Kuukauden Keskustalainen

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

Kuukauden Keskustalainen
Pekka Ervasti ja Seppo Tiitinen: Tiitinen
Otava 2018
253 sivua


Seppo Tiitinen on elävä legenda. Sitä hän olisi jo pelkästään suojelupoliisin päällikkönä tehdyn uran ansiosta, mutta myös eduskunnan pitkäaikaisena pääsihteerinä hän on merkkihenkilöiden joukossa. Kun kaveri jäi vuonna 2015 eläkkeelle, alettiin jo toden teolla odottaa, josko vihdoin muistelmat. Joten viime vuonna yhteistyössä veteraanitoimittaja Pekka Ervastin kanssa valmistunut teos Tiitinen oli eräs vuoden odotetuimpia tietokirjoja ja suuria median kiinnostuksen kohteita.

   Seppo syntyi vuonna 1947 Leppävirran Timolan kylään Hilkka Maria Mahrbergin ja Svante Valfrid Tiitisen vanhimpana lapsena. Koulutielle hän lähti syyskuussa 1954, ja neljän vuoden jälkeen oli päätettävä, jatkaisiko siitä oppikouluun. Eli: tulisiko Seposta herra vai työmies?
   Seppo päätti pyrkiä. Ja kun silloin olivat nuo suuret ikäluokat tulleet siihen ikään, moni muukin oli pyrkimässä. Niinpä oli valtava kaiherrus Sepolla mahassa, kun käveli Varkauden Pirttivirran siltaa kohti koulua katsomaan pääsykokeiden tuloksia. Siinähän oli kysymys loppuelämän suunnasta.
   Ja onneksi Sepon nimi siltä hyväksyttyjen listalta löytyi.

   Ja kun oppikouluun oli päässyt, alkuhankaluuksien jälkeen se sitten sujuikin hyvin. Ensimmäisellä luokalla ruotsin kielestä tuli ehdot, mutta kun Seppo löysi varkautelaisesta ylioppilastytöstä itselleen tukiopettajan, ehdot menivät läpi ensimmäisellä yrittämällä ilman yhtäkään virhettä. Eikä sen jälkeen ole ruotsin kanssa ongelmia ollut. Ylioppilaskirjoituksistakin Seppo sai laudaturin, ilman yhtäkään virhepistettä kokeessa.
   Kun Seppo tuli ylioppilaaksi keväällä 1966, se oli ensimmäinen vuosi, kun laudaturin ylioppilaat eivät enää automaattisesti kävelleet suoraan oikeustieteelliseen sisään. Pääsykoe oli sinnekin läpäistävä.

   Jonkinlainen poliittinen tai ainakin yhteiskunnallinen ymmärrys Sepolla alkoi heräillä niihin aikoihin, kun Yhdysvalloissa pidettiin vuoden 1960 presidentinvaalit. Pääehdokkaat olivat republikaanien Richard Nixon ja demokraattien John F. Kennedy. Seppo oli Kennedyn kannalla.
   Kun maalaiskylästä oli lähtöisin, eihän siitä vinkkelistä muuta suurta voinut ympäristöstä aistia kuin Maalaisliiton. Ja kun sitten vuonna 1961 puhkesi noottikriisi, siitä tuli dramaattinen tapahtuma myös koulussa. Opetus keskeytettiin ja vain kuunneltiin uutisia keskusradiosta siitä, kuinka Urho Kekkonen oli matkustanut Novosibirskiin neuvottelemaan.
   Tuon jälkeen keskusradiota ei koulussa Sepon aikana kuunneltukaan koko koulun voimin ennen kuin vuonna 1964. Kun Pauli Nevala kiskaisi keihään kultamitalilukemiin Tokiossa.

   Nuori Seppo Tiitinen pyrki siis Helsinkiin oikeustiedettä lukemaan. Maalaispoika saapui ensimmäisen kerran elämänsä aikana suureen maailmaan. Huristeli Kuopion Liikenteen bussilla.
   Kämpän stadista Tiitinen sai lähes sananmukaisesti kummin kaiman kautta. Hilda oli Kuopion Liikenne Oy´n perustajan Emil Halosen vaimon sisar, ja Emilin poika puolestaan naimisissa erään Tiitisen sukulaisen kanssa. Savolaisverkosto toimi.
   Pääsykoe sujui riittävän hyvin. Itse asiassa Tiitinen oli top 10 -listalla 140 tenttijästä.

   Tiitisen opiskeluaika oli yliopistomaailmassa radikalismin aikaa, mutta Tiitistä itseään se ei käytännössä koskettanut. Hän vain opiskeli, ei osallistunut opiskelijapolitiikkaan millään tavalla. Oli periaate, että ennen kuin voi ruveta olemaan varsinaisesti jotain mieltä, täytyy tietää jotain siitä asiasta, mistä pitäisi olla jotain mieltä.
   Kyllähän Tiitinenkin joihinkin varsin radikaaleihin ajatuksiin tutustui. Vuoden opiskelujen jälkeen tuli eteen kortterin muutto, Tiitinen vuokrasi kämpän samasta talosta kerrosta alempaa. Hänestä tuli Kerttu Savolaisen, Leppävirralta kotoisin olevan kommunistin alivuokralainen. Tiitinen saikin luettavakseen Kansan uutiset ja Päivän Sanomat, joista jälkimmäisessä julkaisussa Tiitinen piti varsinkin Eskosen pakinoista.
   Ei Tiitisestä sentään kommunistia tullut, mutta kyllä siinä näkökulma laventui.

   Viimeiset oikeustieteellisen tentit Tiitinen sai läpi kesällä 1969. Alle kolme vuotta aloituksen jälkeen. Lokakuussa Tiitinen sai publiikissa oikeustieteen kandidaatin paperit käteensä. Isäukko otti yhteyttä Leppävirran toistaiseksi viimeiseen kansanedustajaan Pentti Pekkariseen (kesk): "Poika on valmis ja tarttis työpaikan".
   Pekkarinen tapasi Tiitisen ja kehotti tätä ottamaan yhteyttä opetusministeriön toimistopäällikkö Jaakko Nummiseen (kesk). Tiitinen pääsi aloittamaan opetusministeriön tilapäisenä esittelijänä joulukuun alussa 1969. Tosin sitä tehtävää hän ehti hoitaa vajaat kaksi kuukautta, kun tuli lähtö armeijaan.

   Tammikuussa 1971 Tiitinen palasi opetusministeriöön, korkeakoulu- ja tiedeosastolle. Nummisesta oli tehty vt. osastopäällikkö, Tiitisen esimies korkeakoulutomistossa oli tuleva moninkertainen demariminsteri Matti Louekoski. Hetken aikaa Tiitinen jakoi työhuoneen Leena Luhtasen (sd) kanssa, tuleva oikeusministeri hänkin.
   Tiitisestä tehtiin korkeakoululaitoksen lainsäädäntö- ja budjettivirkamies. Tuolla rintamalla oli vauhti päällä. 1970-luvun alkuvuosina perustettiin korkeakouluihin vuosittain n. 600 uutta virkaa.

   Huhtikuussa 1973 Tiitinen sai nimityksen kouluhallituksen hallintotoimen päälliköksi. Tiitinen arvelee kyseesssä olleen osaltaan myös päällystakkihommasta.
   Pääjohtajaksi virastoon oli tullut demareiden sivistystoimen radikaaliryhmittymään luettu Erkki Aho. Tiitisestä tuntui, että opetusministeriön kulttuuriministeri Marjatta Väänänen (kesk) ja kouluosoaston päällikkö, oikeistodemareihin luettu Varma Voitto Kallio halusivat hänen kauttaan suoraa informaatiota, mitä kouluhallituksessa tapahtuu. Tavallaan se oli Suopon (Tiitisen mukaan suojelupoliisin kieliopillisesti ainoa oikea lyhenne edelleen) tulevan päällikön ensimmäinen tiedustelutehtävä. Tiitisen piti katsoa päälle, että kulttuurivallankumous pysyy hallittuna.

   Tiitinen katsoo opetusministeriö- ja kouluhallituskauden olleen itselleen merkittävää aikaa. Se oli nuoren virkamiehen ensimmäinen työkosketus. Kaikki, mitä siinä yhteydessä tapahtui, on painunut aika syvälle.
   Siihen aikaan Suomen valtionhallinnossa nimenomaan opetusministeriö oli todellinen edistyksen kehto. Myös opettajankoulutus uudistettiin silloin. Se siirrettiin seminaareista korkeakouluihin, opistotasolta yliopistotasolle. Tämän Tiitinen näkee olleen Suomessa suuri innovaatio, jonka tuloksista nautitaan edelleen.
   Tuolloin Suomi teki todellisen edistysloikan kehittymättömyyden ja köyhyyden tilasta. Uudistusten ansiosta kehitys on ollut niin ripeää kuin se on ollut.

   Helmikuussa 1978 sisäministeri Eino Uusitalo (kesk) pirautti. Oli juuri tulossa Tamminiemestä. Siellä oli päädytty siihen, että Tiitisestä tehdään Suopon päällikkö.
   Tiitinen oli juuri päässyt mukavasti sisään eduskuntaan sekä asettautunut perustuslakivaliokunnan ja ulkoasiainvaliokunnan sihteerin tehtäviin, oppinut tärkeimmät alan metkut. Joten ei hän puhelun takia ihan riemusta hyppimään alkanut. Itse asiassa, hän soitti maatalousministeri, Keskustapuolueen puheenjohtaja Johannes Virolaiselle, ja kysyi, onko tarjottu homma pakko ottaa vastaan.
   Virolainen ei paljoa sivustatukea antanut: "Ei näistä presidentin luottamustehtävistä ole yleensä kieltäydytty".

   Seuraavana päivänä Tiitinen meni ohjeistuksen mukaisesti Ratakadulle, jonka kulmauksessa kohosi Suopon päämaja, vuonna 1896 rakennettu umpimielisen näköinen nelikerroksinen kivitalo. Päällikön työhuoneessa hän kävi noin tunnin mittaisen keskustelun poliisineuvos Arvo Pentin kanssa. Se oli Tiitisen pääasiallinen perehdytysjakso turvallisuuspoliisin johtotehtävään. Myöhemmin hän keskusteli vielä poliisiylijohtaja Erkki J. Korhosen sekä Suopon keskeisten henkilöiden kanssa. Sitten tervetuloa taloon -perehdytysjakso olikin käyty.
   Keskustelujen perusteella Tiitinen teki johtopäätöksen, että kaikkein tärkein kelpoisuusehto Suopoon on kyky käyttää tervettä järkeä. Täytyy ymmärtää ympäristönsä, miten mennään ja miten parhaiten selvitään.
   Yksi Pentin neuvo jäi erityisesti mieleen: "Muista aina, että ei pidä koskaan valehdella. Mutta kaikkea, minkä tietää, ei tarvitse kertoa. Aktiivivalehteluun ei pidä koskaan syyllistyä. Siitä jää ennemmin tai myöhemmin kiinni."

   Kun nimitys oli seuraavalla viikolla valtioneuvostossa ja presidentin esittelyssä vahvistettu, Tiitisen pikkuruisen työhuoneen ovelle ilmaantui SDP´n eduskuntaryhmän delegaatio Matti Ahteen johdolla.
   Ahde piteli käsissään isoa kimppua punaisia ruusuja ja radikaalien nuordemareiden 1970-luvun alussa tekemää lakialoitetta Suopon lakkauttamiseksi. Ahde piti sydämellisen onnittelupuheen ja lopuksi repi lakialoitteen silpuksi: "Tätä ei nyt sitten enää tarvita".
   Kun Tiitinen kuunteli puhetta - ja joskus myöhemminkin - hän mietti, miksi valinta osui juuri häneen. Ehkä siihen vaikutti virkatausta ulkoasiainvaliokunnan ja perustuslakivaliokunnan sihteerinä. Niissä kun  yhdistyi kaksi puolta, jotka edelleenkin ovat Suopossa tärkeitä. Toisaalta homma täytyy hoitaa laillisuuden puitteissa, ihmisoikeuksia ja muitakin oikeuksia kunnioittaen. Toisaalta työ pitää Suomen kaltaisessa maassa tehdä siten, että se tarkasti seuraa sitä virallista ulkopoliittista linjaa, mitä kulloinkin noudatetaan.

   Alkajaisiksi Tiitinen sytytti Suopossa valot. Kun henkilöstölle kuitenkin palkkaakin maksettiin, uusi päällikkö tuumi, että valtion pitäisi saada jotain aktiviteettiakin vastineeksi.
   Tiitinen halusi, että taloon voisi päästä muutakin tietä kuin poliisilinjaa. Niinpä kaikkiin talon päällystövirkoihin tuli kaksi linjaa, vastedes sekä poliisilinja - poliisipäällystön virkatutkinto  - että ylempi korkeakoulututkinto avasivat väylän johtotehtäviin.
   Tiitinen huomasi, että erityisesti päällystö ja naistoimenhaltijat olivat aivan surkeissa palkoissa. Sen sijaan peruspoliiseilla palkat juoksivat hyrräten. Palkkauksen ongelma olikin ensimmäinen Suopon hallintoasia, minkä Tiitinen selosti Kekkoselle. Ukko pistikin korotusesityksen laitaan UK-nimikirjaimet ja Tiitinen juoksutti paperin sekä sisäministeriöön että valtiovarainministeriöön. Näin palkat saatiin kohenemaan.

   Suopon sisällä oli kuitenkin yksi henkilö, jolle Tiitinen järjesti peräti neljän palkkaluokan korotuksen. Tämä oli legendaarinen Miss Kaarina, päällikön sihteeri.
   Miss Kaarina - varsinaisesti nimeltään Kaarina Kykkänen - oli talon ja Tiitisen kannalta aivan korvaamaton hahmo. Hänen merkitystään sen laitoksen kohdalla Tiitinen haluaa käsiteltävän keppikirjaimin.
   Tiitiselle selvisi nopeasti, ettei hänen työstään olisi tullut yhtään mitään ilman Miss Kaarinan apua. Siinä poika oppi vähän suuren maailman menolle.
   Kaarina Kykkäsen arvostus ulottui läpi koko valtionhallinnon. Jos valtioneuvostossa tai presidentinkansliassa tarvittiin jokin protokollatieto tai -ohje, sieltä soitettiin Miss Kaarinalle. Hän tiesi aina, miten aiemmin oli menetelty. Lopulta presidentti Mauno Koivisto teki kauniin eleen ja kutsui hänet kerran 1980-luvulla Linnan juhliin ihan omana itsenään.
   Paitsi päällikön sihteerinä, Miss Kaarina toimi myös Suopon kirjaajana. Hänen kauttaan kulkivat kaikki talon paperit. Työmäärään ja vastuuseen nähden hänellä oli ollut aivan hirvittävän surkea palkka. Palkkatason kohdentamiseksi Miss Kaarina sitten ylennettiinkin poliisihallinnon ensimmäiseksi osastosihteeriksi.

   Kuukausipalkkaisten huippuetsivien lisäksi Suopolla oli jonkin verran myös säännöllisiä avustajia tai juttukavereita eri suunnilla. Yhden ryhmän muodostivat ns. etappimiehet. Nämä olivat eri puolilla maata asuvia isänmaallisia ihmisiä, joihin suojelupoliisin piiritoimistot saattoivat tukeutua, kun tarvittiin tietoja paikallisväestöstä.
   Yksi etappimiehistä oli Ahti Pekkala, Keskustapuolueen pitkäaikainen kansanedustaja ja valtiovarainministeri Haapavedeltä. Tämä oli paikallinen osuuspankinjohtaja ja tunsi seutukuntansa asiat ruohonjuuritasolta.
   Monesti etappimiesten arvioita pyydettiin esim. nuorista, jotka olivat hakeneet poliisikoulutukseen.

   Suopon toiminnan yksi realiteetti oli, että sen oli otettava kaikessa toiminnassaan huomioon se ulkopoliittinen liikkumavara, mikä Suomella kylmän sodan olosuhteissa oli käytettävissään. Suopo ei saanut omalla toiminnallaan missään tapauksessa aiheuttaa hankaluuksia Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin - eikä muihinkaan ulkosuhteisiin.
   Vaikka päävastustaja oli KGB ja sen vakoilutoiminta, ei Suopossa tietenkään voitu sallia myöskään, että muut tiedustelupalvelut suomalaisten ihmisten tai Suomen alueen kautta harjoittaisivat tiedustelua Neuvostoliittoa vastaan.
   Koska puolueettomuus oli Suomen ulkopolitiikan keskeisimpiä elementtejä, Suopolla ei ollut mitään syytä paukutella äänekkäästi henkseleitään tai juhlia julkisuudessa suuria tiedusteluvoittoja. Tärkeintä oli estää maalle vahingollinen toiminta, mutta julkiseen riekkumiseen ei ryhdytty, koska siitä olisi langennut ulkopoliittisia laskuja. Hiljaa hyvä tulee.
   Juuri tämän asiantilan sisäistäminen oli sitä yleistä ymmärrystä, mitä Suopon päälliköltä tuolloin vaadittiin.

   Tosin nyt linja näyttää Suomesssakin muuttuneen. Britanniassa sattuneen hermokaasuiskun jälkeen keväällä 2018 myös Suomi potkaisi julkisesti yhden venäläisen tiedustelumiehen maasta osana EU-maissa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa tehtyjä diplomaattien joukkokarkotuksia. Venäjä luonnollisesti vastasi samalla mitalla ja myös yksi suomlaisdiplomaatti joutui lähtemään Moskovasta.

   Silloin kun Tiitinen tuli Suopoon, presidenttinä oli Kekkonen. Tätä Tiitinen luonnehtii majesteetiksi. Komennot olivat kirkkaat, mutta ääntä Kekkonen ei korottanut koskaan. Hänen ei tarvinnut. Auktoriteettia piisasi ilman ylimääräistä itsetehostustakin.
   Suomen kautta länteen loikannut KGB´n majuri Anatoli Golitsyn väitti aikoinaan, että Kekkonen olisi ollut peräti Neuvostoliiton agentti. Tiitinen mukaan Kekkonen kuitenkin oli viimeisen päälle Suomen agentti. Täytyy muistaa, että kaikilla tiedustelupalveluilla on vahva taipumus liiotella suurimpia saaliitaan. KGB mikään poikkeus ollut.

   Koska tiedotusvälineet kirjoittivat jatkuvasti presidentin kunnosta, alkoi Tiitinenkin alusta lähtien merkitä omiiin muistiinpanoihinsa hajanaisia huomioita Kekkosen terveydestä ja mielentilasta. Ensimmäinen heikkouden merkki tuli kirjatuksi 6.1.1981: "UKK toipunut väsymyksestä ja flunssasta, vaikka kasvoista näkyi vielä rasitus. Kaiken kaikkiaan pirteällä ja leikkisällä päällä."
   Helmi-maaliskuussa rasitusta ei enää näkynyt. Kekkonen tuntui muistavan asioita jopa Tiitistäkin paremmin. Jossain tapaamisessa Tiitinen esitti jonkin asian osalta tiettyä toimintamallia, jolloin Kekkonen ihmetteli, kuinka toinen sellaista ehdottaa, vaikka vastaavanlaisessa tilanteessa 1978 oli menetelty toisin. Tiitinen häpesi aivan hirveästi, hän oli kokonaan unohtanut koko ennakkotapauksen - mutta ei Kekkonen, vaikka tämän väitettiin olevan jo aivan pihalla.
   Myöhemmin Tiitinen kyllä huomasi parilla kerralla asioita esitellessään, etteivät ne oikein menneet perille ensimmäisellä yrittämällä. Hän joutui toistamaan sanomansa.
   Loppukesällä 1981 Kekkonen lähti surullisenkuuluisalle kalareissulle Islantiin. Matkan jälkeen Tiitinen soitti jostain kiireellisestä asiasta Tamminiemeen, ja jälleen Kekkosen komennot olivat aivan kristallinkirkkaat. Tiitinen hämmästeli Miss Kaarinalle, kuinka Helsingin Sanomat voi kirjoittaa, että "ukko on aivan tööt", kun tämä puhelimessa oli ollut "pirteä kuin peipponen".
   4.9. Tiitisellä oli audienssi Kekkosen luokse, tarkoitus oli saada matkaohjeita kolme päivää myöhemmin alkavaa Neuvostoliiton-matkaa varten. Tuntia ennen tapaamista ensimmäinen adjutantti soitti. Lasse Wächterin mukaan viestit eivät menneet perille ja hän ehdotti tapaamisen siirtämistä.
   Tapaamista ei kuitenkaan koskaan tullut. Kekkonen oli vielä 4.9.1981 viimeisenä virkatoimenaan ottanut vastaan juhla-Kalevalan uuden painoksen ensikappaleen. Sen jälkeen Wächter pani kaupan kiinni.
   Tiitinen kuitenkin lähti Neuvostoliittoon. Kun hän aikanaan tapasi Moskovassa suurlähettiläs Jaakko Hallaman, jotain jutellakseen hän kysäisi tältä, miten hallitus jakselee - Suomessa kun oli ennen Tiitisen lähtöä ollut jonkinasteinen hallituskriisin poikanen päällä. Hallama siihen, että hallitus voi erinomaisesti, mutta presidentti on vaihtunut. Kekkonen oli jäänyt sairauslomalle.
   Tiitinen soitti lähetystöstä Miss Kaarinalle, jolta kuuli saaneensa tapaamispyynnön pääministerin sihteeri Paavo Lipposelta (sd). Tuossa tapaamisessa Lipponen välitti vt. presidentti Koiviston toivomuksen tulla informoiduksi Suopon asioista samalla tavoin kuin Kekkonen. Tapaamiset oli määrä pitää Suomen Pankin tiloissa.

   Viktor Vladimirov toimi Neuvostoliiton Suomen suurlähetystössä lähetysneuvoksena, mutta käytännössä tämä KGB´n kenraaliluutnantti oli Helsingin residenssin päällikkö. Hänen kanssaan Tiitinen asioi useamman kerran.
   Tiitinen sai Vladimirovista myönteisen ensivaikutelman. Ja tuo vaikutelma vain vahvistui tulevina vuosina. Jossain vaiheessa Tiitinen ryhtyi kutsumaan Vladimirovia tuttavallisesti Vihtoriksi.
   Vihtori käyttäytyi aina hyvin kohteliaasti ja miellyttävästi, koskaan Tiitinen ei havainnut kaverissa minkäänlaista aggressiivisuutta. Olemuksesta henki pikemminkin jonkinlaista anteeksipyytelyä: "Yritä nyt ymmärtää, että minun pitää toimia näin. Olen koko ikäni Neuvostoliitossa elänyt ja siellä koulutettu, vuonna 1922 syntynyt. Minä nyt vain olen tällainen."
   Joskus Suomi vaati jonkun Neuvostoliiton diplomaattistatuksella toimivan vakoilijan tai muuten sopimattomasti käyttäytyneen henkilön poistumista maasta. Vihtori toivoi, että nuo asiat hoidettaisiin entiseen malliin, epävirallisesti tiedustelupalvelujen kesken sopien ilman julkisuutta. Tästä ei olisi takeita, jos prosessi kulkisi ulkoasiainministeriön tai sisäasiainministeriön raskaamman koneiston kautta.
   Vladimirov oli aktiivinen pyrkimyksissään kitkeä kaikki rikkaruohot, jotka nousivat Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden puutarhaan. Erityisen mustasukkainen Neuvostoliitto oli Suomen orastavista suhteista Kiinan kansantasavaltaan. Maat olivat verisiä kilpailijoita kommunistisessa leirissä.
   Vihtori oli Moskovan käskystä ja viran puolesta tehnyt kuuliaisesti työtä Ahti Karjalaisen presidentiksi valinnan puolesta, mutta yksityisesti hän tiettävästi oli kertonut Koivistolle tukevansa tätä. Tyypillistä Vihtoria, ja tyypillistä tiedustelumiehen toimintaa. Kaksilla kortilla pelattiin.
   Vihtorille presidentti oli kuitenkin aina presidentti. Kun Koivisto oli valittu, Vihtori löi välittömästi nappulat yhteen. Eikä aihetta mihinkään muuhun ollutkaan, Koivisto kun halusi hyvin täsmällisesti jatkaa Kekkosen ajan ulkopoliittista linjaa.

   Kun Urho Kekkosen presidenttikausi päättyi ja Koivistosta tuli virkaatekevä presidentti, Suopon päällikön palaverin kestoaika Linnassa tuplaantui. Kekkosen aikana asiat olivat hoituneet parissakymmenessä minuutissa, korkeintaan puolessa tunnissa. Koiviston kanssa vierähti helposti tunti, ylikin.
   Sinänsä, ei se erityisenä yllätyksenä tullut. Kaikkihan me muistamme Koiviston verkkaisen, fundeeraavan tyylin. Ja Suopon asioiden kohdalla oli kyse muustakin. Tiitinen sai vaikutelman, että Koivisto aidosti halusi myös ventileerata asioita hänen kanssaan. Johtuen ehkä siitä, ettei Koivistolla ollut samanlaista enkelikuoroa ja perässähiihtäjien laumaa kuin Kekkosella. Ehkä Koivisto katsoi, ettei ollut vaarallista resuneerata Tiitisen kanssa.
   Tapaamiset siis pitenivät, koska ensin käsiteltiin Tiitisen asiat ja sitten Koiviston asiat. Presidentillä oli oma agendansa, josta tämä halusi keskustella. Ja kyllähän Tiitinen mielellään Koiviston kanssa keskusteli pidempäänkin, koska usein tuli esille sellaista, mikä oli hyödyllistä myös Suopon päällikölle.
   Koivistoa on pidetty arvoituksellisena persoonana. Mutta kun oltiin käytännön asioiden ja toimenpidepäätösten äärellä, mikään ei jäänyt epäselväksi. Päätöstilanteessa ei oltu piilosilla. Tiitisellä ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia saada presidentti Koivistolta ratkaisuja silloin kun niitä tarvittiin.
   Kekkoseen verrattuna Koivisto suhtautui myönteisemmin siihen, että tiedustelutietoa jaettaisiin hieman entistä laajemmalla jakelulla ylimmän valtiojohdon ja hallituksen avainministereiden kesken. Kekkonen oli linjannut, että Suopon päällikön keskustelujen sisällöstä esim. Vladimirovin kanssa ei tehdä pääsääntöisesti selkoa pääministerille, saati muille ministereille, ainoastaan niistä asioista, jotka Kekkonen nimenomaisesti osoitti tiedotettaviksi, kerrottiin eteenpäin asianomaisille ministereille. Tämän perusteella myös Koivisto jäi omana pääministeriaikanaan katveeseen.
   Koivisto halusi tätä piiriä varovaisesti laajentaa. Tämä oli osa hänen johdonmukaista parlamentarisoimispyrkimystään. Tiitinen ei nähnyt ongelmaa siinä, että pääministerille tai vaikkapa sisäministerille asioista kerrottiin enemmän.

   Vastavakoilu, eli Suomeen kohdistuvan vakoilun paljastaminen ja estäminen, oli yksi Suopon keskeisimmistä tehtäväalueista. Ja on sitä edelleen.
   Ensimmäinen tehtävä on löytää vastapuoli, identifioida vieraan vallan joko suoranaisesti lähettämät tai rekrytoimat agentit. Koska KGB kierrätti toisinaan samoja, jostakin maasta karkotettuja agentteja toiseen, näistä oli hyödyllistä vaihtaa tietoja niiden maiden kesken, joiden sisällä Neuvostoliitto agenttejaan yritti kierrättää.
   KGB´n organisaatioon Helsingissä kuului useampia linjoja. PR-linjan (political relations = poliittiset suhteet) agentit seurasivat, pitivät yhteyttä sekä yrittivät vaikuttaa poliittisiin puolueisiin ja merkittäviin järjestöihin pitämällä tiivistä yhteyttä niissä toimiviin henkilöihin. Toinen oli KR-linja eli vastavakoilu, ja kolmas illegaalit eli väärällä nimellä maassa toimivat tai toimineet neuvostoagentit ja heihin yhteyttä pitävät KGB´n henkilöt, ns. N-linja. Lisäksi oli vielä ns. X-linja, joka vastasi tietoteknisestä vakoilusta ja jonka agentit kalastelivat lännen huipputeknologian salaisuuksia, joista monia saattoi hyödyntää myös sotilaallisesti.
   Vaikka toisinkin on väitetty, Tiitisen mukaan suomalaiset poliitikot pitivät kutinsa voittopuolisesti hyvin Tehtaankadun vaikuttamisyrityksistä huolimatta. Loppujen lopuksi melko harvoin venäläiset edes yrittivät värvätä ketään poliitikkoa varsinaiseksi agentiksi. Jos käry olisi käynyt, sellainen toiminta olisi tiennyt varmaa ulosheittoa maasta.
   Käytännössä ulkomaisten agenttien seuraaminen oli silkkaa raakaa työtä, pitkäveteistä perustoimintaa, eli systemaattista havainnointia ja tarkkailua. Suopossa seurasivat järjestelmällisesti ulkomaisia tiedustelumiehiä ja katsoivat, keitä he tapasivat, missä ja milloin. Väkisinkin toisinaan tuli näköpiiriin myös suomalaisia.
   Jos tapaamisissa alkoi ilmetä piirteitä, jotka herättivät epäilyksiä, ettei kaikki ollut ihan kunnossa, suomalaiselle osapuolelle annettiin pieni kopautus olkapäälle: "Oletko ymmärtänyt, mitä on tapahtumassa? Kannattaisiko ottaa vähän etäisyyttä?" Ja samalla tavoin reagoitiin myös vastapuolen suuntaan. Juuri sen vuoksi Tiitisellä oli säännöllisiä tapaamisia Vladimirovin kanssa. Jalka pantiin oven väliin heti, jos jotain poikkeavaa ilmeni.
   
   Yleisen käsityksen mukaan vallankumous Suomessa oli pitkään kommunistien agendalla. Varmaa tietoa ei toisaalta ollut, mikä oli kulloinkin Moskovan kanta toteuttamisaikatauluun. Joka tapauksessa Neuvostoliitto koulutti aktiivisesti Suomen kommunistisen puolueen kaaderit puoluekoulussa Moskovassa. Ja luonnollisesti henkilöt, jotka sen opit olivat saaneet, piti Suomessa ottaa seurantaan.
   Suopo pystyi koko ajan pitämään yllä kohtuullisen hyvää tilannekuvaa kommunisteista. Tiedot perustuivat paitsi omaan tarkkailuun, myös luotettaviin tietolähteisiin SKP´n sisällä ja lähipiirissä. Suojelupoliisin etsivillä oli yhteistyöhaluisia kontakteja myös kommunistijärjestöissä. Suopo sai hyvissä ajoin etukäteen jopa poliittisen toimikunnan esityslistat taustamuistioineen.
   Eri puolille maata oli solmittu luotettavia kontakteja, joista virtasi tietoa ja dokumentteja. Tiitinen ei pitänyt ollenkaan tarpeellisena, että olisi jokaisen lähteen kohdalla tarkasti tiennyt, keitä tiedottajat olivat. Hänelle riitti, että tietolähteen luotettavuus oli varmistettu perusteellisesti.
   Tietoa tihkui myös muualta. Sosialidemokraateilla ja työnantajilla oli omat laajat tiedonhankintaverkostonsa. Jonkin verran materiaalia tuli myös länsmaisilta tiedustelupalveluilta.
   Ja kyllähän Tiedonantaja antoi tietoa myös Suopolle. Lehtihän julkaisi kerran vuodessa perinteiset vapputervehdykset. Nuo nimellään esiintyneet toverit kirjattiin välittömästi Suopon tiedostoihin.

   SKP´n vasemmistosiiven nokkamies Taisto Sinisalo oli mielenkiintoinen tapaus. Hurja vallankumousjohtaja Suomessa, mutta kun päästiin maamme rajojen ulkopuolelle, kaverista kuoriutui mitä sinivalkoisin suomalainen.
   Tiitinen muistaa erityisesti ulkoasiainvaliokunnan matkan Irakiin, Kreikkaan ja Turkkiin keväällä 1977. Kun isännille selostettiin suomalaista poliittista järjestelmää, Sinisalo tuli supattamaan Tiitiselle, että valtuuskunnan puheenjohtajalle oli huomautettava tämän unohtaneen muutamia näkökulmia. Ne olivat juuri sellaisia näkökulmia, joita kommunistit eivät pitäneet tapanaan Suomessa puoltaa. Sinisalo kuitenkin halusi, että niitä olisi korostettu ulkomaalaisille.

   Tiitisen mukaan oli selvää, että kommunistien seurannassa ja hahmottamisessa alkoi 1980-luvulle tultaessa olla selvästi liian möhkälemäisiä piirteitä. Heitä ei analysoitu riittävällä hienojakoisuudella. Kattojärjestö SKDL oli luonteeltaan ja toimintatavoiltaan aivan erilainen kuin vaikkapa Sinisalon johtama porukka.
   Elokuussa 1982 Koivisto pohti Tiitisen kanssa muuttunutta tilannetta. Koiviston mielestä ei ollut syytä valvoa kommunisteja, edes ns. taistolaisia, kategorioina. Seurattavassa henkilössä pitäisi olla jotain muutakin huomiota herättävää: "Ei sen takia, että on taistolainen, tule valvoa. Oltakoon Taisto Sinisalosta muutoin mitä mieltä tahansa, mutta hän on vetänyt SKP:n vähemmistön valtiososialismin teorian piiriin sen sijaan, että se olisi mennyt anarkistien, trotskilaisten tai muiden vastaavien äärimmäisyyksien linjoille."
   Koivisto jätti kuitenkin kommunistiseurantaan takaportin. Vaikka Suopo ei enää aktiivisesti kaikkia kommunisteja seuraisikaan, sen piti kuitenkin kaiken aikaa tarkasti tietää, mitä sillä suunnalla oli tekeillä.

   Idänkauppaan tunkenut korruptio nousi toistuvasti esiin palavereissa Koiviston kanssa vuodesta 1983 lähtien, ja tahti vain kiihtyi kohti vuotta 1985. Jotain oli vähän pakko alkaa tehdä.
   Kekkosen aikana ongelma ei ollut näyttäytynyt samassa mitassa. Sen jälkeen Neuvostoliitossa oli kuitenkin, kaikesta pysähtyneisyydestä huolimatta, päässyt kehittymään kapitalistisesta maailmasta tuttuja hämäriä kaupanedistämiskeinoja.
   Ja myös Vihtori otti asian esille. Hän pelkäsi, että neuvostojohdolle saattaisi syntyä käsitys Suomen-kaupan perustuvan vain korruptioon. Ja jos näin kävisi, se todellakin haittaisi suomalaisten mahdollisuuksia kehittää kauppasuhteita jatkossa.
   Korruptio kukki idänkaupassa mitä erilaisimmissa muodoissa. Vihtorin mielestä erityisen tuomittavia olivat ns. prosenttisopimukset. Mikä tarkoitti suomalaisen osapuolen laskuttavan neuvostotilaajalta ylihintaa ja tilittävän tämän ylijäämän kauppoja pohjustaneelle venäläiselle konsultille tai välimiehelle.
   Yritystasolla liikkui runsaasti monenkarvaisia kohteliaisuus- ja voitelulahjoja, joita suomalaiset vuolaasti jakoivat neukuille. Määrän ja arvon puolesta ne usein täyttivät kirkkaasti lahjuksen tunnusmerkit.

   Idänkauppayritysten korkeimmalle johdolle suunnattu kurinpalautuspalaveri järjestettiin 9.1.1985. Sovitulla kellonlyömällä miltei kaikki Teollisuuden keskusliiton työvaliokunnan jäsenet istuivat vuorineuvos Kari Kairamon ja toimitusjohtaja Timo Relanderin johdolla kuin varpuset orrella Eteläranta kympin ylimmän kerroksen kokoushuoneissa. Poissaoleville firmoille järjestettiin myöhemmin vielä pari paikkotilaisuutta.
   Koiviston tahdon mukaisesti Tiitinen ilmoitti, että kaikki paikalla olevat herrat merkittäisiin pöytäkirjaan ja se toimitettaisiin presidentille. Presidentti tulisi jatkossa vertaamaan allekirjoittaneiden ja heidän firmojensa käytöstä tilaisuudessa ilmoitettuihin, toivottaviin menettelytapoihin. Tiitinen välitti myös presidentin viestin, että valtio ei ole ryhtymässä idänkaupan moraalinvartijaksi, muttei se voi arveluttavaa kehitystä sivustakaan seurata. Koivisto oli pyytänyt Tiitistä myös huomauttamaan kauppamiehille, että jos asiat eivät muuten järjestyisi, ne voidaan myös viedä tuomioistuimeen.
   Prosenttisopimukset käytiin läpi vuorineuvosten kanssa. Tiitinen totesi, että vaikka ne ovat suurelta osaltaan laittomia neuvostojärjestelmän kannalta, joissakin tapauksissa ne saattoivat kuitenkin olla hyväksyttävissä. Tämän varmistamiseksi firmojen oli tarkistettava jokaisen sopimuksen laillisuus Neuvostoliiton kaupallisen edustuston päällikön tai hänen apulaisensa kautta.
   Vuorineuvokset vaikuttivat kuuntelevan tarkasti, ja yleinen suhtautuminen oli asiallista. Tiitinen oletti sanoman menneen perille.
   Suopon päällikölle havainto oli helpottava. Tiitisen työn kannalta liikemiehistä oli aina ollut enemmän huolta kuin poliitikoista, liikemiehille kun ratkaisee vain raha. Siksi heidän eteensä avautui idänsuhteissa selvästi enemmän vaaranpaikkoja.

   Koska idänkauppa oli valtiovetoista toimintaa, luonnollisesti mukana oli tehtäviensä puolesta myös ministeritason poliitikkoja ja koreita virkamiehiä. Tiitisen näkemyksen mukaan suomalaisministerit olivat koko ajan immuuneja ikäville lieveilmiöille. Loppujen lopuksi suomalaisten poliitikkojen itsesuojeluvaisto oli oikeastaan melko hyvä, mainettaan parempi. Sopimaton toiminta olisi pilannut neuvostosuhteet pitkällä aikavälillä. Sitä sieti varoa.
   Tarjoilukorruptiota oli toki enemmänkin. Vodka virtasi virallisissa ja epävirallisissa yhteyksissä, mutta sitähän hillitsevät luonnolliset maksarajoitukset.
   Kieltämättä Ahti Karjalaisen alkoholinkäyttö herätti aika ajoin huomiota. Kun tämän vaikeudet toistuvasti pulpahtivat esiin, niin kumma kyllä tämän kylkeen aina ilmestyi jostain "ystäviä", jotka saivat tilanteen yleensä vain pahenemaan. Monesti vähän ennen tärkeää tilaisuutta tai juhlavastaanottoa, kun Karjalaisen olisi pitänyt olla erityisen skarppi, jostain paikalle purjehti aina sama Purjon pariskunta, joka järjesti miehen milloin minkäkinlaiseen kuntoon.
   Tiitinen kysyi Karjalaiselta nimenomaisesti, oliko tämä aivan varma pariskunnan ystävyydestä. Nimittäin ulkopuoliset havainnot viittasivat johonkin ihan muuhun. Mutta Karjalainen vakuutti, että kyse oli aidosta ystävyydestä. Mitään ei siis ollut tehtävissä.
   Tiitinen pitää hyvin surullisena, ettei Karjalainen enää loppuaikoina hallinnut alkoholinkäyttöään. Karjalainen nyt kuitenkin oli 1970- ja 1980-luvun suomalaisista johtomiehistä selvästi selväjärkisimpiä.

   Vaikka vakoilu- ja tiedusteluasiat ovatkin usein haudanvakavaa puurtamista, joskus Tiitisen raportit saivat aikaan myös melkoista hekottelua.
   Lokakuussa 1980 Tiitinen palasi vierailultaan Norjasta, missä oli tavannut kollegansa Gunnar Haarstadin. Tämä oli vakuutellut aivan vakavissaan maansa täydellistä riippumattomuutta NATOsta ja Yhdysvalloista: "Itse päätämme mitä informoimme ja asetamme tarvittaessa rajat myös amerikkalaisten toiminnalle".
   Tiitinen kirjasi muistiinpanoihinsa presidentin reaktion: "UKK huvittunut".

   Kylmästä sodasta huolimatta puolueettomaksi julistautuneen Suomen tiedusteluyhteistyö länsimaiden kanssa oli säännöllistä, erityisesti brittien, amerikkalaisten ja länsisaksalaisten kanssa. Kyse oli pääosin tietojenvaihdosta. Raportteja kierrätettiin ja taustakeskusteluja käytiin.
   
   Syksyllä 1980 Tiitinen kysyi Kekkoselta, voisiko Suomen tiedusteluyhteistyötä laajentaa Länsi-Euroopassa. Suopon päällikkö oli huomannut, että esim. 1950-luvulla oli ollut yhteys Alankomaihin. Se oli kuitenkin kuivunut kasaan aikojen myötä. Tiitinen ehdotti, että kontaktin voisi verestää uudelleen, koska ilmiselvästi oli tarvetta laajempiin eurooppalaisiin yhteyksiin.
   Kekkonen antoi luvan. Tiitinen hakeutui Haagiin, missä hänet vastaanotti Hollannin sisäisen turvallisuuspalvelun (BVD) päällikkö Pieter de Haan ja parikymmentä korkeinta virkailijaa. Suhtautuivat Tiitiseen kuin tämä olisi tullut rautaesiripun takaa. Tiitinen oli vilpittömän hämmästynyt kyseisen tiedustelupalvelun tietojen tasosta.
   No, Hollannin-vierailu oli kuin varpaan tökkääminen ovenrakoon. Sen seurauksena ovi avautui länsiyhteistyön laajentamiselle.
   de Haan ehdotti, että voisi tutustuttaa Tiitisen erääseen henkilöön, joka voisi toimia välimiehenä laajempiin yhteyksiin Euroopassa. Näin Tiitinen tutustui Belgian tiedustelupalvelun päällikköön Albert Raesiin.
   Raesista tulikin Tiitisen eurooppalainen yleisavain. Raesin mukana kiertäessään Tiitinen tutustui kollegoihinsa tiedustelupalvelukerrallaan. Kun hän syyskuussa 1990 oli lopettelemassa Suopo-palvelustaan, viimeisenä yhteysverkkoon liittyi Portugali. Sen jälkeen Tiitinen saattoi todeta, että jokaiseen silloisen Euroopan yhteisön jäsenmaahan oli suhteet solmittu.
   Suurin hyöty yhteistyöverkoston laajentamisesta oli luonnollisesti tietomäärän lisääntyminen. Suopokin sai kuvan muiden eurooppalaisten valtioiden näkökulmista sekä vastavakoilun käyttöön että terrorismin torjuntaan.

   Heinäkuussa 1990, kun kommunismi oli kaatumassa koko itäblokissa ja Neuvostoliittokin horjui, Tiitinen kävi Koiviston kanssa läpi yleistilannetta. He pohtivat mm. Mikhail Gorbachevin asemaa niiden tietojen valossa, joita Tiitinen oli saanut Ranskan molempien tiedustelupalvelujen johtajien kanssa käymistään keskusteluista.
   Tuossa tapaamisessa Tiitinen näytti Koivistolle myös kahdeksantoista nimen listaa, jonka Suopo oli saanut Länsi-Saksan tiedustelupalvelulta. Kyseessä oli luettelo tai jonkinlainen vihjelista Itä-Saksan turvallisuusministeriön agentin kontakteista Helsingissä. Kontaktien sisällöstä tai yhteistyön luonteesta ei ollut tarkkaa selvitystä.
   Tiitinen kysyi Koivistolta, oliko presidentillä sellaisia ulkopoliittisia näkökohtia, joiden takia pitäisi ryhtyä toimiin. Tiitisen lähtökohta oli, että tutkintakynnys ei ylittynyt. Listalla oli pelkkiä henkilönimiä, joista osa oli jopa kirjoitettu väärin. Ja kysehän oli toiminnasta sellaisen valtion hyväksi, jonka olemassaolo loppuisi kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin. Lisäksi, koska Suopolla oli kädet täynnä konkreettista vastavakoilutyötä, historiallisiin tutkimuksiin ei Tiitisen mielestä ollut aikaa eikä resursseja.
   Koivisto ei esittänyt mitään sellaista, minkä perusteella tutkimukset olisi pitänyt käynnistää. Niinpä Tiitinen pisti asiakirjoihin merkinnän a.a. eli ad acta (liitetään asiakirjoihin) ja jätti listan Suopon päällikön kassakaappiin odottamaan seuraavaa päällikköä - tuolloinhan oli jo tiedossa, että Tiitinen jättäisi talon kahden ja puolen kuukauden kuluttua.
   Keitä tuossa kuuluisassa listassa sitten on? Jos Tiitiseltä kysytään, hän ei pysty vastaamaan - ei hän sellaisia muista. Nobodyja. Ainakaan Tiitiselle listan nimet eivät sanoneet mitään. Eli, ei siellä Kalevi Sorsaa tai Tarja Halosta ole, kyllä Tiitinen ne nimet muistaisi.
   Mutta jos lista oikeasti kiinnostaa, odottakaa vähän aikaa. Näillä näkymin lista tulee julkiseksi vuonna 2050.

   Itäblokin romahtaminen sinetöityi, kun Tiitinen totesi presidentille yhdessä viimeisistä tapaamisistaan syyskuussa 1990 DDR´n rajojen olevan auki. Saksa oli yhdistymässä.
   Viimeisen kerran Tiitinen tapasi Koiviston Linnassa 28.9.1990. Esityslistan kuudes kohta oli lyhyt ja lakoninen: "Kiitokset luottamuksesta".

   Kun Tiitinen oli vuonna 1978 sijoitettu Suopoon, silloinen pääministeri Sorsa oli antanut lupauksen, että hän kyllä hoitaa Tiitisen aikanaan sieltä poiskin. Ja kyllähän Tiitinen tiesi, että miehen sanaan voi luottaa.
   Aikanaan Koivisto ilmoitti, että hänen puoleltaan ei enää ollut estettä Tiitisen siirtymiselle muihin tehtäviin. Asiasta oli keskusteltu jo vuosia, ja viimein presidentti oli kypsynyt ajatukselle, että Tiitinen jättäisi Suopon.
   Piti sitten saada jokin homma tilalle. Tiitinen ehdotti jotain yleismies-jantusen hommaa. Hankkeen työnimeksi tuli Suurlähettiläs Timbuktuun.
   Sorsa oli sitä mieltä, ettei Suoposta suoraan suurlähettilääksi lähdetä. Ensin kaveri piti teljetä koikaappiin vähäksi aikaa.
   No, sitten muistivat, että eduskunnan silloinen apulaispääsihteeri Mauri Mandelin oli jo varsin vanha mies ja jäisi todennäköisesti pian eläkkeelle. Ja päätyivät ajatukseen, että apulaispääsihteerin virka voisi olla sopiva koikaappi.
   Olihan se. Mutta ei Tiitinen tuon vaiheen jälkeen suurlähettilääksi lähtenyt, ei Timbuktuun eikä muualle. Maaliskuussa 1992 hänestä tuli eduskunnan pääsihteeri eläkkeelle jääneen valtiopäiväneuvos Erkki Ketolan jälkeen.

   Kun 1990-luvun alussa Euroopan yhteisöä alettiin muodostaa tiiviimmäksi Euroopan unioniksi, Suomessakin päätettiin lähettää jäsenhakemus. Esko Ahon hallitukselle tuli sitten mieleen, että oli syytä ruveta selvittämään ja valmistelemaan mahdollsien jäsenyyden vaikutuksia valtiosääntöön ja samalla koko valtion hallintoon, kaikkiin ministeriöihin. Maaliskuussa 1992 valtioneuvosto asetti Valtiosääntökomitea 1992´n selvittämään, millä tavalla lainsäädäntöä, perustuslaki mukaan lukien, pitäisi muuttaa, jotta systeemi toimisi jäsenyyden myötä. Tiitisestä tehtiin tämänkin konklaavin puheenjohtaja.
   Komitean tehtäviin lisättiin vielä saman vuoden syyskuussa myös yksi Hannele Pokan (kesk) edellisenä vuonna hieman omavaltaisesti asettaman ja kansanedustaja Paavo Nikulan (vihr) johtaman toimikunnan tehtävä selvittää ulkopoliittisen päätöksenteon uudistamistarpeita ja -tapoja. Toimikunta oli lähtenyt liikkeelle ilman, että presidentti Koivistoa olisi asianmukaisesti etukäteen asiasta infottu. Koivisto ei suostunut porukan kanssa yhteistyöhön, mitä Tiitinen pitää ymmärrettävänä, tomikuntahan oli puuttumassa mitä keskeisimmin presidentin valtapiiriin kuuluviin asioihin.
   Uuteen valtiosääntökomiteaan Koivisto suhtautui aivan toisella asenteella, sillä sen tehtävästä oli etukäteen keskusteltu perusteellisesti hänen kanssaan.

   Suomi liittyi Euroopan unioniin, minkä seurauksena eduskunta on tavallaan menettänyt lainsäädäntövaltaansa. Näin on käynyt erityisesti syvimmin yhtenäistetyillä sektoreilla, kuten kilpailulainsäädännössä ja maataloudessa.
   Sinänsä, jos tarkkoja ollaan, lainsäädäntövaltaa ei ole menetetty, vaan sitä on näillä alueilla luovutettu käytettäväksi ylikansallisesti. Tiitisen mukaan näin on toimittu tietoisesti - on haluttu, että integraatioon näiltä osin mennään syvästi ja peruuttamattomasti.
   Tiitinen näkee huhujen integraation vaikutuksesta kotimaiseen lainsäädäntöön olevan kuitenkin suuresti liioiteltuja. Ja tähän liioitteluun ovat syyllistyneet muiden mukana myös eräät suomalaiset Euroopan parlamentin jäsenet. Ruotsalais-tanskalaisten selvitysten perusteella EU´n vaikutus kotimaiseen lainsäädäntöön on ollut vain noin kahdenkymmenen prosentin luokkaa.

   Tulihan sitä myös eduskunnan pääsihteerin virassa nähtyä monenlaista. Esim. Suomen eduskunnan satavuotisjuhlia vietettiin vuosina 2006 - 2007 isosti ja kansainvälisesti. Paavo Lipponen totesi eduskunnan puhemiehenä toimiessaan, että päätös yksikamariseen eduskuntaan siirtymisestä vuonna 1906 - siis siihenastisen maailman moderneimpaan kansanedustuslaitokseen siirtyminen - naisten äänioikeus ja koko suomalainen demokratia sinänsä ovat niin merkittäviä asioita, että niitä on juhlittava isosti ja kansainvälisesti. Ja sen jälkeen nuo kaksi adverbia sävyttivät koko valmistelua. Ja tietysti myös juhlintaa.
   Tosin valmistelu oli lähtenyt liikkeelle jo edellisen eduskunnan aikana Riitta Uosukaisen ollessa puhemiehenä. Jo ennen vuoden 2003 eduskuntavaaleja piti asettaa erityinen historiatoimikunta, jonka tehtävä oli laittaa liikkeelle suuri kirjaprojekti eduskunnan satavuotisesta taipaleesta ja sen merkityksestä suomalaiselle yhteiskunnalle. Tavoitteena oli massiivinen, 12-osainen kirjasarja, joka valottaisi eduskunnan roolia yhteiskunnan eri elämänalueilla.
   Sukset menivät Suomen eduskunta 100 vuotta -historiahankkeen valmistelutoimikunnan aloitusvaiheessa pahasti ristiin, kun toimikuntaan Keskustan edustajaksi yritettiin kansanedustaja Tytti Isohookana-Asunmaata, jolla oli suhteellisen huonot välit Uosukaiseen. Uosukainen toivoi, että Tiitinen ryhtyisi johtamaan valmistelutoimikuntaa. Ja Kokoomus puolestaan nimitti Madamen tilalle kansanedustaja Kaarina Drombergin. Valtiotieteen tohtori Ville Pernaa istutettiin toimikunnan sihteeriksi.
   Tiitinen ryhtyi virkamiehenä johtamaan toimikuntaa, ja kirjasarja valmistui lopulta vuonna 2007 sovitussa aikataulussa sekä lähestulkoon sovitun budjetin puitteissa.

   Varsinaista satavuotisjuhlintaa ryhtyi johtamaan Lipposen vetämä juhlatoimikunta. Myös siinä oli edustus kaikista eduskuntaryhmistä, minkä oheen tuli virkamiehistä koostuva Tiitisen vetämä johtoryhmä. Sen tehtävä oli valmistella esitykset  ja toimenpide-ehdotukset kansanedustajista koostuvan ja puhemiehen johtaman juhlatoimikunnan hyväksyttäväksi. Virkamiehet valmistelivat, mutta lopulliset päätökset tekivät kansanedustajat. Tiitinen toivoo, että tämä pidettäisiin mielessä, koska on väitetty, että hänen johtamansa "ohjelmatoimisto" olisi suvereenisti pyörittänyt koko show´ta.

   Tulihan sitä porua noista juhlista, muutamaankin eri yksityiskohtaan liittyen. Eräs tunnetuimmista episodeista oli valkoviinien hankinta.
   Kun Tiitinen oli Päivi ja Paavo Lipposen seurueen matkassa Etelä-Afrikassa joulun alla 2005, tekivät visiitin suomalaisen professorin ja asianajajan Zacharias Sundströmin viinitilalle Stellenboschiin. Siellä tutustuivat Sundströmin tuottamaan valkkariin, jonka putelihinta oli säälliseltä kuulostava 5,80 euroa. Kun siinä vaiheessa juhlien valkoviinivalinta oli vielä tekemättä, tuli mieleen, että siinä olisi kelpo vaihtoehto.
   Edellä mainittua viiniä tilattiin sitten tuhatkunta putelia. Sitten tuli ongelmia maahantuonnin kanssa.
   Tuotevalvontakeskus huomasi, ettei firmalla, jonka piti tuoda viinit maahan, ollut vaadittavia lupia. Näin viinit menivät takavarikkoon ja juhlat juhlittiin ilman niitä. Juhlien catering-yhtiö Amica saattoi tosin hankkia jonkin verran viiniä varastoihinsa. Näin sitä jonkin verran myös eduskunanssa tarjoiltiin. Mutta puhemiehen varastoon viinejä ei kuitenkaan saatu.
   Kun sitten viinit olivat tulleet Suomeen ja niissä oli juhlaetiketit valmiina paikallaan, putelin hinta oli noussut jo 17 euroon.
   Ja kun viinejä ei eduskunnan juhlissa ollut näkynyt, hallintojohtaja Kari T. Ahonen halusi ryhtyä käymään oikeutta maahantuontiyritystä vastaan ja vaatimaan vahingonkorvausta.
   No, kun juttu sitten eteni oikeuteen, kävi ilmi, että viinitarhuri Zacharias Sundström itse oli maahantuontifirman asianajajana. Tiitinenkin kutsuttiin todistajaksi.
   Eduskunta kuitenkin hävisi jutun, toisaalta oikeus määräsi, että viinit oli vapautettava takavarikosta. Näin eduskunta hävisi jutun, mutta sai viinit.
   Koska eduskunta oli jutun hävinnyt, se luonnollisesti joutui maksamaan myös vastapuolen oikeudenkäyntikulut. Mihin kuului myös Sundströmin 22.000 euron asianajajapalkkio. Näin Sundström sai viineistä n. 17.000 euroa ja asianajajapalkkiona n. 22.000 euroa. Näin laskien viimien yhteishinnaksi näytti tulevan n. 39.000 euroa eli karkeasti 39 euroa putelilta.
   Mutta koska eduskunnalla oli myös kohtuullisen tyyris omakin asianajaja, lasku kasvoi vielä 40.000 eurolla. Näin viinilasku nousi n. 79.000 euroon eli 79 euroon pullolta. Sitä voi jo pitää kohtuullisen laadukkaan viinin hintana.
   Hyväähän se viini Tiitisen mielestä edelleen oli, ei se takavarikosta kärsinyt ollut. Ilolla sitä voitiin jälkeenpäinkin tarjoilla ja juoda.

   Kun vähän vanhempina aikoina eduskunnassa pidettiin kyselytuntia, kansanedustaja luki täysistuntosalissa paikallaan seisten paperista oman kysymyksensä, jonka hän oli kolme vuorokautta aiemmin jättänyt kirjallisessa muodossa. Sitten ministeri luki valtioneuvoston aitiossa suoraan paperista, mitä virkamiehet olivat hänen vastattavakseen kirjoittaneet. Taiteellinen vaikutelma oli hyvin muodollinen ja paperinmakuinen. Sitten kyselytunti-instituutiolle haluttiin kasvojenkohotus.
   Ilkka Suomisen (kok) puhemiesaikana Esko Ahon (kesk) hallituksen aikana kävivät seuraamassa Ruotsissa riksdagenissa aloitettua hurjaa kokeilua: suullisella kyselytunnilla kysymyksiä ei enää toimitettukaan etukäteen, vaan ministerit joutuivat vastaamaan niihin kylmiltään.
   Suominen ja Tiitinen pitivät ideaa hyvänä ja vuonna 1993 myös Suomessa päästiin eroon turhasta paperinmakuisuudesta. Kun ministeri joutui tulemaan istuntoon tietämättä etukäteen, millainen tentti oli tulossa, kyllähän se piti hereillä aivan eri tavalla.
   Ministerit myös alkoivat vaatia virkamiehiltään ajantasaisia tietoja, mitä talossa on meneillään, mitä oli tapahtunut ja mitä saattaa olla juuri nurkan takana tulossa. Virkakunnat joutuivat miettimään asioita uusista näkökulmista ja valmentamaan ministereitään kyselytunneille. Tämä on vähitellen johtanut siihen, että ministerit ovat yleisesti ottaen hyvin briiffattuja hallinnonalansa asioista ja pystyvät lähtökohtaisesti vastaamaan millaiseen kysymykseen tahansa.
   Sen jälkeen kun Yleisradio ryhtyi välittämään suulliset kyselytunnit suorana televisiossa, niistä on kehittynyt suorastaan kansakunnan viikko-ohjelmanumero. Tiitisen mukaan voisi jopa sanoa, että suorat tv-lähetykset suulliselta kyselytunnilta ovat eräänlainen eduskuntaan kohdistuva kansan suoran valvonnan muoto.

   Onhan niitä muitakin muutoksia vuosien varrella eduskunnassa tapahtunut. Esim. suunnitelmallisuus on talossa parantunut, enää ei takavuosien tapaan istuta iltakymmenen jälkeen, ainakaan yleensä. Tietenkin ruuhka-ajat ovat aina asia sinänsä, myöhäisempiä istuntoja voi olla lähinnä juhannuksen alla yhdellä viikolla ja joulun alla toisella.
   Äänestyksiä ei myöskään enää järjestetä lainkaan kello 22 jälkeen. Asiat saatetaan puhua loppuun iltamyöhällä, mutta äänestykset pidetään usein vasta seuraavan päivän täysistunnon alussa. Ja kaiken tämän edustaja voi lukea istuntosuunnitelmasta, eikä talolla tarvitse roikkua yömyöhään äänestystä odottamassa.
   Yöistunnoissa meno saattoi ennen vanhaan joskus äityä vallattomaksikin. Kun edustajat palasivat myöhäisiin äänestyksiin talon ulkopuolelta, kaikkien kunto ei aina ollut aivan asianmukainen.
   Yöistuntojen aikaan talon eri puolille muodostui erilaisia kuppikuntia ja juttuporukoita. Kuppilassa kävi kova porina, ja tupakit kärysivät. Saunavaliokunnassa parannettiin maailmaa ja välillä käytiin tukka märkänä äänestämässä.
   Usein Kepun ryhmyrin huoneessa pelattiin paitahihasillaan perinteistä pohjoisten savotoiden korttipeliä, tuppea. Kun äänestyssummeri sitten soi, korttipöydän äärestä ampaistiin saliin kuka kenenkin pikkutakissa.

   Niin, maailma on muuttunut, ja eduskuntakin sen mukana. Erinäisten vaiheiden ja muutosten jälkeen - kehityksen luonnollisesti edelleen jatkuessa - on päästy tilanteeseen, jossa Tiitisen mukaan eduskunnasta on kiistattomasti tullut suomalaisen poliittisen keskustelun ja päätöksenteon päänäyttämö.
   Kuten Tiitinen asian toteaa: suomalaista kansanvaltaa johdetaan avoimesta lasitalosta.

   Pekka Ervastin ja Seppo Tiitisen teos Tiitinen käy päähenkilön elämäntarinan läpi sujuvasti, oleelliset mukaan ottaen mutta paljastuksia tekemättä.Etenkin suojelupoliisin ja eduskunnan toiminnasta kiinnostuneet löytävät kirjasta paljon mielenkiintoista.
   Anekdootteja elävästä elämästä on riittävästi, tosin lähes kaikki enemmän tai vähemmän viranhoitoon liittyen - yksityishenkilönä Tiitinen ei erityisemmin  edelleenkään esittäydy. Myös henkilögalleria on värikäs, Tiitinen on törmännyt toimijoihin niin idän kuin lännen suunnalta.
  

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys elokuun aikana.

   Kun tuossa ylimääräinen puoluekokous ja puheenjohtajan vaihtoviikot lähestyvät, kai se alkaa olla vähitellen pakko ryhtyä näitä päivityksiäkin miettimään. Ja kun yksi puheenjohtajakandidaateista lupasi julkaista pamfletin elokuun alussa, sehän tässä on itseoikeutetuksi seuraava kepulaiskirja. Kun tarkkaa ilmestymispäivää eikä edes nimeä vielä tiedä, pakko jättää sivun tarkemmat päivitystiedot toistaiseksi avoimeksi.
   Tuli tuossa tartuttua yhteen kirjaseen ja tuli mieleen, josko alkuverryttelynä tekisi lyhyen esittelyn. Kun oli sopivan kevyttä juttua, kesään sopivaa lukemistoa. Eli siellä on nyt kolmaskin Extra-sivu.

   Mutta lisäinfoa tästä sivusta odotellessa, jos vaikka muistellaan erästä Antti Kaikkosen tähänastisen uran tähtihetkeä. Kun kaveri osallistui Tanssii tähtien kanssa -kilpailuun, NRJ´n Aamupojat etsiytyivät kannustusjoukoihin. Muistattehan seuraavan?

NRJ

   Jottei tämä mene puolueellisesti yhden ehdokkaan mainostamiseksi, otetaan tähän linkit kahden ilmoittautuneen kotisivuille. Ottamatta kantaa siihen, onko jompi kumpi ykkös- tai kakkosehdokas, pääehdokkaat ovat sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Kolmannen ehdokkaan, hartolalaisen Jari Tasasen, yhteiskunnallista vaikuttamista varten avaamat nettisivut eivät näy olevan tällä hetkellä toiminnassa.

Antti Kaikkonen


Katri Kulmuni