. Koska me emme saa ei-toivottua myöntymään siihen, että voisimme jatkaa entiseen tapaamme. Ei-toivotun kanssa ei neuvotella.
   Kyllä me kuulemme myös sattuman enkelin koputuksen. Mutta siltä me kyselemme enemmän.

   Ja Kopti jatkaa vielä aiheesta. Ne, jotka eivät sattuman enkeliä pelkää, lähtevät liikkeelle peloista, epäilyistä, moitteista ja uhkauksistakin huolimatta. Jokaisessa uudessa tienmutkassa pelottaa enemmän kuin edellisessä.
   Mutta matkaaajat jatkavat. Ja hämmästyttävät itsensäkin. He huomaavat olevansa aiempaa vahvempia ja iloisempia. He ajattelevat, että ottavat huomenna vielä yhden askeleen. He ajattelevat vain huomista. He tietävät, että huomisen jälkeen he voivat palata, jos siltä silloin tuntuu. Koska he tuntevat tien, he löytävät kyllä takaisin. Ei yksi lisäaskel maailmaa kaada.
   Vähitellen he kadottavat pelkonsa. Pelko katoaa, koska sitä ei ole pidetty niin tärkeänä kuin se olisi toivonut. Me emme pelkää huomista, koska eilenkin meistä pidettiin huolta. Ja se sama huolenpitäjä seisoo rinnallamme vastakin.
   Menemme pidemmälle kuin kuvittelimme. Pyrimme löytämään tiemme sinne, missä aamutähti syntyy.
   Ja lopulta hämmästymme, kun huomaamme, että pääsy sinne oli helpompaa kuin kuvittelimme.

   Kopti selittää kuulijoilleen, kuinka yhteisössä on elämä. Jos ihminen ei jaa ilon ja epätoivon hetkiä toisten kanssa, hän ei tule koskaan tuntemaan omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan. Toisaalta Kopti kehottaa varomaan käyttäytymästä liikaa sen mukaan kuin toiset tekevät. Sillä tavalla hyväksytyksi tuleminen tarkoittaa, että joutuisi miellyttämään kaikkia. Eikä se olisi osoitus siitä, että rakastaa yhteisöä - vaan ainoastaan siitä, ettei rakasta itseään.
   Ystävyys on yksi rakkauden monista kasvoista. Eikä rakkaus taivu koskaan toisten mielipiteiden ohjailtavaksi, vaan hyväksyy ystävän ehdoitta.
   Kopti tekee selväksi, että jos joku on toisen rinnalla vain tämän surun hetkinä, samalla kun lohduttaa toista tämä myös ajattelee olevansa toista vahvempi ja viisaampi. Sellaiselle sopii, että toinen pysyy lohdutusta kaipaavana.
   Oikeat ystävät pysyvät mukana paitsi surun myös ilon hetkinä. Koska heitä ei kalva mustasukkaisuus tai kateus, he ovat pelkästään onnellisia nähdessään toiset onnellisina.

   Kopti teroittaa kuulijoilleen, että siellä, missä on luottamusta, aseita ei tarvita. Kahinoiden välttämiseksi on syytä pyrkiä löytämään ihmisten erilaisuudessa piilevä rauha ja sopusointu.
   Jos ihmistä on haavoitettu, hänen tulee kysyä itseltään, kannattaako olla täynnä vihaa ja raahata sellaista taakkaa mukanaan. Sillä hetkellä, kun turvautuu anteeksiantoon, yhteen rakkauden ominaisuuksista, on mahdollista kohota taistelussa lausuttujen loukkausten yläpuolelle. Ja aika pyyhkii ne pian pois, jäljettömiin.
   Kopti painottaa, että todellinen sankari ei ole se, joka on syntynyt suuriin urotekoihin, vaan se, joka pystyy rakentamaan pienistä asioista luotettavuuden kilven ympärilleen. Kun hän pelastaa vastustajan varmasta kuolemasta tai joutumasta petoksen uhriksi, ne hänen tekonsa muistetaan aina.
   Todellinen ystävä ei sano toiselle, että tämä loukkasi häntä ja sen takia tuntuu pahalta. Todellinen ystävä sanoo, että toinen loukkasi syystä, jota ei tiedä - mutta on kuitenkin täysin varma siitä, että voi luottaa tämän apuun huomenna, ja siksi ei ole surullinen tänäänkään, loukkauksesta huolimatta.
   Kopti muistuttaa, että tuhoisin ase ei ole keihäs eikä kanuuna. Aseista voimakkain on sana.

   Kopti kehottaa pitämään kielen kurissa. Myös silloin kun sanoja käytetään meitä vastaan.
   Jos menee mukaan alhaisen vastustajan tasolle, silloin joutuu taistelemaan pimeydessä. Ja sen taistelun ainoa voittaja tulee olemaan pimeyden ruhtinas.

   Nainen, joka oli jo alkanut ikääntyä, mutta ei ollut vieläkään löytänyt itselleen aviomiestä, kertoo Koptille, miten asia on häntä painanut. Ja Kopti vastaa.
   Kopti kuvailee, kuinka meillä on tapana ajatella, että saamme saman verran kuin olemme antaneet. Mutta, rakkaus onkin uskon osoitus, ei vaihtokauppa. Me rakastamme siksi, että meidän nyt vain on saatava rakastaa.
   Kopti kertoilee, kuinka ruusu kaipaa luokseen mehiläisiä. Mutta niitä ei kuitenkaan näy. Aurinko kysyy ruusulta, eikö tämä ole kyllästynyt odottamaan. Ruusu myöntää, että kyllähän sellainen kyllästyttää. Mutta toteaa myös, että jos se sulkisi terälehtensä, siitä alkaisi lakastuminen. Ja kuka nyt sitä haluaisi?
   Jos rakkaus ei tule, emme luovu toivosta. Me odotamme edelleen. Silloin kun yksinäisyys tuntuu musertavalta, silloin ainoa tapa pitää pintansa on rakastaa itse.
   Kopti neuvoo, että jos jollain rakkaus on loppunut siihen kun toinen on lähtenyt, kannattaa huomata, ettei lähtijä sentään ole vienyt aurinkoa mukanaan ja jättänyt tänne vain pimeyttä. Hän on vain lähtenyt.
   Eihän se ole pahinta, jos on rakastanut ja menettänyt rakkauden. Pahempaa on, jos itse ei ole koskaan rakastanut ketään.
   Kopti kieltää antamasta periksi, tässäkään asiassa. Hän kehottaa miettimään tilannetta, joka lienee useimmille tuttu omasta elämästä. Joskus meillä on avainnippu, mistä täytyy arpoa oikea avain. Silloinhan siinä usein käy niin, että vasta se nipun viimeinen avain sen lukitun oven avaa.

   Eräs nuorukainen kertoo Koptille, kuinka kotikaupungissa ovat sitä mieltä, ettei nuorukaisesta ole taistelijaksi. Ja ettei tämä yleensäkään kelpaa mihinkään.
   Kopti vastaa nuorukaiselle tietävänsä, että jotkut ovat varmoja siitä, että toiset voivat elää aivan hyvin ilman heitä. Jotkut ajattelevat nuorina, että vanhemmilla ihmisillä on muuta ajateltavaa, että heidän juttunsa eivät näitä kiinnosta. Ja vanhoina nämä sitten ajattelevat, ettei nuoriso piittaa heidän jutuistaan.
   Kopti painottaa, ettei tässä maailmassa mikään ole Jumalan silmissä hyödytöntä. Kyllä kaikella on tarkoituksensa.
   Kopti kehottaa pitämään mielessä, ettei pidä yrittää väkisin olla hyödyllinen. Väkinäiset jutut eivät voi onnistua. Sen täytyy riittää, että on oma itsensä. Vain se, mikä tulee luonnostaan, voi muuttaa kaiken.
   Joskus ihminen tarvitaan mukaan suureen taisteluun, joka voi muuttaa historian kulun. Mutta on elämässä muutakin merkityksellistä.
   Kopti spekuloi elämän sattumanvaraisuudella. Jos sattuu hymyilemään satunnaiselle vastaantulijalle, sillä pienellä eleellä voi tietämättään jopa pelastaa tämän takaisin elämälle. Jos tämä toinen piti itseään kelvottomana epäonnistujana, hän olisi voinut vähän myöhemmin suistua itsemurhan partaalle. Mutta, jos toinen pelastaa päivän ajoissa, saattaa olla, ettei koskaan ajaudukaan sinne kuilun partaalle - jos tuo yksi hymy antoi ratkaisevasti lisää uskoa ja itseluottamusta. Sekin on kova juttu. Erittäin kova.
   Oilihan tuo ääriesimerkki, mutta mahdollinen. Kopti muistuttaa, että vaikka ihminen tutkisi elämäänsä miten tarkkaan tahansa, hän ei koskaan saa tietää täsmälleen, kuinka paljon joku toinen on häneltä saanut, tai kuinka paljon hän on toiselle merkinnyt.
   Kopti korostaa, että ihminen ei koskaan elä turhaan. Vaan että jokaisella tänne maan päälle laskeutuneella sielulla on syy olla täällä.
   Ja vielä Kopti jatkaa, että jos jotkut menevät etsimään epätoivoisesti elämälleen syvää tarkoitusta, ja jos alkavat hakea apua uskonnosta sillä perusteella, että uskon nimissä käyty taistelu tuntuisi olevan peruste jollekin suurelle, joka muuttaa maailmaa, he muuttuvat ikävällä tavalla. Ensin heistä tulee hurskaita, sitten he ryhtyvät saarnaamaan toisille - ja lopulta he muuttuvat kiihkoilijoiksi. Ja sellaiset eivät ymmärrä, että uskonnon tarkoitus on tuoda mysteerit ja Jumalan kunnioitus kaikkien ulottuville, ei koskaan sortaa tai pakkokäännyttää muita.
   Kopti selvittää, että ne, jotka oikeasti tekevät hyvää toisille, he eivät yritä pakonomaisesti olla hyödyllisiä. He yrittävät vain elää kiinnostavan elämän. Sen sijaan, että neuvoisivat hanakasti muita, he näyttävät esimerkkiä. Esimerkillä sitä voimaa ja vaikutusta on.
   Lopuksi Kopti neuvoo nuorukaista yrittämään vain elämistä siten kuin on aina halunnut. Toisia ei kannata arvostella, kannattaa keskittyä siihen, mistä itse on aina haaveillut. Ehkä nuorukainen itse ei osaa pitää sitä erityisen tärkeänä, mutta Jumala, joka näkee kaiken, tietää kyllä, että esimerkki auttaa Häntä tekemään maailmasta paremman. Ja Hän tulee siunaamaan nuorukaista päivä päivältä enemmän.
   Ja kun ei-toivottu sitten lopulta saapuu, nuorukainen tulee kuulemaan sen sanovan, että on ihan oikein sanoa "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" Ja ei-toivottu tulee jatkamaan kertoen, mitä saapuessaan näki. Se näki, että kaikki oli paikoillaan, juuri niin kuin niiden kuuluikin olla. Ja se kertoo nuorukaiselle, että tämä oli ymmärtänyt, että juuri ne pienet asiat saavat aikaan suuria muutoksia. Ja että sen vuoksi se vie nuorukaisen paratiisiin.

   Paikalle ovat kokoontuneet muun väen ohella myös kolmen eri uskontokunnan patriarkat. Illan jo hämärtyessä myös he pääsevät ääneen. Juutalaisten rabbi kertoo rukoilemisesta. Kristitty pappi kertoo Uudesta Testamentista tutun kylväjä-vertauksen, mutta selittää sen vertaukseksi eri asiasta kuin Raamatusta löytyvä alkuperäinen selitys. Käydään tässä lopuksi tarkemmin läpi se kolmas puheenvuoro, jonka pitää Al-Aqsan moskeijan pääimaami.

   Pääimaami kertoo beduiinista, jonka paras ystävä tuli kerran kolkuttamaan tämän ovelle. Ystävä sai kakistettua ulos, että tarvitsisi välttämättä neljän tuhannen dinaarin lainan. Hän oli valtavan velan takia vielä suuremmassa pinteessä.
   No, siinä sitten kerättiin kaikki arvokas, mitä beduiini omisti vaimonsa kanssa. Mutta ei siitä tarpeeksi tullut.
   Beduiini lähti kiertämään naapurustoa. Ja sai kuin saikin lainattua näiltä sen verran, että saatiin se lainasumma koottua.
   Kun kaveri oli saanut rahat ja lähtenyt, talon isäntä ei enää pystynyt pitämään tunteitaan raameissaan, vaan hänen vaimonsa huomasi tämän itkevän. Sitten luonnollisesti siinä syytä itkuun kyselemään, pelkäsikö mies, etteivät nyt itse puolestaan selviydy, kun joutuivat ottamaan velkaa naapureiltaan?
   No, eiväthän miestä sellaiset ajatukset kiinnostaneet. Siksi hän oli alkanut itkeä, koska ei ollut tiennyt yhtään mitään ystävänsä tilanteesta.  Vaikka toinen oli hänelle suunnattoman kallisarvoinen ihminen, hän ei ollut tullut kysyneeksi, miten toisella menee, ennen kuin tämä oli ilmaantunut lakki kourassa pyytämään apua äärimmäiseen hätäänsä.

   Mikä on kertomuksen opetus? Imaamin selityksen mukaan se on, että olisi huomattavasti helpompi auttaa kaveria siinä vaiheessa, kun tällä ei vielä ole päällä niin erityisen pahaa kriisiä. Nimittäin, jos kaveri on jo ehtinyt ajautua umpikujaan, voi olla pelottavaa huomata, että itse onkin juuri se viimeinen oljenkorsi, johon tämä viimeisillä voimillaan yrittää tarttua.

   Paulo Coelhon teoksen Accran kirjoitukset pääteemat ovat rohkeus (jonka kirjailija itse on nimennyt kirjan kahdesta pääteemasta ykköseksi) ja toisesta välittäminen. Näistä teemoista kirjailija on koonnut melkoisen rautaisannoksen pohdintaa ajattomista aiheista, jutut pätevät niin vuonna 1099 kuin 2010-luvulla. Kirjan tyyli on avoimesti tunteisiin vetoavaa tekstiä. Jos tyyli puree lukijaan, tämä teos saattaa olla lukukokemuksena emotionaalisesti järisyttävää luokkaa.

   Ja muuten, vielä yksi asia. Paitsi että Coelhoa luetaan ympäri maailmaa, myös kirjailija itse seuraa, mitä maailmalla tapahtuu. Mukaan lukien Pohjois-Eurooppa. Tätä kirjoitettaessa, 28.2.2016, Coelho visertää Twitterissä, että hänen tämän viikon muusansa on malmölainen poliisi Saga Norén (TV-sarja Silta).

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Niin, pandemia jatkuu edelleen, eikä kenelläkään oikein ole vastausta siihen, kuinka kauan. Varmaankin monella on herännyt muitakin kysymyksiä aiheeseen liittyen, joten toivottavasti niihin olette myös löytäneet niitä vastauksia. Onhan nettiinkin muutama sellainen sivu avattu, missä on vastattu kansalaisten esittämiin kysymyksiin. Joten jos tähän linkittäisi parille edustavalle sivulle aiheesta.

Terveyskylä

Yleisradio

   Ymmärettäväähän se on, jos tilanne stressaa. Mutta jos nyt ei hätää tunnu olevan, kannattaisiko vielä pitää lippua ylhäällä ja toivoa edelleen parasta? Koska tulevaisuutta ei vielä voi ennakoida, myös ne paremmat skenaariot ovat edelleen mahdollisia.
   Jos Sinulla, hyvä lukija, nyt kuitenkin syystä tai toisesta on oikeasti huonompi olo, jospa yrität etsiä jonkinlaista vertailukohtaa menneistä vaiheista. Muistatko, onko joskus tuntunut yhtä vaikealta? Jos olet joskus ennenkin joutunut puskemaan läpi yhtä harmaan ja lujan betoniseinän, muistele sitä, ja sitä, millä tavalla siitä selvisit. Etkö nyt kuitenkin jaksaisi vielä tämänkin yli, ihan niin kuin silloinkin? Jos vielä tämän kerran, vai mitä?
   Jos taas tuntuu, että nyt menee vaikeammaksi kuin koskaan ennen, josko nyt otetaan tähän kohden aikalisä. Hyvä ystävä, nyt pysähdytään tähän ja keskitytään kulkemaan askel askelelta, hitaasti mutta varmasti. Päivä kerrallaan.
   Tiedätkö, silloin kun laivat joutuvat riittävän kovaan myrskyyn, ruorimiehellä on tapana päästää moottori tyhjäkäynnille. Silloin ei suurimmankaan valtameripurtilon omalla konevoimalla pyritä yhtään mihinkään, silloin luovitaan ja keskitytään ainoastaan pitämään paatti pystyssä. Ja odotetaan. Jokainen myrskyhän hellittää joskus.
   Jos niiden merikarhujen periaatetta yrittäisi soveltaa näihin olosuhteisiin. Odota huomista. Ja sitten seuraavaa päivää. Älä heti ala odottaa ensi kesää, ensi syksyä, kaukaisempia aikoja. Jos et pysty näkemään kauaksi, katso sinne, minne asti näet, ja sinnittele aina se taipale. Kuitenkin päivät kuluvat. Sitten muuttuvat viikoksi, sitten viikoiksi. Niin se tapaa mennä.
   Nyt voimia. Ja rohkeutta. Sehän ei ole vain pelottomuutta, se on myös sitä, että pelosta huolimatta uskaltaa jatkaa eteenpäin.

   Eli eiköhän pidetä huolta itsestä ja kaverista. Ja jos apua tarvitaan ja sitä jostain saadaan, otetaan sitä myös vastaan. Eikö näin?

Purema