Kuukauden Uusinta

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta

Piti jäädä vähän normaalia pidemmälle tauolle, siksi tuli valittua tällä kertaa neljä tiivistelmää. Joten, kun  tuli luvattua, mitäpä niitä sitten karsimaan. Tällä kertaa nämä, toisenlaisia aiheita sitten ensi kerralla. Tiivistelmä teoksesta Uuden työn politiikka on julkaistu aiemmin syksyllä 2014, Styylaten ja pettäen syksyllä 2008, Tämä on ryöstö! keväällä 2008 sekä Ihmispeto kesällä 2011.


Kuukauden Vaihtoehto
Tarja Cronberg: Uuden työn politiikka
Toimittanut Liisa Hämäläinen
Balto (paino), Siltala 2010
160 sivua



Tarja Cronberg (s. 1943) toimi työministerinä Matti Vanhasen II hallituksessa vuosina 2007 - 2009. Ministeripestinsä jälkeen vuonna 2010 hän julkaisi teoksen Uuden työn politiikka, missä hän esittää näkemyksiään siitä, millaisia rakenteellisia muutoksia tarvitaan työelämässä ja työmarkkinoilla. Cronberg halusi katsoa ministeriuransa jälkeen sitä kokonaisuutta, minkä osa hän itse oli kahden vuoden ajan ollut.

   Työministerinä ollessaan Cronberg halusi selvittää ns. hyvän työn olemusta. Tuloksena oli raportti Hyvän työn manifesti 2009. Eli mikä sitten on suomalaisen mielestä hyvää työtä?
   Manifestin ensimmäinen teesi kuului siten, että yhteiskuntamme on siirtynyt työn velvollisuudesta työn mielekkyyden velvollisuuteen. Tätä muutosta Cronberg pitää merkittävänä. Me vaadimme työltä nyt myös mahdollisuutta kehittää itseämme, yhteisöllisyyttä ja elämänsisältöä.

   1980-luvulla ennustettiin, että olisimme siirtymässä vapaa-ajan yhteiskuntaan, missä ihmisten tekemää työtä tarvitaan yhä vähemmän ja työn tuottavuus nousee mm. uuden teknologian ansiosta. Nämä odotukset eivät kuitenkaan toteutuneet, perheiden kokonaistyöaika päinvastoin on lisääntynyt. Sen sijaan vapaa-ajan arvostus on kasvanut ja vastaavasti ansiotyötä erittäin tärkeänä elämänsisältönä pitävien määrä on laskenut. Ansiotyön arvostus on suurinta teollisessa, tuotannollisessa ja palvelutyössä työskentelevillä, ei suinkaan esim. ylemmillä toimihenkilöillä.

   Työn ja vapaa-ajan välinen raja on Cronbergin mukaan hämärtynyt. Kun työskennellään kotona tietokoneen ääressä, ei ole helppo arvioida, milloin on töissä ja milloin ei.
   Lisäksi työmatkojen osuus on kasvanut. Työmatkojen aikaa Cronberg luonnehtii "harmaaksi" omaksi ajaksi. Tosin jotkut työnantajat laskevat pitkät junamatkat työajaksi tietotyötä tekeville.

   Työelämässä mukana olemisen tärkein edellytys on luonnollisesti työkyky. Jos henkilö on työkykyinen, hän on joko työssä tai työttömänä työnhakijana. Jos taas on työkyvytön, on mahdollisesti työkyvyttömyyseläkkeellä ja siksi työelämän ulkopuolella.
   Työstä on suhteellisen vaikea siirtyä työkyvyttömyyseläkkeelle. Ja vielä vaikeampaa on siirtyä työkyvyttömyyseläkkeeltä takaisin työelämään.
   Portinvartijoina ovat eläkevakuutuslaitokset ja varsinkin niiden lääkärit. Nämä määrittelevät työkyvyn lääketieteellisin kriteerein, eivät työelämän kriteerein. Sama henkilö voi käytännössä olla sekä lääketieteellisesti työkykyinen että työelämän näkökulmasta työkyvytön.
   Cronberg näkee tärkeänä madaltaa työelämän ja ulkopuolisuuden välistä muuria. Työvoimaneuvojien arvioiden mukaan n. 30.000 pitkäaikaistyöttömän pitäisi päästä työkyvyttömyyseläkkeelle. Ja vastaavasti 30.000 työkyvyttömyyseläkkeellä jo olevaa toivoo pääsevänsä takaisin työelämään.

   Kun työkyvytön ei pääse työkyvyttömyyseläkkeelle, hän käy ilmoittautumassa työvoimatoimistossa. Hän on etsivinään työtä ja työvoimatoimisto on sitä tarjoavinaan. Työvoimatoimiston henkilöstölle, joka muutenkin toimii voimavarojensa äärirajoilla, tämä itseään nöyryyttämään joutuva "aula-asiakas" on rasite. Hänhän on toimiston asiakas vain siksi, että olisi oikeutettu toimeentuloon. Jos tilanne tunnustettaisiin, asiakas voisi saada toimeentulonsa ilman tarpeetonta toimistossa ramppaamista. Samalla työvoimatoimistojen resursseja säästyisi oikeaan työnvälitykseen.
   Ja jos työkyvyttömyyseläkkeeltä palaisivat työelämään sitä haluavat, voisi Cronbergin laskelmien mukaan eläkemenoista säästää jopa 200 miljoonaa euroa vuodessa. Tuon rahan hän käyttäisi huomattavasti mieluummin helpottamaan tuota paluuta.

   Eräs merkittävä väliinputoajien ryhmä ovat homeelle altistuneet. Nimittäin, kuvitelkaa seuraava tilanne. On voimassa oleva työsuhde, mutta työpaikalla on niin paha homeongelma, ettei herkempi siellä voi työskennellä. Tämä työntekijä ei ole oikeutettu työttömyyskorvaukseen, koska työsuhde on edelleen voimassa. Ja kun hän hakee työkyvyttömyyseläkkeelle ja oma lääkärinsä toteaakin hänet työkyvyttömäksi, esteeksi muodostuu eri mieltä oleva vakuutusyhtiön käyttämä lääkäri. Tämä onneton joutuu valitusprosessiin ilman toimeentuloa. Ja tämä prosessi voi kestää vuosia, useita vuosia. Cronbergin tiedossa on tapaus, missä prosessi kesti jopa kymmenen vuotta, ennen kuin suostuivat ihmisparan työkyvyttömyyseläkkeelle päästämään.

   Lokakuussa 2007 Stora Enso ilmoitti Kemijärven sellutehtaansa alasajosta. Kemijärveltä oltiin irtisanomassa 224 työntekijää.
   Sellutehtaan lakkauttamisprosessissa Cronberg näkee kiteytyvän koko suomalaisen työelämän murroksen. Globaaleilla markkinoilla toimiva valtionyhtiö joutuu uhraamaan paikallisen työllisyyden yhtiön pitkäaikaisen kannattavuuden takia. Nykyisin kun halpa raaka-aine tulee Etelä-Amerikasta ja markkinat ovat kaukoidässä.
   Kemijärvi Oy oli perustettu vuonna 1965, se oli osa Urho Kekkosen toteuttamaa aluepolitiikkaa. Kekkonen halusi sijoittaa tehtaan Kemijärvelle torjumaan itäisen Lapin muuttoliikettä. Samalla ne koivuvarat, mitkä olivat siihen saakka jääneet käyttämättä, saatiin hyödynnettyä.
   Neljänkymmenen vuoden aikana Kemijärvellä tapahtui paljon, mutta sellutehdas pysyi. Lähtijöitä olivat mm. Salcomp ja Orion, mutta sellutehtaan ansiosta Kemijärvi oli pystynyt kestämään muut kaupunkiin kohdistuneet taloudelliset iskut.
   Hallitus lupasi tuntuvaa tukea Kemijärvelle. Muutosturvatoimenpiteet aloitettaisiin välittömästi.
   Anaika Group oli kiinnostunut perustamaan liimapalkkitehtaan Stora Enson tiloihin. Paikkakunnalla moista pidettiin kuitenkin varsin kehnona korvikkeena. Syntyi ns. massaliike.
   Kemijärveläiset esittivät konkreettisia suunnitelmia sellutehtaan toiminnan varmistamiseksi. Olivat ideoineet tutkijoiden kanssa, kuinka sellun valmistuksen yhteyteen voisi perustaa biojalostamon tai vaihtoehtoisesti tuottaa etanolia ja ns. liukosellua.
   Cronberg ei voinut olla ihailematta kemijärveläisten sitkeyttä. Hän kuitenkin piti selvänä, ettei valtio tuota Kemijärvellä sellua. Liimapalkkitehdas tuntui realistisimmalta vaihtoehdolta. Se paitsi toisi kaupunkiin työpaikkoja, myös varmistaisi puun jatkojalostamisen Kemijärvellä ja takaisi muiden tehtaiden puun saannin.
   Ministeriössä aloitettiin välittömästi muutosturvan toteuttaminen. Perustivat työpaikalle työvoimatoimiston palvelupisteen. Työntekijöillä oli oikeus henkilökohtaiseen työllistymisohjelmaan ja siihen liittyvään työttömyysturvan korotukseen.
   Kemijärveläiset eivät juurikaan näihin tarttuneet. Ja liimapalkkiyrittäjään suhtauduttiin avoimen vihamielisesti.
   Paperiliitto asettui tukemaan massaliikettä. Vaativat liitossa tehtaalle vähintään jatkoaikaa ja selvitystä siitä, miksi kannattava sellutehdas aiottiin lakkauttaa juuri Suomessa.
   Uusi yrittäjä pääsi aloittamaan vasta syyskesällä 2008. Tuolloin kun aloitettiin rekrytoinnit, ne olivatkin siinä vaiheessa jo suuri yleisömenestys.

   Työministerinä ollessaan Cronberg koki pätkätyötä tekevien olevan lähellä hänen sydäntään. Useimmissa muissa Euroopan maissa ollaan tasa-arvoisesti niissä pätkätöissä, sen sijaan Suomessa erityisesti nuoret ja koulutetut naiset ovat siinä ryhmässä voimakkaasti yliedustettuina. Eräs kuntatyönantaja sanoi Cronbergille suoraan, että "hehän tulevat kaikki raskaaksi". Cronberg olettaa, että tämä on yleisestikin syynä, ja hänen mielestään kyseessä on selvä syrjintä.

   Jos pykäliä tuijotetaan, voidaan todeta, että määräaikaisessa työsuhteessa olevalla on oikeus tietää määräaikaisuutensa peruste. Vuoden 2008 alussa tuli voimaan laki, joka teki perusteiden puuttumisesta rangaistavaa. Tosin työntekijän tulee itse ryhtyä käräjöimään, jos haluaa haastaa perusteiden puutteen tai niiden oikeellisuuden. Ja keväällä 2008 vain noin puolet pätkätyöläisistä sai kyseiset perusteet kirjallisina.

   Cronberg on itse kokenut, että etätyöpäivä kotona on tavallista työpäivää tehokkaampi. Hän saa etäpäivänä enemmän aikaiseksi kuin kahtena työpäivänä työpaikalla. Eikä hänen mielestään kiire työpaikalla tarkoita, että työn tuottavuus siitä lisääntyisi. Hän viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan juuri kiire vähentää työssä viihtymistä yleisimmin.
   Kiire johtuu osittain siitä, ettei työntekijöitä ole tarpeeksi, mutta myös uusi teknologia on tuonut mukanaan kiirettä. Työntekijöiden on oltava jatkuvasti tavoitettavissa, työt on tehtävä samalla kun opettelee uutta ja vanhaa korjataan. Myös jatkuvat organisaatiomuutokset lisäävät kiireitä, kun työt on tehtävä muutosten keskellä.
   Jos halutaan, että työntekijöiltä saadaan luovuus kokonaisuudessaan käyttöön, Cronbergin mielestä olisi pidettävä taukoja ja vuorotteluvapaita. Eniten näiden tarve korostuu ikääntyvän työntekijän kohdalla. Cronberg pitää päätöksiä eläkeiän nostamiseksi tehottomina, mikäli työntekijät uupuvat ennenaikaisesti.

   Cronberg näkee ikääntyvien työntekijöiden olevan hyvän työn etulinjassa. Työpaikoilla monet heille tärkeät asiat ovat tärkeitä myös muille ikäryhmille, esim. työssä oppiminen ja hiljaisen tiedon jakaminen.
   Niillä työpaikoilla, missä ikääntyvät nähdään voimavarana ja missä heistä pidetään huolta, myös nuoremmat työntekijät kokevat, että myös heistä tullaan huolehtimaan säällisesti. Tämä saa työntekijät kokemaan työnsä arvostetuksi ja sitoutumaan. Ja nämä työpaikat ovat niitä haluttuja.

   Muissa pohjoismaissa sosiaaliturva on korkeammalla tasolla kuin Suomessa. Niissä rahoitetaan työpolitiikkaa suhteellisesti enemmän kuin Suomessa. Ja myös työttömien kohtelussa on eroja.
   Suomessa työtöntä kahlehditaan yksityiskohtaisilla säännöksillä. Cronbergin mielestä näyttää siltä, että työtöntä pidetään meillä syypäänä omaan tilanteeseensa, vaikka yhteiskunnan velvollisuus on tarjota kaikille työtä. Itse asiassa Cronberg näkee perusoletuksen olevan, että työtön on potentiaalinen huijari, joka on valmis käyttämään systeemiä hyväkseen. Hän aistii nöyryytyksen halun tihkuvan niin asenteista, lomakkeista kuin pelisäännöistäkin.
   Mutta jos faktoja tarkastellaan, oikeasti väärinkäyttö on meillä aivan marginaalista. Stakesin tilastojen mukaan niitä vilunkeja on noin yksi prosentti kaikista toimeentulotuen saajista. Ja Cronbergin mielestä on varsin kohtuutonta, että tämä prosentti sanelee pelisäännöt.
   Muissa pohjoismaissa työvoimapolitiikan peruslähtökohta ei ole väärinkäytösten välttäminen. Niiden maiden työelämän sääntöjä ei ole laadittu siltä pohjalta, että väärinkäytösten määrä olisi nolla. Tanskan työministeri totesi aikoinaan Cronbergille, että väärinkäytöksiä nyt vain tulee aina olemaan, niitä on vain suvaittava - tai muuten koko järjestelmä menee mahdottomaksi.

   Cronbergin mukaan työttömään työnhakijaan lyödään  liian nopeasti työttömän leima. Kun lomakkeeseen täytyy täyttää työtön, työtön, työtön, työtön, työtön... ihminen menettää identiteettinsä työntekijänä ja näkee itsensä ensisijaisesti työttömänä. Tämä identiteetti lujittuu myös siksi, että työtön joutuu puolustamaan juuri työttömän oikeuksiaan.
   Ja jos työtön tarvitsee myös toimeentulotukea, hän joutuu vielä elämäntapakontrolliin. Ja siinä vaiheessa alkaakin sitten mennä identiteetin lisäksi jo itsemääräämisoikeuskin.

   Vuonna 2006 määrättiin erityinen aktivointikausi työssäolovelvoitteen kera yli 500 päivää työmarkkinatukea saaneille. Tavoitteeksi asetettiin aktivointiasteen nosto silloisesta 20 % tasosta 30 % tasolle. Pelotteena käytettiin työmarkkinatuen menettämisen mahdollisuutta.
   Ja mitä sitten tapahtui? No, 30 % taso kyllä saavutettiin, mutta ei aktivoinnilla silti mitään vaikutusta työllisyyteen ollut. Toimenpiteet eivät myöskään lisänneet omaehtoista hakeutumista avoimille työmarkkinoille. Eivätkä työttömät yleensä olleet tietoisia osallistumisvelvoitteesta, joten pelotevaikutustakaan ei siten ollut. Työmarkkinatuen lakkauttamispäätökset tulivat heille yllätyksenä.

   Suomessa nuorten naisten työnantajat maksavat osan raskauden ja vanhemmuuden kustannuksista. Tämä käytäntö on johtanut syrjintään työmarkkinoilla.
   Entä jos nämä kustannukset jaettaisiinkin tasan kaikkien työnantajien kesken? Sitä tasajakoa vastustavat suurten miesvaltaisten vientiteollisuusalojen työnantajat ja ammattijärjestöt. Väitteiden mukaan tästä aiheutuisi heikennyksiä nuorten naisten asemaan vientiteollisuusalojen työntekijöinä.
   Cronberg huomauttaa, että Ruotsissa on jo pitkään ollut käytössä ns. vanhempainvakuutus, mitä kaikki työnantajat maksavat kaksi prosenttia palkkasummasta. Ruotsin "Kela" eli Riksförsäkringsverket korvaa siitä kaikki vanhemmuudesta aiheutuvat kulut työnantajille. Eikä Ruotsin vientiteollisuus ole tiettävästi koskaan valittanut, että tuo mitään kilpailukykyä rasittaisi.

   Vihreiden esittämä perusturvamalli esiteltiin ennen vuoden 2007 eduskuntavaaleja. Mallissa jokaiselle täysi-ikäiselle maksettaisiin 400 - 500 euroa kuussa verottomana, siitä riippumatta, onko töissä vai työttömänä. Tämä korvaisi työmarkkinatuen, opintotuen sekä kansaneläkkeen minimietuudet. Perustulon päälle tulevista alle 5.000 euron kuukausituloista menisi 40 % veroa, yli 5.000 euron tuloista 55 %.
   Cronbergin mukaan tämä malli yksinkertaistaisi perusturvaa. Kentällä toimivat sosiaalityöntekijät tunnistavat toimeentulotuen ja työmarkkinatuen jo nyt käytännössä perustuloksi. Niitä työttömiä nöyryyttäviä elementtejä vain ei olisi tässä mallissa. Cronbergin käsityksen mukaan tämä malli myös kannustaisi työntekoon - nykyisinhän työtön voi jäädä taloudellisesti tappiolle, jos ottaa työtä vastaan.
   On väitetty, että kyseinen malli tulisi yhteiskunnalle kalliiksi. Cronberg olettaa, että olisi mahdollista määrittää se perustulon taso, mistä ei koidu lisäkustannuksia verrattuna nykyiseen järjestelmään. Ja jos malli kannustaisi työntekoon, siitähän tulisi valtiolle lisätuloja. Ja kun valvonta kuntien sosiaalitoimistoissa ja työvoimatoimistoissa vähenisi, voimavaroja vapautuisi oikeaan sosiaalityöhön ja työnvälitykseen.

   Suomen elinkeinorakenne on kaksijakoinen. Toisaalta se on vientivetoinen, toisaalta palvelualat ovat aiempaa merkittävämmässä asemassa.   
   Vientivetoisuus näyttää tulleen yllätyksenä useimmille taloustilanteen arvioijille. Talouskriisin alkuvaiheissa, syksyllä 2008, asiantuntijat totesivat Suomen pärjäävän muita maita paremmin. Ja kun vienti sitten tökkäsi tammikuussa 2009, oltiinkin jo sitä mieltä, että Suomi nousee taantumasta hitaammin kuin muut maat.
 
   Maat, joilla on laajat kotimarkkinat, selviävät talouskriisistä vientivoittoisia maita nopeammin. Jos tulevaisuutta rakennettaisiin enemmän kotimarkkinoiden ja vähemmän viennin varaan, se saattaisi tehdä vähemmän haavoittuvaksi myös työmarkkinoiden osalta. Uusia työpaikkoja on 2000-luvulla syntynyt nimenomaan palvelusektorille, eivätkä ne myöskään ole vähentyneet talouskriisin aikana yhtä paljon kuin teollisuudessa.

   Suuryrityksillä on tapana siirrellä työpaikkoja pois Suomesta, mutta uudet, nopeasti kasvavat pienyritykset ovat täällä pysyneet. Työllisyyden näkökulmasta pienteollisuusvaltainen maa on vähemmän haavoittuva kuin vientivetoinen suurteollisuusmaa. Jos Suomessa halutaan kehittää dynaamista, liikkuvaa ja muutoksiin valmista työllisyyttä, olisi Cronbergin mielestä panostettava pk-yrittäjyyteen ja erityisesti kasvuyrittäjyyteen. Ja tämä vaatii rakenteellisia ja rahoitusjärjestelmän muutoksia.
   Cronberg haluaa ohjata tutkimusrahoitusta pienille kasvuyrityksille sekä yksinkertaistaa tuotekehityksen rahoitusta, kasvuyrityksillä kun ei ole halua eikä edes aikaa hankebyrokratiaan. Tukipolitiikan pitäisi olla kasvuyrittäjyyden näkökulmasta toimiva.

   Cronberg näkee talouden pelastajana sekä vihreän talouden että luovan talouden. Luova talous on OECD´n mukaan kasvanut jopa talouskriisin aikana 8 % vuodessa.
   Meilläkin on tässä perinteitä. Marimekko, Alvar Aalto ja suomalainen muotoilu tulivat tunnetuiksi jo 1960-luvulla. Luova talous on Suomelle mahdollisuus, mutta myös se on mahdollista, että luova työ ja talous jäävät pelkästään lupauksiksi, mikäli emme pysty lainsäädännöllä ja työn uusilla käytännöillä antamaan turvaa luovan työn tekijöille.

   Tarja Cronberg käsittelee kirjassaan Uuden työn politiikka työvoimapolitiikkaa samanaikaisesti sekä idealistisesti että käytännönläheisesti. Hän pyrkii laskeutumaan katsomaan asioita pienen ihmisen tasolta ja saa kirjasta välittymään vilpittömän tuntuista empatiaa. Mitään konkreettisia neuvoja työtön ei kirjasta kovin paljon löydä, joten työttömän käsikirja ei sentään ole kyseessä. Enemmänkin kirjassa hahmotellaan, mitä päättäjien pitäisi Cronbergin mielestä asioille tehdä. Kyseessä on rakentava puheenvuoro, polemiikkia kokonaan unohtamatta.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Vaihtoehto II
Sari Näre: Styylaten ja pettäen
Yliopistopaino 2005
229 sivua


Helsingin Yliopiston sosiologian dosentti, Vihreiden kaupunginvaltuutettu Sari Näre on tutkija, joka on paneutunut varsinkin nuorison elämään. Hänen viime vuosien tunnetuimpia tutkimuksiaan on vuonna 2005 ilmestynyt teos Styylaten ja pettäen. Kyseinen tutkimus valmistui hieman aiottua myöhemmin, projektista tuli yllättävän raskas, se vei tekijältään voimat ja hermot pahemman kerran.
   Kun Näre julkaisi vuonna 2000 tutkimuksen nuoriin tyttöihin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta, hän joutui vuosia kestäneen kollegiaalisen häirinnän kohteeksi. Eräässä vaiheessa hän alkoi jo pelätä oman ja poikansa turvallisuuden puolesta. Styylaten ja pettäen on siis kirjoittajalleen työvoitto monessakin mielessä.

   Näreen tutkimuksen kohteena ovat 1990-luvun alun laman aikana lapsuuttaan eläneet, 2000-luvun nuoret aikuiset ja aikuisuuden kynnyksellä olevat. Näre selvitti, miten he rakentavat suhdetta toisiinsa, sekä ovatko seurusteluun ja ihmissuhteisiin liittyneet asenteet koventuneet laman sekä kilpailupainotteisen viihde- ja työelämän seurauksena. Lisäksi tarkastelussa on, löytyykö nuorten elämäntyylistä piirteitä, jotka saattaisivat ennakoida muutoksia individualismissa ja sosiaalisissa suhteissa laajemminkin. Kirjan keskeisenä teemana on kysymys, onko nuoren aikuisen mahdollista toteuttaa itseään kulttuurissa, jossa joutuu jatkuvasti arvioimaan, voiko toisiin luottaa.

   Jo vuoden 2000 tutkimuksessa (Nuorten tyttöjen kohtaama seksuaalinen väkivalta ja loukattu luottamus tunnetaloudessa; julk. Nuorisotutkimusverkosto) luottamus nousi keskeiseksi teemaksi. Aineistosta syntyi tarve perehtyä tarkemmin luottamustematiikkaan, koska aihe nousi esiin tavalla tai toisella melkein jokaisessa haastattelussa, vieläpä sitä erikseen kysymättä. Ystävän tärkeimpinä ominaisuuksina nuoret korostivat luotettavuutta ja rehellisyyttä.
   Nämä ovat perinteisiä suomalaisia ihanteita, mutta tapa, millä nuoret puhuivat luotettavuuden merkityksestä, antoi aiheen pohtia sen merkitystä laajemminkin. Onko jokin muuttunut viime vuosikymmeninä suhteessa luottamiseen?

   Kuten on yleisesti todettu, tasapainoisen luonteen rakentamisen edellytyksenä on luottamus. Luottamus on yksilön ja yhteisön välinen side, joka luotsaa myös kasvavaa nuorta. Se on eräänlaista välittämisen vaihdantaa. Lapsen kasvussa välitetyksi ja huolehdituksi tuleminen on keskeinen ehto kyvylle rakentaa luottamusta toisiin. Kyse on siis vuorovaikutuksen laadusta, millä on taipumus laajeta perhesuhteista ystävyys- ja työsuhteisiin.
   Nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa on ongelmana se, että globaalin talouden paineet murentavat luottamusta yksilötasolla. Tämä ei voi olla vaikuttamatta nuorten luottamuksen rakentumiseen - ovathan nuoretkin osa perhettä, jonka vanhemmat ovat työelämän riepoteltavina.

   Luottamukseen sisältyy riski sen menettämisestä. Näin se saattaa meidät riippuvaisiksi siitä, mihin luotamme.  Luottamuksen kääntöpuolella ovatkin riippuvuus ja haavoittuvuus.
   Siinä missä luottamus on ollut kunnia-asia agraarisemmassa kulttuurissa, siitä näyttää nyky-yhteiskunnassa tulleen pikemminkin vaihdon väline: luottamusta riittää niin kauan kuin siitä on itselle hyötyä.

   Luottamuksen ilmapiiri on tavoiteltava asia monella tavalla. Sen avulla syntyy myös sosiaalista pääomaa, joka edistää samalla taloudellisen pääoman kasvua.
   Sosiaalista pääomaa on sekä rakenteellinen, yhdistävä ulottuvuus, että rakennetta koossa pitävä, sitouttava ulottuvuus. Kun sitoutuminen ja yhteisyys vähenevät, luottamuskin on altis pettämään.

   Näre lainaa Robert D. Putnamia, joka toi muutama vuosi sitten kansainväliseen keskusteluun sosiaalisen pääoman käsitteen. Putnamin mukaan amerikkalaisten keskinäinen luottamus, vuorovaikutus ja yhteisöllisyys ovat vähenemässä sekä ystäväpiirissä että perheessä, niin työssä kuin vapaa-ajassakin. Hän havainnollistaa väitettään vuosien 1980-1997 välisen ajan keilailutilastoilla. Tuon jakson aikana amerikkalaisten keilailijoiden lukumäärä kasvoi 10 %, mutta keilailuklubien määrä laski 40 %.
   Putnamin mukaan vapaaehtoistyö ja kansalaistoiminta tuottavat sosiaalista pääomaa ja sen myötä myös taloudellista pääomaa. Kuitenkin voi olettaa, että globaalin kapitalismin paineesta johtuvat työelämän muutokset vaikuttavat yhteisöllisyyden rapautumiseen myös USA´ssa. Juuri taloudelliset paineet nimittäin heikentävät sosiaalisen pääoman rakentumista - kun työelämä vaatii liikaa, ihmisillä ei riitä energiaa muuhun toimintaan.

   Suomalaisten tutkijoiden mukaan työttömien selviytyminen työ- ja toimintakykyisinä perustuu ratkaisevasti sosiaaliseen kannatteluun. Luottamus muihin suojaa myös sairastumiselta. Ihmissuhteissaan syrjäytyneet työttömät sairastavat keskimääräistä enemmän.
   Tutkijoiden mukaan nöyryytetty ja häpeää kärsivä minä voi periaatteessa jaksaa työttömyyden pidentyessäkin, jos elämään löytyy sellainen lahjan logiikkaan perustuva yhteisöllinen side, missä loukattu minä otetaan sellaisenaan vastaan. Tässä on kysymys toisaalta henkilökohtaisesta toipumisesta, toisaalta kiinnittymisestä sellaisiin arvoihin, jotka korostavat jotain aivan muuta kuin suoriutumisen ja pärjäämisen primäärisyyttä - siis arvoja, joiden nojalla on tullut hylätyksi

   Luottamuksen ristiriitainen olemus tarkoittaa kuitenkin, että kannattelun kääntöpuolena syntyy myös kielteiseksi koettua riippuvuutta ja rajoitteita. Luottamuksen haasteiksi nousevat velvollisuudet ja pakot. Osa nuorista  tulkitsee verkoston jäseniin turvautumisen riippuvuudeksi, joka on uhka omalle autonomialle ja hidaste polulla aikuisuuteen.
   Toiseen luottaminen synnyttää nuoressa myös velvollisuudentunteita. Esille nousee pelkoja kiitollisuudenvelkaan joutumisesta ja kyvyttömyydestä selviytyä omin avuin.
   Osa nuorista ratkaisee ristiriidan torjumalla henkilökohtaiselta verkostolta tulevan tuen kokonaan. Näille nuorille riippuvuus epävirallisista ja virallisista verkostoista on ongelma ja uhka, ja ainoana ratkaisuna he pitävät riippuvuuksista eroon pyrkimisen ja omin avuin selviämisen niin pitkälle kuin mahdollista.

   Näreen mukaan, kun katsoo ympäröivää kulttuuriamme ja sen visuaalista maisemaa, voi sanoa, että sen tuki lasten sosiaalisen alkupääoman rakentumiselle on heikko. Arvoja ja normeja välittyy paitsi perheen ja koulun, myös median, mainonnan ja muiden kulttuurituotteiden kautta. Suomi onkin mielenkiintoinen poikkeus Euroopassa, sen suhteen, mitä kansalaiset pitävät luotettavimpana instituutiona. Useimmissa Euroopan maissa luotettavimpana instituutiona pidetään perhettä, mutta ei Suomessa: meillä luotettavimmaksi instituutioksi arvostetaan Yleisradio.

   Suomeenkin näyttäisi olevan rantautumassa mm. Yhdysvalloista tuttu ilmiö, missä perhe-elämästä näyttää tulevan yhä lisääntyvässä määrin työtä, ja vastaavasti työstä enemmän perhe-elämän kaltaista. Samaan aikaan, kun perhe-elämän rituaalit rapistuvat, työpaikoilla luodaan uusia rituaaleja ja laajennetaan tunnekulttuuria. Kotielämän rationalisaatio ei välttämättä tyydytä emotionaalisesti, vaan kotivelvoitteita saatetaan paeta työelämän virikkeisiin. Näin perhe-elämäkin tulee uhratuksi työlle.
   Tämä kehitys heijastaa myös yhteiskunnan ikäsegrekoitumista: kukin ikäryhmä viettää suurimman osan valveillaoloajastaan oman ikäistensä seurassa. Tämä taas heikentää sukupolvien välistä vuorovaikutusta samoin kuin vanhempien mallintavaa vaikutusta lastensa kehityksessä. Näre viittaa tässä kohden Hitlerin Saksassa tehtyyn yhteiskuntakokeiluun, missä katkottiin yhteys vanhemman sukupolven välittämiin arvoihin ja perinteisiin. Hitler-jugendin toiminnan ideahan oli, että nuoret johtivat nuoria ja heissä kasvatettiin ruumiin ja nuoruuden hurmaan liittyvää omnipotenssia, kunnes nuoret sitten pistettiin sotimaan.

   Millaisia lapsuuskokemuksia olikaan kotioloissa ollut rikoksentekijöillä? Useimmissa tapauksissa oli koettu fyysistä väkivaltaa. Näistä useissa tapauksissa fyysisen väkivallan harjoittaja oli ollut perheen isä. Näissä tapauksissa tämä usein löi lastaan remmillä tai kumiletkulla. Joissakin tapauksissa lapsen päätä pidettiin väkisin veden alla tai lasta ammuttiin aseella.
   Psykologisessa väkivallassa uhattiin mm. lyödä kirveellä tai puukolla. Tai sitten vanhemmat uhkasivat itsemurhalla. Eräs isä oli kertonut pelottelumielessä tarinoita isistä, jotka tappoivat lapsiaan. Luonnollisesti myös solvaukset ovat psykologista väkivaltaa.
   Väkivallan lisäksi myös laiminlyönti voi tehdä lapsesta vanhemmiten rikollisen. Laiminlyövät vanhemmat käyttivät harvoin kurinpidollisia toimia ja vetäytyivät mielellään vaikeista tilanteista. He olivat ongelmien suhteen avuttomia ja suuresti riippuvaisia ulkopuolisesta tuesta. Heidän lapsensa olivat vauvaiässä hyvin passiivisia, ja hieman vanhempina puuttuvien rajoitusten ja valvonnan takia siirtyivät usein hajanaisesta toiminnasta toiseen.
   Turvattomat perheolosuhteet altistavat myös kaveri- ja ystävyyssuhteiden haavoittumiselle. Turvattomasti vanhempiinsa kiinnittyneet lapset ovat taipuvaisia suuntaamaan aggressionsa koulukavereita kohtaan, mikä taas aiheuttaa näissä torjuntaa.

   Mitä nuoriso sitten arvostaa kavereissaan eniten? Kärkipaikalla oli siis luotettavuus. Sen lisäksi tärkeinä pidettiin ystävällisyyttä, kohteliaisuutta, avuliaisuutta, kiltteyttä, reiluutta, rentoutta, järkevyyttä, huumorintajua ja hauskuutta, sekä sitä, ettei haasta riitaa. Vastaavasti selän takana juoruavista, häröilijöistä ja mummoja potkivista ei pidetty.

   Enemmistö sekä tytöistä että pojista sanoi viettävänsä aikaa mieluiten sekaryhmissä. Näre pitää mahdollisena, että yhteiskunnassa tapahtunut naisinvaasio julkisiin tehtäviin on voimistanut toiminnallisella tasolla sukupuolten välistä luottamusta, toisin sanoen vahvistanut naisten ja miesten sosiaalista pääomaa. Mutta miten sitten onkaan emotionaalisen pääoman laita? Se onkin jo toinen kysymys.

   Tommi Hoikkala päätteli aikoinaan nuorten kirjoittamista parisuhteita käsittelevistä aineista, että sekä tytöt että pojat arvostivat toisissaan avoimuutta. Mutta siinä missä se tarkoitti pojilla samansieluisuutta, se tarkoitti tytöille tunteista puhumista ja niiden jakamista.
   Eräiden tutkijoiden mukaan pojat harjaantuivat pienestä pitäen intimiteettiin ilman sentimentaalisuutta, läheisyyteen ilman pitkiä keskusteluja sekä empatiaan ilman sanoja. Mal An Ghaillin tutkimuksessa tehdään havainto, minkä mukaan monet pojat kokivat  itsensä yksinäisiksi kavereidensa seurassa, koska poikaryhmissä vältettiin tunteista puhumista.
   Myös tyttöjen silmissä pojat näyttäytyivät haavoittuvina, juuri siksi, että he eivät osanneet puhua tunteistaan. Tämä taas vahvisti tyttöjen kokemista itsensä kypsinä ja vahvoina.

   Miespuolisilta haastatelluilta toimeentulotukiasiakkailta puuttui palkkatyöhön ja perheeseen liittyvä kaksoissosialisaatio. He rakensivat selviytymisstrategiansa vetäytymisen ja aggressiivisen torjunnan varaan, mikä voi merkitä estettä työmarkkinoille sijoittumisessa, koska yhteistoiminta ja käskyjen vastaanotto voivat olla heille vaikeita asioita. Tämä kuvasi myös haastateltujen miesten asemaa tunnesuhteessa: he eivät puhuneet intiimeistä asioistaan kenellekään ja heidän keskinäinen ystävyytensäkin perustui kohtalotoveruuteen, samanlaisiin intresseihin, emotionaalisen tuen ja ymmärryksen sijaan. Emotionaalisen pääoman puute näyttää tässä ryhmässä kytkeytyvän palkkatyöstä syrjäytymiseen.

   Työkulttuurissa jaettu pyrkimys emotionaalisiin suhteisiin kasvattaa tunnepääomaa myös aikuisten välisissä suhteissa. Tämän osa miehistä saattaa kokea naisten haalimaksi tunnevallaksi. Tytöillä vaikuttaa olevan taipumusta myös intensivoida tunnesuhteitaan, he kun rakentavat idoliinsa persoonallisen suhteen ja jakavat siihen suuntaamiaan tunteita ystävyyssuhteissaan, mikä tiivistyy fani-ilmiössä. Pojilla taas on tyypillisempi hiljainen intimiteetti. Läheisyyden rakentuminen tapahtuu nonverbaalisti joko olemalla läsnä tai yhteisellä tekemisellä. Tytöille on tyypillisempää kannattaa tätä intimiteettiä puheella. Tytöt rakentavat puhumisella enemmänkin läheisiä suhteita toisiinsa, pojat puolestaan ennemmin varmistavat puheillaan valta-asemiaan suhteessa yleisöön.

   Nuorten arkiseen puhekulttuuriin näyttää kuuluvan nimittely, lähinnä huorittelu ja homottelu. Kovaltakin kuulostavan kielenkäytön merkitys kuitenkin vaihtelee hyväntahtoisesta huulenheitosta verbaaliseen häirintään. Näreen mukaan pahantahtoinen nimittely on tytöille haavoittavaa, emotionaalisesti ja sosiaalisesti loukkaavaa. Tytöt myös tunnistivat nimittelyyn liittyvän kaksinaismoralismin ja suhtautuivat poikia kriittisemmin ilmiöön. Tosin jotkut tytöt olivat sitä mieltä, että jos aletaan nimitellä, se on tytön oma syy. Lisäksi, jos tyttö on tummien, esim. somalialaisten, kanssa, huono maine tuli tavallista helpommin.

   Seurustelusuhteet ovat tytöille riskialttiimpia. Haastatteluissa ilmeni, että mikäli suhteesta levisi juoruja kouluyhteisöön, negatiivisemmat vaikutukset kohdistuivat enemmän tyttöihin kuin poikiin. Miksei seurustelulla sitten ole poikien osalta lainkaan samanlaista riskiä?
   Pojilla on omat tapansa torjua kunniaansa "uhkaavat" tilanteet, varsinkin jos toimivat ennakolta.  Leimaaminen on tehokas tapa torjua tyttöjen harjoittamaa poikien arviointia. Kyseenalaisen maineen saaneen tytön "kierrättäminen", hyväksikäyttäminen ja sulkeminen ulos seurustelusta ikään kuin vähentävät tämän uskottavuutta siltä varalta, jos tämä myöhemmin sattuisi julkisesti arvostelemaan poikia, joiden kanssa on ollut.

   Mitä hyväntahtoiseen nimittelyyn tulee, poikien huumorilla harjoittama keskinäinen möykkääminen on itse asiassa väline rakentaa heidän välistään luottamusta. Vaatiihan keskinäistä luottamusta esittää huulta heittämällä sellaista, mikä tarkoituksella  esitettynä saisi toisen körmyttämään kaveriaan. Myös tytöt ovat alkaneet harjoittaa vastaavaa ystävällismielistä huulenheittoa. Näin samalla ikään kuin liudennetaan mm. huora-sanan merkitystä. Pojathan ovat siis tehneet tämän saman jo aiemmin, teinien kielenkäytössähän v---n h--o tarkoittaa nykykielessä samaa kuin Kekkosen aikana tarkoitti s------n ääliö.

   Itse prostituutioon nuoret suhtautuivat suht sallivasti. Toisaalta jotkut saattoivat paheksua siihen liittyvää itsensä häpäisemistä. Toiset taas perustelivat prostituution tarpeellisuutta sillä, että prostituutio toimii ikään kuin miesten viettipurkausten varaventtiilinä, minkä kieltämisen seurauksena saattaisivat esim. raiskaukset lisääntyä. Tämä ajatus ei kuitenkaan ole saanut empiiristä näytöä maista, missä prostituutio toimii laillisesti. Raiskaukset eivät ole hävinneet, koska prostituoitujen palvelusten käyttäminen ei poista raiskaajille tyypillistä halua alistaa ja nöyryyttää uhria.
   
   Tietoisuus raiskatuksi tulemisen mahdollisuudesta kuuluu varsinkin nuorilla tytöillä naiseksi kasvamiseen. Nuori ikä näyttää olevan yksi raiskatuksi joutumisen riskitekijä. Kolme neljäsosaa poliisin tietoon tulleista raiskauksista on kohdistunut alle 30-vuotiaisiin ja joka kolmas alle 21-vuotiaisiin.
   Omissa haastatteluissaan Näre pyrki kartoittamaan nuorten käsityksiä raiskauksista, muttei kysynyt suoraan, oliko joku tullut raiskatuksi. Hyväksikäyttö sen sijaan nousi keskusteluissa esiin. Eräs tyttö kertoi, kuinka poika oli käskenyt lähteä, jos ei halua sänkyyn. Tyttö oli sen verran rakastunut silloin, että suostui, mutta jälkeenpäin katui ja paljon. Toinen tyttö kertoi, kuinka poika oli ollut koko illan aivan höveli, tarjosi koko illan kaikkea - ja illan päätteeksi vaati vastapalveluksen.

   Jos pojat ovat käyttäneet hyväkseen humalan tai muun syyn takia puolustuskyvyttömässä tilassa ollutta tyttöä, he usein huorittelevat tätä jälkeenpäin. Sillä tavalla he kyseenalaistavat tytön kokemuksen ja saavat tämän pysymään hiljaa. Myös selvissä raiskaustapauksissa.

   Hyväksikäyttäjän persoonallisuudella on esitetty olevan kolme keskeistä taustatekijää: häpäisevä, emotionaalisesti torjuva tai puuttuva isä; turvaton kiintymyssuhde äitiin; sekä lapsena kohdattu perheväkivalta. Hyväksikäyttäjä hakee teoillaan eheyttävää kokemusta, on kykenemätön luottamaan sekä taipuvainen syyttämään muita. Hänellä on ongelmia myös vihantunteiden ja mustasukkaisuuden kanssa.

   Osa haastatelluista, lähinnä osa tytöistä, suhtautui kriittisesti kaapelikanavilla esitettyyn pornoon, jota monet haastatellut nuoret olivat ainakin jonkin kerran katsoneet. Ryhmä poikia katsoi pornokanavia aktiivisesti ja heidän kohdallaan Näreen mieleen tuli kysymys, missä määrin tämä katselu oli traumatisoinut heitä. Näiden poikien asenteet tyttöjä kohtaan olivat sen suuntaisia, että ne saattoivat saada haavoittamisia aikaan.

   Näre on huomannut, että lapset ja nuoret lukevat eri tavoin kulttuurituotteiden sisältöjä. Pojat kokevat TV-väkivallan tyttöjä suuremmalla mielihyvällä, tytöt suhtautuvat väkivaltaan vakavammin. Väkivalta kiinnostaa nimenomaan aggressiivisia lapsia ja juuri antisosiaaliset pojat ovat taipuvaisimpia ottamaan mallia väkivaltaviihteestä, kuten Pahat pojat -elokuvan ja liikemurtojen yhteyttä tutkineet Anne Alvesalo ja Pekka Santila ovat havainneet. Kovuutta ihannoivat, väkivaltaisia ja seksistisiä asenteita ilmaisevat pojat saattavat myös korvata puuttuvia tai epätyydyttäviä läheissuhteitaan uppoutumalla fiktioon.    
    
   Päivi Honkatukian tutkimuksen Lähentelijöitä riittää...  mukaan yhdeksäsluokkalaisista tytöistä neljäsosa kertoi kokeneensa häirintää ja viitisen prosenttia väkivaltaa. Häirintä käsitti mm. seksuaalisia ehdotuksia, lähentelyä, koskettelua, kiinnipitämistä ja väkisin suutelemista. Myös poikia on häiritty, häirityistä noin neljäsosa oli poikia.
   Tytöt kertoivat poikia useammin tulleensa häirityiksi arjessa, koulussa tai harrastuksissa. Poikia häirittiin yleensä juhlavammissa olosuhteissa, discoissa tai bileissä. Näreen omassa aineistossa korostui ikäero ahdistelijaan, joka tyypillisesti  oli aikuinen mieshenkilö. Nuoria näytti häiritsevän, ettei aikuinen pysynyt omassa roolissaan, vaan yritti tunkeilemalla päästä kontaktiin nuorison kanssa, ikään kuin lasten pitäisi vetää rajat aikuisten toiminnalle.

   Kun nuori on halunnut tutustua toiseen, perinteisesti poika on ollut se, joka on tehnyt aloitteen. Edelleen näin tapahtuu valtaosin. Periaatteessa tyttö voi tehdä aloitteen siten, että vähän flirttaa ja antaa ymmärtää, mutta hän yleensä odottaa, että poika tekee sen varsinaisen aloitteen. Kuten eräs haastateltu asian ilmaisi, nainen haluaa olla saalis, haluaa, että häntä jahdataan.
   Nykyisin tosin näyttää siltä, että osa tytöistä on aktiivisempia ja toisaalta osa pojista passiivisempia. Sukupuolet ovat siis toimintastrategioidensa osalta lähestymässä toisiaan, vaikka sen hintana näyttäisi olevan, että molemmille muodostuu ensisijaiseksi toiminnan malliksi miehille tyypillinen tunnetoimijuus.
   Tanssiminen on perinteisesti ollut kätevä keino sattua yhteen. Silloin ei ole edes niin tarkkaa, kuka joutuu tekemään ensimmäisen siirron. Nykyisin on vielä sikäli helpompaa, ettei enää tarvita välttämättä paria - nyt nuoriso voi mennä joraamaan joko yksin tai isommassa ryhmässä.

   Petetyksi ja jätetyksi tuleminen on yleisin pelko, minkä haastatellut, varsinkin tytöt, liittivät seurustelun riskeihin. Tytöillä on tarve kiintymykseen ja rakastamiseen, mutta Näre on saanut vaikutelman, että pettymyksiltä suojautuminen jotenkin estäisi selkeää "käsikirjoituksen" rakentumista, koska liiallisia tunteita olisi tyttöjen mielestä toisaalta parempi pystyä säätelemään.

   Stjepan Metrovicin teoksessa Postemotional Society (1997) esitetään nyky-yhteiskunnasta visio, minkä mukaan spontaanit tunteet puutuvat ja älyllistyvät helposti manipuloitaviksi, yleensäkin tunteet muuntuvat nopeasti käsiteltäviksi. Postemotionaalisten ihmisten tulisi olla työkykyisiä heti irtisanomisen jälkeen ja surra nopeasti, jolloin hautajaisistakin tulee nopeita ja tehokkaita. Tilanteisiin on reagoitava välittömästi ilman tunnekuohuja.
   Näre allekirjoittaa edellä esitetyn kuvauksen katsoessaan tapaa, miten nykynuoret puhuvat suhteistaan ilman suuria tunteita. Visiota tukee myös tosi- ja törky-TV-ohjelmien tulva, missä ohjelmissa toistetaan mallia olemaan tuntematta silloin kun sattuu.
   Tunteiden puutuminen liittyy mielikuvituksen köyhtymiseen, mitä puolestaan visuaalinen häirintä edistää. A.R. Hochschildin mukaan tunne-elämäkin on kulttuurissamme kaupallistettu. Hänen tutkimissaan 1980-luvulla julkaistuissa ohjekirjoissa naisille on kaupattu samanlaista ihmiskuvaa kuin 1950-luvulla kaupattiin valkoisille keskiluokkaisille miehille. Tässä ihmiskuvassa pidettiin parempana pyrkiä riippumattomuuteen ja itsenäisyyteen kuin kiinnittyä toiseen liian emotionaalisesti.
   Kun kumpaakin sukupuolta nimenomaisesti kasvatetaan olemaan kiintymättä toisiinsa ja jopa välttämään toistensa hoivaamista, se johtaa siihen, että läheisyyden ja kiintymyksen tarpeita korvataan ostamalla tavaroita ja palveluja. Intiimielämän kaupallistamisen taustalle on siis kiinnittynyt myös taloudellisia intressejä.

   Taiteessa kuvataan usein etukäteen sitä, minkä tutkimus tavoittaa ja käsitteellistää vasta jälkijunassa. Nykyisen, individualistisen romaanin oletus, että romaani saa "luonnollisen" muotonsa seuraamalla päähenkilön elämäntarinaa, on hylätty. Yksityisen ihmisen elämä ei enää näyttäydy elämäntarinana, eikä tällainen voi siis toimia romaanin kantavana rakenteena.

   Individualismi on potentiaalisesti täynnä paradokseja. Itsensä toteuttaminen voi kääntyä hyväksikäytöksi ta altistumiseksi hyväksikäytölle. Luottaminen voi koitua pettymykseksi tai mielihyväntavoittelu vaaraksi. Individualistisessa yhteiskunnassa joutuu jatkuvasti neuvottelemaan ja tasapainoilemaan muiden individualistien kanssa, mikä helposti rajaa itsensä toteuttamisen mahdollisuuksia. Voidakseen toteuttaa itseään on voitava luottaa, mutta luottamus on samalla altistumista petetyksi tulemiselle.
   Nykyajalle on tyypillistä ns. uusheimoisuus, joissa sosiaaliset siteet ovat vaihdettavissa. Uusheimojen rajat ovat häilyviä, ryhmään kuulumisen sijaan niille on tyypillistä ryhmästä toiseen liikkuminen.
   
   Näre kutsuu 1980-luvulla syntyneiden sukupolvea kasvavien riskien ja virtualisoituvan ajan sukupolveksi. Sukupolven edustajat joutuvat elämään virtaavien todellisuuksien ympäröimänä, mikä konkretisoituu internetin välittämässä off- ja on-line -todellisuudessa.
   Monet sukupolven suhteet ovat alkaneet ravintoloissa. Varsinkin edellisen vakituisen suhteen päättymisen jälkeen monet solmivat nopeasti useita tilapäisiä suhteita.
   Tämä sukupolvi on osallistunut laajamittaisesti päivähoitoon ennen kouluikää. Useat vaihtuvat hoitajat ja hoitopaikat, lapsen saaman huomion katkonaisuus sekä empaattisen läsnäolon puute saavat lapsen arjen muistuttamaan virtuaalimaailman katkonaisuutta.
   Kasvatus on suuntautunut tempoilevaan, lyhytjännitteiseen pätkäelämään vaihtuvine työ- tai ihmissuhteineen. Itse asiassa, yhteiskunnalliset olosuhteet suorastaan pakottavat nuoria kehittämään valmiutta vaihtamaan kurssia tilanteen mukaan.

   Tommi Hoikkalan mukaan osasta nuoria tulee ns. slackereita. Slacker valitsee rennon, jopa vastuuttoman elämäntyylin, koska tämän päivän ponnistelu ei takaa huomisen palkkiota. Slackerit ovat monin tavoin ihan tavallisia, itseensä luottavia ja toisista välittäviä, sosiaalisia ja elämyssuuntautuneita yksilöitä. He ulosmittaavat kaiken mahdollisen sosiaalituen ja siipeilevät aina kun pystyvät. He kokevat suurimmaksi ongelmakseen, mistä saisivat riittävästi rahaa.

   Näre esittää, että yhteiskuntaan on tullut uusi ihmistyyppi, ns. vakooja. Vakooja on sellainen, joka esittää muuta kuin on onkiakseen tietoa mahdollista tulevaa suunnanmuutosta varten. Hän ei paljasta itseään, vaan hyödyntää vuorovaikutusta omien asemiensa parantamiseen. Hän käyttää toisen luottamusta edukseen ja on valmis tarvittaessa kääntämään kelkkansa.

   Keskiverto perheenäiti tekee kotona palkatta usein hirmu paljon hommia. Lea Pulkkinen kuvaa teoksessaan Mukavaa yhdessä äitiyden väheksyntää yhteiskunnassamme. Väheksyntää esiintyy, ainakin jos sitä mitataan taloudellisilla tulonsiirroilla. Äitiyspäiväraha on puolet tavanomaisesta työttömän peruspäivärahasta.
   Näreen mukaan, jos virtualisoitumisen tuottama tunteiden hiipuminen merkitsee aivan uudenlaista käännettä, naisten tekemää tunnetyötä voidaan joutua arvostamaan pakon edessä aivan uudella tavalla. Näreen tutkimus viittaa siihen, että muutos on käynnissä. Aiemmin itsestäänselvyytenä pitämämme palkattoman työn arvo saattaa tulevaisuudessa tulla nähtäväksemme.

   Sari Näreen tutkimus Styylaten ja pettäen on syvälle porautuva analyysi nykypäivän nuorisosta ja nuorista aikuisista. Havainnollistaakseen tutkimustaan Näre on ottanut raportinomaisen tekstin lomaan autenttisia keskusteluja, joita hän on haastateltavien kanssa käynyt. Muutenkaan tämä raportti ei kovin kuiva ole, ja dialogit elävöittävät tekstiä niin, että ehkä tätä teosta uskaltaa suosittaa jopa niille, joista tutkimus on tehty. Ainakin sosiaalipolitiikan tutkijoiden kannalta kyseessä on käytännössä jonkinlainen perusteos, jota tulevaisuudessa ei aihetta lisää tutkittaessa oikein voi sivuuttaa. Samoin poliittisten päättäjienkin soisi tähän kirjaan tarttuvan, mieluummin vielä ennemmin kuin myöhemmin.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Seppo Sillanpää: Tämä on ryöstö!
Otava (paino), Kirjayhtymä 1996
286 sivua


Otetaanpa tämän kerran kolmantena kirjana käsittelyyn yhteiskuntaan vähän toisenlaisen näkökulman avaava teos. Seppo Sillanpää on pitkän linjan poliisi, joka aloitti poliisipalveluksensa jo 1970-luvulla. Suuren osan urastaan hän on toiminut Helsingin Rikospoliisin väkivaltaksikössä, 1980-luvun puolivälistä lähtien ryöstöjaoksen päällikkönä. Paljon on tullut työssä nähtyä, kun vanhaksi on eletty. Tämä on ryöstö! kuvaa tutkinnassa eteen tulleita tapahtumia, enimmäkseen siitä erikoisemmasta päästä tosin. Värikkäiden esimerkkien lisäksi mukana on myös yleisemmällä tasolla tietoa rikollisten ajatusmaailmasta, toimintatavoista ja muusta asiaan liittyvästä.

   Ryöstöjaos perustettiin Helsingin Rikospoliisiin 1970-luvun alussa. Tuolloin katuryöstöt olivat paisuneet niin että ne vaativat erikoisjaoksen tutkintaa. Yksi osasto tutustui ja erikoistui ryöstöjä tekevään rikollisjoukkoon. Tämän jälkeen nähtiin aina nopeasti, milloin tilanne paheni ja missä pahimmat häiriöpaikat sijaitsivat.
   Vielä 1980-luvun alussa törkeät ryöstöt olivat harvinaisia, mutta sitten tilanne alkoi huonontua. Törkeät, usein aseelliset ryöstöt nousivat jaoksessa pääosaan, varsinkin pankkiryöstöt. Ns. katuryöstöt kuuluivat tämän jälkeen järjestyspoliisille, ryöstöjaos keskittyi vain "tärkeisiin" ja törkeisiin ryöstöihin.

   Eräs klassinen tapaus on ns. sukkahousuryöstäjä, ts. kaveri, joka on tehnyt sukkahousuista itselleen ryöstönaamion. Kirjan esimerkissä narkomaani oli akuutissa käteisen tarpeessa. Iltaan mennessä oli oltava paljon pelimerkkejä, tai muuten velkojat saattaisivat käydä vaarallisiksi. Hepulla välähti, hän ryöstäisi pankin, sieltähän sitä rahaa saisi.
   Kaikkiin valmisteluihin kaveri käytti yhteensä noin puoli tuntia, mikä pankkiryöstön suunnittelussa on lähes ennätysnopeus. Hän kävi ostamassa sukkahousut erään pankin vieressä sijainneesta liikkeestä. Sitten hän veti sukkikset päähänsä ja alkoi kävellä rohkeutta keräten sukkahousuliikkeen ja pankin väliä. Häntä alettiin jo tuijottaa, mutta kukaan ei sentään soittanut poliisille.
   Lopulta miekkonen ryntäsi pankkiin. Hän melkein kompastui kynnykseen, mutta pysyi sentään pystyssä. Hän oli aiemmin katsonut sisälle pankkiin, joten hän tiesi, ettei juuri sillä hetkellä ollut asiakkaita. Asetta ryöstäjällä ei ollut, mutta hän antoi ymmärtää, että käsivarren ympärille käärityn mytyn alla olisi ase.
   Pankissa henkilökunta oli jonkin aikaa katsonut outoa hiipparia ja arvellut, että heidät se kai tulee pian ryöstämään. Hälytystä he eivät ennen ryöstöä tehneet, koska pankin ohjeiden mukaan hälytys tehdään siinä vaiheessa, kun ryöstäjä on poistunut. Ovea ei myöskään vaivauduttu lukitsemaan.
   Mies sai mukaansa pari tuhatta markkaa. Ei ehkä niinkään siksi, että olisi vaikuttanut erityisen pelottavalta - henkilökunta oli tuuminut, että tyypistä pääsee nopeammin eroon, jos sille antaa muutaman setelin.
   Saalis ei ollut riittänyt velkoihin, eikä virtaa riittänyt enää toiseen pankkiryöstöön. Rosvo menikin ilman sukkahousuja viinakauppaan ja veti päänsä täyteen. Muutamaa tuntia myöhemmin poliisi löysi miehen tämän asunnosta. Epäilty ihmetteli poliiseille, mistä mahtaa olla kysymys ja mahtaako poliisin juttusilla mennä pidempäänkin.
   Sillanpää myöntää, että arvaamattomiahan nämä ryöstäjät joskus ovat, mutta antaa pankkitoimihenkilöille vinkin, että vaatisivat asetta näkyviin, ennen kuin antavat edes paria seteliä.

   Naiset ovat harvemmin ryöstön varsinaisina tekijöinä. Helsingin ulkopuolella, samoin kuin Helsingissä, tunnettiin kirjan ilmestyessä vain kaksi pelkästään naisen tekemää ryöstöä. Molemmat Helsingin ulkopuolisista tapauksista olivat postiryöstöjä. Toisella kerralla nainen oli (uskottavuuden lisäämiseksi?) pukeutunut mieheksi.
   Sillanpään mukaan naiset eivät ryöstäjinä ole edes miesrosvojen veroisia. Kaikki neljä olivat jääneet kiinni ensimmäisen puolen tunnin aikana. Miesten kiinnijäämisprosentti oli "vain" 75. Lisäksi usein miesten tapauksessa kiinni joutumiseen oli mennyt yli puoli tuntia.
   Jos nainen on mukana ryöstössä, hän on useimmiten kätkijän roolissa tai vastaavan avustajan roolissa. He saattavat piilotella tekijää tai saalista, tai joissakin tapauksissa tehdä etukäteistiedusteluja.
   Sellainen ryöstö, jossa on nainen mukana, yleensä selvitetään. Näissä tapauksissa jutun selviäminen lähtee yleensä liikkeelle koplan naisjäsenestä. Toisaalta naisihminen saattaa olla kuulusteluissa joskus miestä kovapintaisempi. Hän ei välttämättä ole myöntänyt mitään tilanteessa, missä mies on jo livertänyt käytännössä kaiken, missä näyttö on aukoton, sekä missä asianajaja jo kehottaa myöntämään kaiken, jotta voisivat alkaa etsiä lieventäviä seikkoja.
   Sillanpää on huomannut, että pariskunnissa on toisinaan huikeita epäsuhtia. Nainen on ollut kunnon perheen tyttö, mies kuin seinästä reväisty junttura, joka on edelliset vuodet vain ryypännyt ja rähjännyt. Nainen on ollut missin näköinen, korkeasti koulutettu ja kovapalkkaisessa ammatissa, mies vain elänyt tytön siivellä. Tyttö ei ole sitten enää päässyt eroon miehestä, vaikka olisikin jo tähän lopulta kyllästynyt, ja tästä on sitten alkanut alamäki. Aina miehestä ei pääse irti, vaikka tämä istuisi vankilassakin, tyttö voi lopulta jopa kuljettaa huumeita vankilaan.

   Helsingissä tapahtuneista naisryöstäjän pankkiryöstöstä toinen oli enemmänkin mielenhäiriöstä johtuva kuin suunniteltu tapaus. Nainen oli unohtanut ottaa lääkkeensä muutaman päivän ajan ja oli päässyt vähän menemään sekaisin. Sitten eräs kaunis päivä kyseinen tukevahko naishenkilö vaappui sisälle pankin konttoriin, kaivoi laukustaan esille hirvittävän näköisen leipäveitsen, hyppäsi tiskille ja alkoi vaatia suureen ääneen rahaa.
   Virkailijat syytivät seteleitä tiskille minkä kerkisivät naisen marssiessa tiskin päällä edestakaisin hullunkiilto silmissään ja naama punaisena. Hän sulloi rahat laukkuun, taskuihin, vyön alle ja loput jäivät käsiin. Tiskiltä hypätessä osa seteleistä tipahti lattialle. Sitten hän merkitsi reittinsä noin kahdensadan metrin matkalta monen kokoisilla seteleillä. Pidätys tapahtui suht nopeasti, mutta osa ryöstösaaliista jäi sille tielle epärehellisten ohikulkijoiden pistellessä osan taskuihinsa.

   Aseelliseen ryöstöön on yhteiskunnassamme varauduttu kahden järjestelmän kautta. Sekä henkilökunnan että poliisin toiminnan pitäisi tuoda tulosta rikosten selvittämisessä, varsinkin jos yhteispeli sujuu kyseisten osapuolten kesken. Samoin molempien pitäisi toimia ryöstötilanteessa niin, ettei henkilövahinkoja tule ja että ryöstösaaliit jäävät pieniksi.
   Mikäli tekijä pääsee ensimmäisestä seulasta läpi, pyritään siihen, että rikostutkinnalle jäisivät sellaiset lähtökohdat, että juttu olisi mahdollista selvittää mahdollisimman pian. Henkilökunnan toiminta tilanteessa tähtää juuri tutkinnan turvaamiseen.
   Poliisin mielestä suomalaiset pankkivirkailijat ovat usein turhankin rehellisiä. He eivät halua valehdella edes pankkirosvolle.

   Eräs hintelähkö narkomaani tarvitsi heroiinia. Hän päätti rahoittaa annoksen ryöstämällä pankin. Tarkoitusta varten hän osti Hietalahden kirpputorilta leikkiaseen, sitten varasti polkupyörän ja polki sillä pankin nurkalle. Kyseisessä pankissa oli sillä hetkellä henkilökunnan jatkeena kaksi kuopiolaispoikaa kesäharjoittelijoina.
   Ryöstö meni jonkin matkaa ihan mallikkaasti. Parilta kassalta tuli ihan kohtalaisia summia. Mutta sitten rosvo lähestyi savolaisten kassoja.
   Molemmat savolaiset sattuivat sillä hetkellä seisomaan vierekkäin käytävällä. Kun ryöstäjä tuli lähemmäs heiluttamaan asettaan, toinen pojista, joka oli jonkin sortin aseharrastaja, kuiskasi kaverilleen, ettei miekkosen pyssy ole oikeaa asetta koskaan nähnytkään. Rosvo alkoi poikien ilmeiden takia aavistaa pahaa ja säntäsikin saman tien pihalle.
   Ryöstäjä hyppäsi fillarin satulaan ja alkoi polkea. Kiire oli kova, savolaispojat kun olivat rynnänneet perään.
   Rosvo polki minkä jaksoi, mutta kunto ei ollut kovin kova. Toisin kuin urheilevilla kuopiolaiskaveruksilla. Nämä pysyivät rosmon yllätykseksi kevyesti vauhdissa mukana. Ja kun sitten tuli ylämäki, pyöräilijä hyytyi tykkänään.
   Pojat taluttivat ryöstäjän saaliineen takaisin pankille, missä tyytyväinen poliisi jo odottelikin.

   Toisessa tapauksessa eräs työtön, sivuraiteelle joutunut Ola (nimi muutettu) alkoi pitkän kaljoitteluputken jälkeen suunnitella postiryöstöä. Hän tiesi, että vajaan kahden kilometrin päässä postista oli autio talo. Talossa hän vaihtoi vaatteensa jättäen "siviilivaatteensa" odottamaan ryöstön jälkeistä hetkeä, jolloin hän vaihtaisi vaatteet uudelleen.
   Ola oli unohtanut vaihtojalkineet. Harmittava takaisku. Mutta eipä tuntunut olevan hätää sittenkään, talosta löytyi ylimääräinen pari. Liian suuret ne olivat, selvästi, mutta saivat kelvata. Pipoon Ola leikkasi seitsemän reikää, arveli, etä jokin niistä osuisi sopivasti silmän kohdalle.
   Postissa oli pari asiakasta jonossa. Ola asettui jonon jatkoksi ja jonotti kiltisti. Kun hänen vuoronsa tuli, hän laittoi pipon syvälle päähän. Ensi yrityksellä silmäreiät eivät osuneet kohdilleen, hän joutui ottamaan välillä pipon päästä ja yrittämään uudestaan.
   Ola sai mukaansa kymmenisen tuhatta markkaa ja poistui tyytyväisenä paikalta. Hän ei huomannut, että toinen postivirkailija oli livahtanut samaan aikaan sivuovesta. Parkkipaikalla virkailija tapasi ystävättärensä, joka istui autossaan. He lähtivät autolla seuraamaan ryöstäjää.
   Kun Ola ryntäsi ulos pankista, ensimmäisessä kaarteessa liian epäsopivat jalkineet lensivät hänen jaloistaan. Hän jatkoi ilman jalkineita.
   Helsingissä oli tuolloin märkä loskakeli. Olan meno muuttuikin nopeasti melko vaivalloiseksi.
   Varjostajat näkivät Olan lopulta saapuvan autiotalolle. Sattumalta melkein vieressä oli puhelinkioski, yleisöpuhelimiahan oli ennen kännykkä-aikaa vähän tiheämmässä kuin nykyisin.
   Ola pidätettiin nopeasti. Kuulustelut menivät yllättävän helposti. Ola piti kuulustelijasta jopa niin paljon, että antoi tälle luvan käydä vapaasti Olan tyttöystävän luona sillä aikaa kun Ola itse istuisi lusimassa. Kehui kuulustelijalle vielä tyttöystävänsä uljasta rintavarustustakin.

   Varsin usein pankin tai konttorin johtaja on mieshenkilö. Yleensä hänet koetaan työpaikalla eräänlaiseksi isähahmoksi, joka pitää alaisistaan huolta. Pankkiryöstötilanteissa johtajalla on toisinaan huoneessaan aitiopaikka ryöstön seuraamisen kannalta. Hän voi tarkkailla tilannetta, tehdä tarkkoja havaintoja, tehdä hälytyksen sekä johtaa konttorin toimintaa ryöstön jälkeen. Jäljet on suojattava, seuranta on järjestettävä, asiakkaista on huolehdittava, tuntomerkkilomakkeet on täytettävä... pankkiryöstö työllistää useimmiten myös pankinjohtajan.

   Erään helsinkiläispankin johtajan toiminta ei ryöstötilanteessa täyttänyt oikein minkäänlaisia kriteerejä. Tapahtumat lyhykäisyydessään menivät seuraavasti.
   Kaksi naamioitunutta miestä tuli pankkiin tekemään ryöstöä. Johtaja huomasi heti, että jotain erikoista tapahtui, kun pankkisalista loppuivat äkisti työn äänet. Johtaja oli aina erittäin tarkka sen suhteen, ettei työajalla pidetty taukoja. Alaiset nimittelivätkin johtajaansa kyyläksi tämän selän takana.
   Johtajalla oli käytössään melkoinen aitiopaikka puolisen kerrosta pankkisalia korkeammalla, mistä olisi ollut erinomaisen helppo tehdä havaintoja hälytyksen jälkeen. Mutta ei. Kun johtaja näki, mitä on tekeillä, hän heittäytyi ensi töikseen lattialle pitkäkseen. Sitten hän konttasi ulos pankin pihalle. Ulkona hän konttasi pihan yli pankin nurkan taakse.
   Nurkan takana johtaja näki pari pikkupoikaa viereisen koulun pihalla. Hän yritti heiluttaa ja huitoa pojille, mutta nämä eivät reagoineet. Myöhemmin pojat kertoivat pitävänsä johtajaa vähän pöpinä, joka ennenkin oli touhunnut outoja.
   Johtaja syöksyi läheiseen vaatekauppaan ja kertoi liikkeen naispuoliselle omistajalle epäilevänsä, että hänen pankkiaan oltiin ryöstämässä. Enempiä ajattelematta nainen lähti pankkiin tarkistamaan tilanteen. Hän pääsi tuulikaappiin saakka, ennen kuin naamiomiehet ryntäsivät ulos. He tuuppasivat tulijan syrjään, mutta kolhuja ei kontaktista tullut.
   Myöhemmin tämä pankinjohtaja antoi lehdille rehvakkaita lausuntoja, kuinka hän hiipi takaovesta pihalle ja oli aivan hilkulla saada kampitettua toisen ryöstäjän ulkona nurin. Johtaja olisi lähtenyt peräänkin, mutta kun auton avaimet olivat jääneet päällysvaatteiden taskuun.
   Pankin valvontakamerat olivat pyörineet koko ryöstön ajan. Niiden perusteella poliisin mielestä näytti siltä kuin johtaja olisi jättänyt alaisensa ryöstäjien käsiin, olisi yrittänyt ajaa sivullisen paikalle vaarantamaan itsensä, sekä vielä ennen poliisin tuloa olisi ehtinyt kolmeen kertaan sotkea jälkiä virkailijoiden eristämällä alueella.  

   Vaikka pankeissa ja posteissa oletetaankin olevan jokseenkin houkuttelevasti rahaa, kyllä myös aivan muiden alojen tuloksentekijöitäkin on ryöstetty. Seuraavassa esimerkki tällaisesta ryöstöstä.
   Ahti ja Ville (nimet muutettu) olivat vanhoja kavereita ja kotoisin samalta Etelä-Savon paikkakunnalta. He olivat nuorina mm. pelanneet samassa lentopallojoukkueessa. Myöhemmin he valuivat pääkaupunkiseudulle rakennustöihin. Sittemmin he joutuivat työttömiksi ja alkoholisoituivat. Aikanaan tiet erosivat.
   Kunnes eräänä aamuna he ajautuivat samanaikaisesti samaan pubiin. Jälleennäkeminen oli riemukas. Päätettiin ryypätä vähän enemmän sillä kertaa. Kun he aamulla olivat aloittaneet, illalla rahat olivatkin sitten jo loppu. Kuitenkin kaverukset halusivat kerrankin ryypätä kunnolla, joten rahaa oli saatava.
   Ville oli aiemmin tehnyt asuntomurron ja vienyt mm. haulikon, minkä oli sittemmin katkaissut lyhytpiippuiseksi. Kaverukset päättivät käydä hakemassa haulikon ja mennä ryöstämään läheisen pizzerian kassan.
   Miehet latasivat haulikon, leikkasivat pipoihinsa silmäreiät ja marssivat pizzeriaan. Ryöstäjien pettymykseksi ryöstö-huutoon ei reagoitu - levari mekasti täydellä voimalla eikä kukaan muutenkaan huomannut, että paikka aiotaan ryöstää.
   Ville tehosti pelotusvaikutusta laukaisemalla haulikon lastulevykattoon, johon tulikin mahtava reikä. Siinä vaiheessa kaveruksiin alettiin jo kiinnittää jonkin verran huomiota. Parin lähimmän pöydän asiakkaat piiloutuivatkin pöytänsä alle. Kassanhoitajakin säntäsi takahuoneeseen.
   Ahti kiersi kassakoneen taakse, mutta ei osannut avata kassaa. Samaan aikaan vessasta horjui naisasiakas, joka ei tietenkään ollut tietoinen meneillään olevasta ryöstöstä. Villeltä menivät konseptit sekaisin, kun tämä ei reagoinut lattialle-komentoon millään tavalla. Ahti neuvoi Villeä ampumaan toisen kerran. Tämä ampuikin toisen reiän kattoon.
   Tämän jälkeen ase oli tyhjä, ja asiakkaat tiesivät sen. Olihan Villellä hauleja mukana, mutta ei haulikkoa selvin päinkään saa muutamassa sekunnissa ladattua. Asiakkaat päättivätkin antaa kaksikolle sakinhivutusta.
   Lähimmät miesasiakkaat olivat jo käymässä Villen kimppuun, kun tämän onnistui livahtaa ulos ja lähteä pakosalle. Ahti huomasi jääneensä yksin, sieppasi muutaman savukekartongin ja ryntäsi takaovesta ulos - etuovesta ei siinä vaiheessa enää kannattanut yrittää. Sadan metrin kilpajuoksun jälkeen asiakkaat saivat Ahdin kiinni ja pian poliisiautokin jo kaarsi paikalle. Villekin napattiin, ennen kuin tämä ehti edes heivata haulikkoaan.
   Kaveruksista oli sittemmin paljon iloa vankilan lentopallojoukkueelle. Ja ryyppyputken katkettua kummankin kunto alkoi nopeasti nousta.

   Rikostutkinnassa poliisi törmää usein kummallisiin sattumiin. Ne voivat olla hyviä tai huonoja. Sattumanvarainen onnenpotku voi ohjata poliisin suoraan rosvon jäljille. Joskus taas asia näyttää aivan selvältä, mutta tarkemmin tutkittaessa todetaankin, että epäilyt olivat vääriä. Toisinaan poliisi on saattanut töpeksiä tutkinnassa, mutta siitäkin on saattanut koitua joitain onnenkantamoisia. Samoin joskus, kun rosvo on yrittänyt häivyttää jälkiä, on saanutkin toimillaan vain enemmän näyttöä itseään vastaan.

   Näennäisesti onnistunut ryöstö saattaakin lähemmin tarkasteltuna osoittautua jonkin sortin toheloinniksi. Esim. kerran, kun kaksi raudanlujaa ammattimiestä ryösti pankin, he saivat saaliikseen 22.000 mk (n. 3.700 €). Toinen ryöstäjistä kävi repimässä pankinjohtajan tämän huoneesta salin puolelle makaamaan lattialle, mutta ei huomannut, että johtajalla oli tilapäisesti huoneessaan - vieläpä näkyvillä - puoli miljoonaa markkaa, euroissa n. 85.000.
   Erään toisen kerran ryöstettiin arvokuljetuksessa ollut auto. Kyseessä olisi ollut miljoonakaappaus, mutta ryöstäjät eivät älynneet, että rahat olivat koko lastin alimmaisena, suurten lehtikasojen alla. He eivät tutkineet autoa loppuun saakka ja jäivät ilman rahoja.

   Poliisikin töppäilee toisinaan. Virheitä tehdään sekä teknisellä että taktisella puolella. Töppäilyt johtuvat yleensä huolimattomuudesta tai tietämättömyydestä. Joskus liika kiire tai välinpitämättömyys voivat pilata tutkinnan.
   Jos rikoksen selvittämiseksi on käytössä videonauha, siitä tehdään aina kopio. Tutkinnassa käytetään nimenomaan kopiota. Erään postiryöstön tutkinnassa kävi jostain syystä niin, että kun videotallenne piti kopioida tyhjälle kasetille, tyhjältä kasetilta kopioituikin tyhjää nauhoituksen päälle. Tapaus jäikin selvittämättä.
   Eräässä pankkiryöstössä taas oli tarkoitus tutkia erinomaisen selvää jalkineenjälkeä, mikä oli aiheutunut ryöstäjän loikasta palvelutiskille. Ensimmäinen paikalle saapunut poliisi tuli sisälle konttoriin oikeaoppisesti seinänviertä pitkin jälkiä sotkematta. Mutta sitten hän asetteli A4-kokoisen lehtiön suoraan tiskillä olevan jäljen päälle ja alkoi kirjoittaa tietoja ylös.

   Vuosien varrella ryöstöjaos on törmännyt melko usein erilaisiin poliisin mieliharmeihin, jotka ovat olleet tapauksesta riippuen jonain päivänä todistajia tai asianosaisia, toisina päivinä taas epäiltyjä. Eräs näistä mieliharmeista on muuan Pentti Ilmari (nimi muutettu). Hän tuli aikoinaan Lapista Helsinkiin ajan tavan mukaisille työvoimatoimistojen järjestämille laivanhitsauskursseille. Kurssin jälkeen muualta tulleet yleensä palasivat takaisin pohjoisen sisämaan pikkukyliin ja asettuivat jälleen kortistoon, näillä paikkakunnilla kun ei juuri silloin ollut laivanhitsausurakoita. Pentti Ilmari oli yksi heistä, jotka jäivät Helsinkiin.
   Pentti Ilmarilla oli kysyttäessä tapana myöntää olleensa tapahtumapaikalla, mikäli hän oli siellä ollut. Yleensä hän kertoi osuutensa siten, että hän olisi rikoksen todistaja tai korkeintaan varastetun tavaran kätkijä.
   Eräs Pentti Ilmarin epäonnisimmista tempauksista tapahtui, kun hän oli kaverinsa Masan (nimi muutettu) kanssa lyöttäytynyt erään tuntemattoman miekkosen seuraan. Kolmikko oli kävellyt pitkin Kallion katuja. Tullessaan erään pihaportin kohdalle Pentti Ilmari ja Masa riuhtaisivat seurueen kolmannen miehen pois kadulta portista sisään aikomuksenaan ryöstää miesparka.
   Piha, jolle kolmikko tuli, oli poliisiaseman piha. Sitä he eivät huomanneet, koska yhtään partioautoa ei sillä hetkellä ollut pihalla.
   Asemalla kymmenkunta poliisia näki, kuinka pari hämärän oloista miestä raahaa kolmannen aseman pihalle ja kuinka nämä alkavat pätkiä tätä kuonoon. Siinä ei sitten kauan mennyt, kun Masa ja Pentti Ilmari joutuivat huomaamaan, kuinka melkoinen joukko poliiseja yhtäkkiä juoksee paikalle suorittamaan pidätyksen.
   Tutkinnan kannalta kyseinen ryöstö oli harvinaisen selvä. Rikoksella oli ennennäkemättömän pitävä näyttö. Oikeudessa turhautuneen oloinen asianajaja yritti sumplia asiakastaan kuiville todeten, että yleisen elämänkokemuksen perusteella kukaan ei mene poliisiaseman pihalle tekemään ryöstöä.
   Pentti Ilmarikin kiisti rikoksen loppuun saakka. Paikalla hän tosin myönsi olleensa.

   Monessa suvussa on joku musta lammas. Joskus tämä on jopa rikollinen. Joissakin tapauksissa suvussa tiedetään, mitä tämä ketku touhuaa. Suvun toiminta taas vaihtelee, joskus se on hyvinkin ristiriitaista. Rosvo saatetaan haluta saada telkien taakse, mutta kukaan ei halua todistaa tätä vastaan. Nämä vain vihjaavat poliisille ja antavat poliisin tutkia itse omaan tahtiinsa. Usein konna saataisiin pidätettyä nopeammin, jos todistamishaluja löytyisi. Lisäksi näyttöäkin tulisi joissain tapauksissa enemmän, mikä vaikuttaisi tuomion pituuteen. Ja sitten kun ensikertalainen on istunut puolet tuomiostaan, hän sukulaisten yllätykseksi vapautuukin (vuoden mittaiset tai pidemmät tuomiot, lyhemmät istutaan yleensä loppuun). Ja sitten aletaan parkua poliisille, voiko se tyyppi olla jo vapaana, ja haukutaan, kun poliisi ei tee mitään. Poliisi tässä kuitenkin on se syyttömin osapuoli.

   Palkattaessa uusia työntekijöitä olisi suotavaa pystyä karsimaan ainakin kaikkein pahimmat kriminaalit pois. Tärkeisiin ja vastuunalaisiin töihin ei yksinkertaisesti voi ottaa rikollisia ja vankilan venkuloita.
   Esimerkkitapauksessa Mikko (nimi muutettu) oli ehtinyt jo moneen mukaan ennen kuin täytti 15. Vankilakierre alkoi heti, kun ikää tuli tarpeeksi eli 15. Hänellä oli kaksi veljeä, molemmat täysiä kriminaaleja myöskin.
   Kun Mikko oli 18-vuotias, hänen päässään naksahti jokin. Hän meni töihin.
   Mikon työpaikka oli eräs yksityinen helsinkiläinen sairaala. Mikko palkattiin lähetiksi. Halutessaan Mikko oli hyväkäytöksinen nuorimies ja hän oli tehnyt talousjohtajaan vaikutuksen.
   Lähetin kierrokseen kuului mm. rahojen vienti pankkiin. Yksityissairaalan hoito oli sen verran tyyristä, että joskus kuljetuksissa liikkui huomattavia summia.
   Mikko hoiti lähetin hommaa kuukauden. Sitten hän kyllästyi ja ilmoitti irtisanoutumisestaan. Tilalle palkattiin nuori tyttö, jota Mikko koulutti noin viikon verran.
   Hommat lopetettuaan Mikko alkoi suunnitella sairaalan lähetin ryöstämistä. Velipoika tuli mukaan ja vielä joku tuttu kolmanneksi. Lähettiä kumautettiin pankin edustalla putkenpätkällä päähän ja tämän kuljettama laukku vietiin sisältöineen. Rahaa oli noin 100.000 mk (n. 17.000 €). Ryöstäjät piiloutuivat erääseen lähikaupungin hotelliin.
   Lähtökohdiltaan juttu vaikutti vaikeasti selvitettävältä. Mutta pian se muuttui yksinkertaisemmaksi. Yksi tutkijapari meni tietenkin puhuttamaan sairaalan henkilökuntaa. Tuli puheeksi, että sen hetkinen lähetti oli ollut vasta pari viikkoa hommissa. Tutkijat kysyivät, kuka edellinen lähetti oli ollut. Vastauksen kuultuaan tutkijat purskahtivat nauruun. Selittivät sitten hämmentyneelle sairaalan edustajalle, että juttu taitaa selvitä melko pian.

   Eräs ryöstöjen selvittämistä helpottava asia on, jos rikolliset alkavat kehua onnistuneella ryöstöllään. Vaikka niistä puhuisi vain luotettavien kavereiden kesken, juttu saattaa levitä. Seinillä on korvat.
   Yhdessä kirjan esimerkkitapauksessa kaksi parikymppistä miestä meni ja ryösti postin Helsingissä. Operaatio onnistui ja saalis tuntui riittävältä.
   Useat suomalaisrosvot pyrkivät ryöstön jälkeen ulkomaille, lähinnä Ruotsiin. Jos hesalainen rosvo on oikein ovela, hän suuntaa ensin Turkuun ja lähtee Turun satamasta laivalla. Niin tässäkin esimerkkitapauksessa.
   Nämä kaksi istuivat junassa matkalla Turkuun. Ryöstö oli tapahtunut edellisenä päivänä. Päivän Ilta-Sanomat kertoi laajalla artikkelilla ryöstöstä. Pitihän lehti ostaa matkalukemiseksi.
   Matkalla toinen pojista luki artikkelia ääneen. Toinen kommentoi välillä, ettei se mennyt niin ja niin. Takana istunut insinööri alkoi kuunnella poikia ja käsitti näiden jutustelusta, että ryöstäjät olivat siinä. Turussa insinööri osti itsekin kyseisen iltapäivälehden ja luki uutisen. Uutisen yhteydessä julkaistiin myös numero, mihin sai ilmoittaa tietoja tapauksesta. Insinööri soitti.
   Tapauksen parissa työskentelevät tutkijat olivat juuri lähdössä kun puhelin soi. Yksi tutkijoista päätti, että hän vastaa vielä tähän puheluun. Insinöörin ilmoittamilla tiedoilla poliisit saivatkin sitten ryöstäjät kiinni laivalta.
   Jutun pikainen selviäminen oli sillä kertaa hiuskarvan varassa. Jos silloin ei oltaisi vastattu, vihje olisi saattanut jäädä saapumatta. Tästä syystä on tapana pitää yhtä henkilöä vaikka ylitöinä vastaamassa puhelimeen myös iltaisin ja viikonloppuisin, mikäli jostain isosta jutusta on tiedotettu lehdessä.
   Tavatessaan normaalin veronmaksaja-asiakkaan, joka käyttäytyy poliisia kohtaan inhottavasti, poliisi arvailee mielessään tämän ammattia. Usein osutaan oikeaan, yo-merkonomi tai opistoinsinöörihän se siinä. Kyseisessä tapauksessa näitä ammattikuntia ei kuitenkaan ole tarpeen solvata, poliisi on kiitollinen vihjeestä opistoinsinöörille.  

   Eräs poliisia harmittava tapaus on sellainen, missä yritetään lavastaa ryöstö, mitä ei oikeasti ole tapahtunut. Joku yrittää tehdä vakuutuspetoksen, joku yrittää huijata työnantajaansa pitämällä varastetuiksi väittämänsä rahat itse, joku taas yrittää peitellä omia kavalluksiaan.
   Useimmiten petokset paljastuvat. Kokenut tutkija huomaa helposti, jos kaikki ei ole kohdallaan. Usein paljastumiseen vaikuttaa, jos on näytelty huonosti, jos on ylinäytelty, tai jos on kerrottu sellaisia agenttitarinoita, joita elävässä elämässä ei nyt vain tapahdu. Lopputulos voi näissä tapauksissa olla suhteellisen surkuhupaisa. Viimeiseksi esimerkkitapaukseksi poimin kirjasta yhden ryöstön lavastamisyrityksen kuvauksista.

   Yövuorossa oli ollut uusi nuori tutkija. Aamulla hän oli jo kuumeisesti odottamassa muita. Hän kertoi tutkinnanjohtajalle, että nyt oli iso juttu kyseessä. Eteläsuomalaiselta maanviljelijältä oli yöllä ryöstetty lähes 100.000 markkaa. Asialla oli ollut kaksi tuntematonta miestä.
   Tutkinnanjohtaja käski ottaa rauhallisesti. Sitten hän sytytti piippunsa ja nosti jalat työpöydälleen.
   Tutkinnanjohtajaa oli aikoinaan opetettu siten, että kun  juttu tulee, on mietittävä, kuuluuko se poliisille ollenkaan. Jos kuuluu, niin voiko jutun siirtää jollekin muulle. Jos sitä ei voi siirtää, tapahtumasta kirjoitetaan ensin ns. S-ilmoitus eikä R-ilmoitus. Vasta sitten aletaan toimia.
   Epäilty rikos otettiin työn alle. Tutkittaessa juttua hahmoteltiin myös, kuka oli tehnyt rikosilmoituksen. Viljelijä oli tullut ns. reittä pitkin maatilalle, mistä vanhaisäntä ei ollut pitänyt. Vanhaisäntä oli pitänyt tilan velattomana ja jättänyt tyttärelleen perintönä myös ison pankkitilin. Vanhaisännän kuoltua kotivävy oli sitten päässyt toteuttamaan ideoitaan. Hän mälläsi rahat ja otti velkaa, kun koneellisti tilan ja muutti tuotantosuunnan karjataloudesta viljanviljelyyn.
   Viljelijä kertooi poliisille lähteneensä Helsinkiin käytettyä puimuria ostamaan. Hän oli sitten tavannut pari mukavan tuntuista kaveria ja lähtenyt näden kanssa puistoon ryypiskelemään. Siellä häntä oli kalautettu ja koko puimurin ostoon varattu rahasumma oli viety sekä vielä takkikin oli hukkunut.
   Jollain tavalla poliisi uskoi vielä tuohon saakka. Sitten he lähtivät tapahtumapaikalle. Takkikin löytyi. Mies ilahtui, omituisen paljon. Poliisi ihan ihmetteli, sata tonnia oli mennyt ja mies tulee noin iloiseksi takin löytymisestä.
   Tuossa vaiheessa viljelijä muisti, että häneltä katosi myös pankkikirja. Tilillä oli kuulemma paljon rahaa. Sitten tämä pyysi, ettei kuitenkaan soitettaisi pankkiin, pienellä paikkunnalla kun jutut leviäisivät ikävästi. Sinänsä pätevä perustelu.
   Poliisin täytyi kuitenkin soittaa pankkiin. Siellä todettiin, että tilillä oli 78 markkaa, eikä tiliä oltu käytetty kahteen vuoteen.
   Tämän jälkeen poliisi soitti miehen vaimolle. Vaimo ihmetteli, miten mies nyt Helsingissä oli, kun tämän oli pitänyt mennä Turkuun. Oli pitänyt käydä lääninverovirastossa anomassa lisää maksuaikaa verorästeille. Vaimon mukaan rahaa ei miehellä ollut, mutta tällä oli tapana kertoa ihmisille melkoisia satuja. Vaimo vielä epäili, mahtoiko mies itse jopa uskoa juttuihinsa. Lopuksi vaimo pyysi, että poliisi toimittaisi ukon pian takaisin, tilalla olisi töitä.
   Vähän myöhemmin selvisi, että kyllä viljelijä ryöstetty oli. Eräs poliisin vanha tuttu jäi kiinni pankissa viljelijän pankkikirjan kanssa. Yritti nostaa tililtä tuota 78 markan summaa väärennetyllä valtakirjalla.
   Ryöstäjä kertoi kuulusteluissa, että viljelijä oli tunkenut pullonsa kanssa heidän ryyppyporukkaansa ja oli vielä tarjonnut viinaa pullostaan. Ryöstäjän käämit olivat palaneet siinä vaiheessa, kun viljelijä oli alkanut hipelöidä. Hän oli kumauttanut, hetero kun oli.
   Kuultuaan vajaasta sadasta tonnista syytetty parkui silmät pyöreinä, että uhrilla oli ollut kahdeksan markkaa taskussaan ja ettei kai hän nyt olisi ottanut pankissa riskiä 78 markan takia, jos sata tonnia olisi jo irronnut.
   Loppuselvittelyissä myös viljelijä sai syytteen ja isot sakot perättömästä lausumasta.

   Seppo Sillanpää tuntee alansa ja tietää mistä kirjoittaa. Lisäksi hänellä on silmää yksityiskohdille, joten hän saa käyttämistään esimerkkitapauksista irti melkoiset tehot. Rikollisten ja vähän sivullistenkin toiminta jaksaa yllättää kerta toisensa jälkeen, vaikka pelin henki sinänsä selviää jo aivan alussa. Mukaan on saatu useita kymmeniä erikoisia ja vielä erikoisempia tapauksia, joista tämän esittelyn perusteella saanee jonkin käsityksen, mutta edelleen suurin osa niistä huikeimmistakin esimerkeistä on luettava kirjasta, tässä oli mukana vain murto-osa. Harvoin edes koomisista romaaneista tai muusta kaunokirjallisuudesta saa aikaan yhtä hysteeristä mielentilaa kuin lukemalla teoksen Tämä on ryöstö! Jälleen kerran, oikeassa elämässä ne uskomattomimmat tapaukset tapahtuvat, eivät kirjailijan vilkkaammassakaan  mielikuvituksessa.

   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Vaihtoehto
Thomas Müller: Ihmispeto
Alkuteos: Bestie Mensch: Tarnung, Lüge, Strategie
Suomentanut Tiina Hakala
Gummerus (paino), Ajatus 2006
301 sivua



Itävaltalainen Thomas Müller (s. 1964) on Euroopan johtava kriminaalipsykologi, joka on ollut tärkeässä roolissa poikkeuksellisten surmien selvittämisessä. Müller on kirjoittanut työstään ja kokemuksistaan kirjan Ihmispeto. Näkökulma on tutkijan, eli eniten teoksessa käydään läpi tutkijan työtä. Mutta lisäksi Müller vastaa kysymykseen, mitä oikeastaan tiedetään henkilöistä, jotka pystyvät käsittämättömiin tekoihin.

    Eräs perustavaa laatua oleva seikka rikoksia selvitettäessä on, että raskaisiin rikoksiin syyllistyneillä ei ole mitään erityisiä ulkoisia tuntomerkkejä, mistä voisi päätellä, että kyseessä on erityisen vaarallinen tapaus. Mieleltään hyvinkin epätavallinen persoona saattaa vaikuttaa aivan tavalliselta kaverilta.
   Müller on uransa aikana jatkuvasti kuullut ihmisten toistavan kahta asiaa, kun jossain on selvitetty järkyttävä rikos ja poliisi paljastanut teosta epäillyn. Rikollisen tunteneet reagoivat aina samalla tavoin, ensin tyrmistyvät ja vakuuttavat, ettei se voi mitenkään olla se mukava naapurinmies, joka leikkasi nurmikkoa ja vei lapsensa viikonloppuisin joen rantaan grillaamaan. Ja sitten muutaman tunnin tai viimeistään muutaman päivän kuluttua aina jotkut jo päätyvät sanomaan, kuinka aiemminkin jo oli ollut puhetta, että siinä tyypissä oli aina ollut jotain hämärää. Müllerin mukaan tämä osoittaa vain, että ihmisestä ei voi nähdä millaisiin tekoihin hän pystyy.
   Itse asiassa pahimpien rikollisten kohdalla pahin virhe on kuvitella, mitä toiselta voi odottaa ja mitä ei. Nämä onnistuvat naamioimaan petollisuutensa parhaiten juuri niiltä, joilla on ennakkokäsityksiä. Siis heikoimmilla ovat juuri ne, joilla on ennakkokäsityksiä siitä, millaisia nämä pahimmat tapaukset ovat - ja yleensäkin luulevat, että osaavat arvioida ihmisiä paremmin kuin muut.

   Miten Mülleristä tuli aikoinaan poliisi ja pääsi aikanaan alansa huipulle? Kaikki alkoi kesällä 1982, jolloin hän ajeli moottoripyörällä ratsiaan. Kaikki muu oli ihan OK, mutta prätkän renkaat sattuivat olemaan liian sileät.
   Siinä Müller sitten yritti selitellä, jotta välttyisi seuraamuksilta, mutta huomasi, että höpinöiden vaikutus oli lähinnä päinvastainen. Sitten tapahtui jotain. Hän näet huomasi, että kahdesta poliisista sillä, joka oli hänet pysäyttänyt, oli taskussaan todella paljon kuulakärkikyniä. Työparilla oli vain yksi kynä. Müller alkoi miettiä, mikä mahtoi olla syynä, ja tuli sitten kysäisseeksi poliisilta itseltään.
  Myös toinen poliisi oli ihmetellyt asiaa, jo jonkin aikaa, joten kun asia yllättäen tuli puheeksi, hän sanoi, että sitä hänenkin oli aina pitänyt kysyä.
   No, selitys oli, että kyseinen poliisi oli kokemustensa perusteella jakanut ihmiset kahdeksaantoista luokkaan. Ja jokaista ihmistyyppiä varten hänellä oli mukana oma kynä.
   Keskustelun myötä tapahtui kaksi asiaa. Poliisi ei lopulta antanutkaan sakkoa. Ja tämän selitys kahdeksastatoista kuulakärkikynästä kuulosti Müllerin mielestä niin mielenkiintoiselta, että neljä kuukautta myöhemmin Müller aloitti poliisiopistossa.

   Mülleriä kiinnosti yhä enemmän, miksi joku reagoi näin ja joku toinen samassa tilanteessa noin. Hän ryhtyi järjestelmällisesti tutkimaan, miten eri ihmiset käyttäytyvät eri tilanteissa.
   Ensin Müller teki yksinkertaisia havaintoja. Mitä oli pääteltävissä pukeutumistyylistä, millainen auto oli kenelläkin jne. Sitten tarkastelun kohteena olivat esim. hiusmalli ja kävelyvauhti, kuinka ihmiset katsoivat kelloaan, sulkivat autonsa oven tai tekivät muita mahdollisimman tavanomaisia asioita. Näiden seikkojen perusteella Müller yritti päätellä, miten nämä muuten käyttäytyisivät. Hän huomasi mm. että hyvästelytapa paljasti, olivatko ihmiset tulleet asemalle autolla vai kävellen.
   Myöhemmin Müllerin havainnointi muuttui järjestelmällisemmäksi. Hän oli mielellään partioimassa rautatieasemalla, missä saattoi nähdä hyvin monenlaisia ihmisiä.  

   Aiempaa syvemmälle Müller pääsi, kun hän puhui asunnottomien, kerjäläisten, prostituoitujen, narkomaanien ja asemalla hengailevien nuorten kanssa. Nämäkin tekivät havaintojensa perusteella erilaisia valintoja, ja näihin havaintoihin Müller halusi verrata omaa kokemusmaailmaansa. Esim. kerjäläiset näkivät usein ihmisten kengistä, koruista ja ryhdistä, kannattiko mennä pyytämään kaverilta rahaa vai ei.
   Materiaalia kerääntyi paljon, mutta Müllerillä ei ollut tutkimusmenetelmiä, joilla sitä olisi voinut riittävästi hyödyntää. Hän tarvitsi teoreettiset perusteet. Niinpä hän meni yliopistoon opiskelemaan psykologiaa.

   Mutkikkaimpiin kysymyksiin löytyikin lopulta hyvinkin äkkiä yksinkertainen vastaus: asioiden tärkeysjärjestys ohjaa ihmisten käyttäytymistä. Meistä jokainen tekee päivittäin aivan erityisiä valintoja,  esim. joku jättää työpäivänsä jälkeen työpöytänsä silleen, kollega sen sijaan järjestelee kynät paikoilleen ja suoristaa vielä puhelimen johdonkin ennen kuin lähtee. Mistä moinen pikkutarkkuus?
   Se vain on tärkeää hänelle. Toisin sanoen, ihminen ei voi hetkeksikään peittää persoonallisuuttaan, koska tekee jatkuvasti valintoja sen mukaan, minkä kokee itselleen tärkeäksi. Tämän johdosta ihmisestä voi tehdä valintojen perusteella yksilöllisen määritelmän. Tietynlaiselta ihmiseltä voi odottaa tietynlaisia tekoja, vastaavasti tietynlaisten tekojen takaa voi etsiä tietynlaista ihmistä.

   Müller korostaa, että hänen työssään on tärkeää arvioida, sen sijaan tuomitseminen vesittää helposti kaiken. Esim. termit "hullu" ja "sairas" eivät ole arvointia, ne ovat ainoastaan tuomitsevia ja omiaan kasvattamaan ennakkoluuloja. Jos ihminen valitsee tuomitsevan linjan, hänellä ei enää oikein ole mahdollisuutta nähdä muita vaihtoehtoja.

   Eräs käännekohta Müllerin uralla oli syksyllä 1991. Poliisi piiritti pientä asuntoa, jonne joku oli linnoittautunut. Tämä piirityksen kohde oli yrittänyt ryöstää postin, mutta se oli jäänyt yritykseksi. Postissa virkailija oli sanonut, ettei konttorissa juuri ollut rahaa, ja kehottanut menemään pankkiin. Ryöstäjä oli luopunut yrityksestään ja linnoittautunut asuntoon uhaten tappaa itsensä.
   Miksi mies toimi noin, se ei oikein auennut Müllerille. Häntä kiinnosti tietää, mistä oli kyse.
   Müllerin mieleen muistui asunnoton, joka oli harvinaisen kylmänä pakkasyönä hajottanut tavaratalon ikkunan päästäkseen varastamaan pullon rommia. Yllättävä veto. Kaveri oli juoppo ja kerjäläinen, muttei koskaan ennen syyllistynyt rikokseen. Sittemmin miekkonen oli todennut, ettei hänen elämässään enää ollut mitään mieltä. Hän vain halusi vankilaan pois kylmältä kadulta, hän ei enää yrittänyt pysyä lain oikealla puolella.
   Müller alkoi miettiä, oliko joku ryöstämässä postia vain, jotta voisi näyttää, kuinka pahasti oli tuuliajolla. Ehkä raha ei ollutkaan ollut motiivi, koskapa kaveri oli luopunut ryöstämisestä niin helposti.
   Müller ei kysynyt neuvotellessaan, miksi tämä oli yrittänyt ryöstöä. Sen sijaan hän kysyi, miksi toinen halusi tehdä lopun elämästään. Tämä taktiikka johti siihen, että mies luovutti aseensa ja antautui. Ja jälkeenpäin kävi kiittämässä, mistä syntyi mielenkiintoinen keskustelu. Mies totesi, että tapahtuman syyn olisi voinut arvata siitä, mihin hän olisi itseään ampunut - päähän, koska ei jaksanut enää ajatella mitään.
   Müller käsitti, että oli tärkeää kuulla ihmisiä, jotka olivat jo tehneet jonkin valinnan. Erikoisempiakin käyttäytymistapoja pystyisi selittämään, jos vain löytäisi tarpeeksi monta ihmistä, jotka olivat käyttäytyneet edes jokseenkin samanlaisella tavalla. Näissä asioissa mittaaminen on vertaamista. Kaikilla on oikeus valehdella ja kaunistella asioita, mutta sillä hetkellä, kun ihminen tekee rikoksen, hän paljastaa aidot motiivinsa.

   Toukokuussa 1992 Müller pääsi töihin keskusrikospoliisin pääosastolle Wieniin. Kyseessä on varsin legendaarinen paikka, Interpolin synnyinsija ja huippukriminalistien keskus.
   Samaan aikaan tuli kutsu vierailla FBI´n Behavioral Science Unit -osastolla (vapaasti suomennettuna käyttäytymistieteiden laitos). Kyseessä on sama osasto, minkä elokuva Uhrilampaat teki tunnetuksi.
   Tuli melkoinen valintatilanne. Molemmissa ei ollut mahdollisuutta olla samaan aikaan. Ja niin siinä kävi, että Müller astui säntillisesti palvelukseen Wieniin.

   Wienissä Müller sai työpöydälleen kolme selvittämätöntä murhaa. Murhatut olivat 20-vuotias nainen sekä 11- ja 9-vuotiaat lapset.
   Tapaus oli vaikea ratkaista. Lähestymistavakseen Müller valitsi vertaamisen. Hän yritti etsiä mahdollisimman samankaltaisia ratkenneita tapauksia ja saada sitä kautta vertailupohjaa. Hän laati tapauksesta muistion. Muistio luettiin, Müller vakinaistettiin, maine kasvoi alan piireissä. Lopulta hän sai uuden vierailuajan FBI´n osastolle.

   Vierailusta USA´ssa Müller sai tuliaisikseen menetelmän Crime Scene Analysis eli rikospaikka-analyysi. Hän alkoi käyttää menetelmää myös tutkimuksissaan Wienissä. Tässä menetelmässä etsittiin rikospaikalta muutoksia, jotka kertoivat rikoksentekijän valinnoista.

   Müller osoittaa, että termiä "profiling" käytetään usein väärässä yhteydessä. Varsinkin käsite "rikollisten profilointi" on hänen mielestään pöljä, kriminaalipsykologian kohteena kun ei koskaan ole rikoksentekijä itse, ainoastaan tämän käyttäytyminen.

   Toinenkin suuren yleisön esittämä harhaluulo mainitaan. Tekojen monimuotoisuus saa helposti ajattelemaan, että jokainen murha on erilainen. Müller osoittaa, että ajatus on virheellinen, ennen tappamista tekijän on tehtävä kolme päätöstä.
   Ensin täytyy valita uhri. Uhrista saa ensimmäisen vihjeen murhaajasta.
   Surmatapa kertoo ensinnäkin kyvystä käyttää asetta. Lisäksi siitä saa tietoa, kuinka läheinen suhde murhaajalla oli uhriin.
   Kolmanneksi murhaajan täytyy ratkaista, mitä tehdä ruumiille. Ja siitä alkaa varsinainen psykologinen tutkimus.

   Müller tietää, että valhe ei paljastu heti. Valheen erottelevat todesta pienet yksityiskohdat.
   Esimerkkitapauksessa nuori mies tunnusti tappaneensa isoäitinsä. Tekijä oli äitinsä kuoltua päätynyt isoäidin hoteisiin kolmevuotiaana. Sitten myöhemmissä vaiheissa poikaa oli vuositolkulla palloteltu isoäidin ja lastenkodin välillä. Isoäiti oli ollut jatkuvasti päissään ja tämän luona oli ravannut miehiä.
   Lopulta poika suoritti ammatillisen tutkinnon. Sitten hän vuokrasi pienen yksiön ja pääsi muuttamaan pois isoäitinsä luota.
   Aikanaan poika kävi sitten tapaamassa isoäitiään tarkoituksenaan rauhan solmiminen. Isoäiti oli ollut humalassa. Hän alkoi haukkua poikaa ja jopa löi kepillä. Yhtäkkiä patoutumat nousivat pojan mieleen ja tämän päässä sumeni. Poika sieppasi keittiöveitsen ja löi.
   No, rikospaikka sitten tutkittiin. Havaittiin, että pojan tarinassa oli aukkoja. Miksi hän oli asettanut pistohaavan päälle isoäidin lompakon, miksi hän oli ensin peittänyt ruumin päiväpeitteellä ja sitten asettanut muovisäkin peitteen päälle?
   Yksityiskohdat eivät sinänsä todista mitään, mutta verrattaessa muihin tapauksiin, missä tekijät ovat toimineet vastaavalla tavalla, teko luokitellaan depersonalisoinniksi. Tämä tarkoittaa, että heti teon jälkeen tekijä yrittää sulkea sen mielestään.
   Oletetaan, että syyttäjä ei jää tuijottamaan kuolinsyytä, mikä on veitsenisku, vaan lukee ruumiinavausraportista, että uhrin kaulan alueella on verenpurkaumia. Lisäksi syyttäjä näkee kuvista, että tuolin jalkoja yhdistävä puola oli ollut tarkalleen kaulan päällä. Ja vielä pienestä roskaämpäristä löytyy melko iso seteli.
   Syyttäjä pyytää tutkimaan uhrin taustat tarkemmin. Ilmenee, ettei isoäiti ollut koskaan ollut päissään eikä miesten perään. Hän oli joutunut toisinaan sairaalaan ja joutunut sijoittamaan tyttärenpoikansa lastenkotiin. Pojalla oli koko lapsuuden ajan ollut aivan normaalit olosuhteet.
   Tuossa vaiheessa kuva nuorukaisen vaiheista muuttuu aivan toisenlaiseksi. Nähdäänkin, että tämä oli ruinannut isoäidiltään rahaa, kuristanut tätä tuolinjalalla, ja lopuksi lyönyt tätä veitsellä. Teon jälkeen hän oli heittänyt lompakon halveksivasti pistohaavan päälle. Ja muovisäkki oli vahva symbolinen viesti siitä, minne isoäiti nuorukaisen mielestä kuului.

   Bernissä Sveitsissä oli tapahtunut kaksi raakaa puukotusta, joista toisen uhri menehtyi. Tapahtuma sai ihmiset raivoihinsa. Maan suurin iltapäivälehti otsikoi, kuinka puukottaja oli äärimmäisen raaka henkilö, joka haluaa vain tappaa.
   Lehden motiivi oli levikin nosto. Tämä on aivan ymmärrettävää, mutta kriminaalipsykologian näkökulmasta otsikot olivat katastrofi. Otsikot suorastaan vaativat tekijää jatkamaan, ne käytännössä estivät tätä enää palaamasta normaaliin vuorovaikutukseen. Müller muistuttaa, että mitä enemmän vuorovaikutusta, sitä pienempi vaara, että tilanne pääsee riistäytymään käsistä.
   Mitä tapauksesta tiedettiin? Tekijän valintoihin vaikutti mm. se, millaisen riskin rikoksentekijä arvioi tekoon sisältyvän. Kumpaakin tapahtumapaikkaa pidetään yleisesti melko turvallisena, mutta tekijä uskoi valinneensa sopivan paikan ja ajan. Tuolloin oli ollut sateista ja pimeää. Tapahtumapaikat olivat sen verran etäällä toisistaan, että tekijällä oli oltava jokin kulkuväline.
   Müller toimi tapauksessa Sveitsin käyttämänä asiantuntijana. Hän suositti, että viranomaiset pyrkisivät tekijän kanssa keskusteluyhteyteen ja torjuisivat raflaavat lehtijutut. Tekoihin pitäisi viranomaisten taholta suhtautua mahdollisena tilanteen kärjistymisenä, eikä pitää selvänä, että tarkoitus oli nimenomaan surmata. Taktiikka tehosi, kyseessä oli sen verran egoistinen kaveri, että tämä ryhtyi postittelemaan poliisille kirjeitä sahatakseen näitä linssiin, mutta pian hän niiden perusteella narahti.
   Kun Bernin hiipparin henkilöllisyys paljastui, tutut yllättyivät. Kyseessä oli huippu-urheilija, monin tavoin voittajatyyppi. Kaverin ensimmäiset noin viisi vuotta olivat olleet katastrofi, mutta sitten hänet oli adoptoitu hyvään perheeseen - siis oikeasti hyvään ja tasapainoiseen perheeseen, eikä mihinkään kylmien ja kovien menestyjien huusholliin, missä kaunista ovat vain kulissit. Tapausta selitettiin, että vahinko oli tapahtunut aivan alkuvuosina. Vähän myöhemmät puitteet olivat olleet erinomaiset, mutta silti kehitys oli päässyt edelleen etenemään selvästi synkempään suuntaan.
   Selitys on kyllä todennäköisin vaihtoehto, mutta jos ajatellaan isoäidin surmanneen tyttärenpojan esimerkkitapauksen kaltaisesti, itsestäänselvyyksiä ei voi pitää, huomauttaa Müller.

   Aikanaan Müller tuli lukeneeksi William Shakespearen näytelmän Rikhard III. Hän huomasi, että kirjailijan on täytynyt olla psykologian taituri. Näytelmässä Gloucesterin herttua on kuvattu henkilöksi, joka osasi käyttää toisten luottamusta hyväkseen ja manipuloi muita äärimmäisen taitavasti. Sen seurauksena näytelmässä ajauduttiin vaaravyöhykkeesseen, jollaiseen Müller on uransa aikana törmännyt vain haastatellessaan kaikista murhaajista kaikkein laskelmoivimpia sarjamurhaajia ja tutustuessaan heihin lähemmin. Shakespearen on täytynyt olla perillä noista kyvyistä. Ehkä näytelmäkirjailijalla itsellään on peräti ollut samat kyvyt, mutta silti historia ei tunne Shakespearea sarjamurhaajana. Mülleriä alkoi kiinnostaa, miksi.
   Selitystä järjettömiin rikoksiin on tähän mennessä etsitty rikollisista, mutta entä jos etsittäisiinkin vastausta heistä, jotka eivät ole tehneet rikoksia? Sieltä voisi löytyä yllättävän paljon tärkeää tietoa. Müller on sitä mieltä, että vielä 1950-luvulla koko kriminaalipsykologian alalla ei luultavasti ollut olemassa yhtä paljon tietoa kuin Shakespearella jo vuosisatoja aiemmin.

   Suomalainen rikostoimittaja Jarkko Sipilä on kirjoittanut kirjan suomennettuun versioon luvun suomalaisesta rikostutkinnasta. Luvusta löytyy tilastoja mm. tekijöistä, tekotavoista ym. Sipilä kertoo, kuinka suomalaisella poliisilla on tutkinnassaan apuna niin tekniset menetelmät  (tietokoneet, bonuskortit, luottokortit, puhelinten sijaintitiedot) kuin myös profilointi. Talvella 2006 KRP aloitti hankkeen, mitä laitoksessa kutsutaan inventaarioksi. Siinä on tarkoituksena käydä läpi kaikki Suomen selvittämättömät väkivaltaiset kuolemantapaukset sekä kadonneet henkilöt.

   Thomas Müllerin teoksessa Ihmispeto käydään läpi ihmismielen synkkiä puolia. Kirjasta löytyy esimerkkitapauksia niin varsinaisista rikoksista kuin niiden tutkinnastakin, muista ikävistä ilmiöistä kuten työpaikkakiusaamisesta, sekä yleispätevää tietoa henkilöiden käyttäytymisestä laajemmaltikin. Müller on kriminaalipsykologina alansa huippu - yksi todella harvoista - sekä myös tottunut luennoija. Hän osaa työssään tavoittaa yleisönsä, niin luennoilla kuin myös kuulusteluissa ja haastatteluissa, ja on osannut tiivistää aiheesta olennaisen ja tuoda sen lukijalle helposti ymmärrettävässä muodossa. Siksi Ihmispeto on erinomainen esitys vähän tunnetusta aiheesta.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


17.7.
Kuukauden Uusinnat
Lilly Korpiola: Arabikevät

Mitä lähi-idässä tapahtui vuonna 2011 ja miksi? Mediatutkija Lilly Korpiola ja toimittaja Hanna Nikkanen kertovat.

Rauli Virtanen: Hiljaiset auttajat

Suomen Punainen Risti on ollut monessa mukana. Jo 140 vuotta.

Jussi Förbom: Hallan vaara

Mitä maahanmuutosta on puhuttu eduskunnassa 1990- ja 2000-luvulla? Ovatko puheet koventuneet?