Kuukauden Uusinta

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta


Teokset Häntä heiluttaa koiraa ja Porvarihallitus on esitelty ensimmäisen kerran syksyllä 2004, Suomen piinavuodet keväällä 2006.



Vaalikuukauden Vaihtoehto
Risto Uimonen: Häntä heiluttaa koiraa
WSOY 1998
314 sivua


Nykyinen Kalevan päätoimittaja Risto Uimonen yritti saada ytyä poliittiseen keskusteluun lähestyttäessä vuoden 1999 eduskuntavaaleja, jolloin hän toimi Helsingin Sanomien poliittisena kolumnistina. Hänen mukaansa Suomi ei ollut tarttunut laman aiheuttamiin ongelmiin riittävän rivakasti, eikä poliittista keskustelua kuunnellessa ollut paljoakaan toiveita, että meno radikaalisti muuttuisi, vaalituloksista riippumatta. Niinpä hän julkaisi omat näkemyksensä lamasta ja ohjeet sen seurauksien hoitamiseen kirjassa Häntä heiluttaa koiraa.
   Kirjoittajan mukaan kirja yrittää kitkeä älyllistä epärehellisyyttä vaalitaistelusta ja kannustaa ottamaan esille olennaisia asioita. Vaikka kirja on kuuden vuoden takaa, se on edelleen ajankohtainen. Ja vaikka se on julkaistu eduskuntavaaleja silmällä pitäen, kannattaa se lukea minkä tahansa vaalien alla.

   Uimonen toteaa heti kättelyssä, että politiikassa kaikki ennalta suunnitellut kiintoisat tapahtumat tapahtuvat heti vaalien jälkeen hallitusneuvotteluissa. Näiden jälkeen on turha odottaa, että mitään radikaalia tapahtuu - pian poliitikot alkavat jo miettiä seuraavia vaaleja, eivätkä uskalla ottaa tarpeettomasti sitä riskiä, että äänestäjät suuttuvat. Ja vähän ennen vaaleja on aivan turha lypsää mitään kunnollista uutista.
   Vuoden 1999 eduskuntavaaleja lähestyttäessä tilanne oli Uimosen mukaan erityisen masentava. Näytti siltä, että hallitusviisikko ryhtyisi tunkemaan joka tuutista SAK´laisen ay-liikkeen propagandaa hallituskauden saavutuksista. Ainoastaan Keskusta oli tuolloin puolue, joka pystyisi haastamaan hallituspuolueet ja joka pystyisi saamaan aikaan sen verran meteliä, että olisi mahdollista kuulla muitakin mielipiteitä.
   Keskustalla oli myös selkeä vaaliase, työreformi. Sillä olisi ollut mahdollista saada kansa äänestämään sen aikaisen menon konkreettisesta muuttamisesta. Mutta sitten Keskusta hioi ja hioi reformiaan. Siitä tuli ensinnäkin vaikeaselkoinen, ja toiseksi oli nähtävissä pyrkimys päästä samaan hallitukseen SDP´n kanssa - työreformin särmiä hiottiin.

   Kirjan kantava teema on, että Suomen politiikka on ollut eräänlaisessa häiriötilassa vuodesta 1983 lähtien. Miksi sitten raja on juuri kyseisessä vuodessa?
   Vuonna 1983 käynnistettiin rahamarkkinoiden vapautus, mikä toteutui käytännössä vuonna 1986. Kalevi Sorsan neljäs hallitus aloitti 1983, ja tämä hallitus oli ensimmäinen, joka joutui tekemisiin vapautuvien markkinoiden kanssa.

   Toinen suuri muutos on Uimosen mukaan ollut 1990-luvun asennemuutos. Suurtyöttömyys on lakannut olemasta keskeinen poliittinen käyttövoima. Uimonen miettii, siitäkö johtuu, ettei kaikkia keinoja ole otettu käyttöön työttömyyden nujertamiseksi.
   Ja kun kaikkia keinoja ei ole ollut käytössä, työttömyyskin on alentunut hitaasti, ja jopa muutoksen suuntakin on kääntynyt. Paavo Lipposen hallitus kehuskeli työttömyyden alenemisella silloinkin, kun tilastojen mukaan työttömiä oli ollut aiempaa enemmän.

   Oli Lipposen hallitus toki käynyt kunnolla työttömyyden kimppuun. Täsmäyrityksenä voitaneen pitää lokakuussa 1995 päätetty 52-kohtainen työllisyysohjelma.
   Ihan kaikki eivät ohjelmasta käytännön tasolla innostuneet. Pari kansliapäällikköä jaksoi olla aktiivisia, useimmat kuitenkin lähettivät sijaisiaan edustamaan. Raportteja saatiin tehtyä yksitoista kappaletta. Ja helmikuussa 1998 työryhmä sai tarpeekseen projektistaan ja esitti itsensä lakkauttamista. Työministeriön mukaan työttömiä oli tuohon aikaan 405.000.
   Alkuvuonna 1998 hallitus oli muuttanut työvoimapolitiikkaansa. Aiempi "temppupolitiikka" oli viety läpi ja tulokset olivat käsissä.

   Varsinkin Martti Ahtisaari oli vaalikampanjassaan pitänyt kovaa ääntä työttömyydestä. Vaalien jälkeen näitä vaalilupauksia pyrittiin toteuttamaan Matti Pekkasen johdolla laaditulla ohjelmalla, minkä tarkoitus oli puolittaa työttömyys vuoteen 2000 mennessä. SDP´n hurja vaalivoitto 1995 oli pitkälti perustunut tälle lupaukselle.
   Pääministeri Lipponen laittoi vielä Pekkastakin paremmaksi. Hän lupasi puolittaa työttömyyden vuoteen 1999 mennessä, vaikka eräät talousasiantuntijat varoittivat, ettei taloustilanne puolla lupausta.
   Ja pian lupaus alkoikin vaikuttaa silkalta poliittiselta typeryydeltä.

   Talvella 1992 - 1993 Ahon hallitus ajautui kohti kassakriisiä ilman että tavalliset tallaajat tiesivät asiasta mitään. Budjettipäällikkö Raimo Sailas ilmoitti presidentti Mauno Koivistolle, että tilanne oli se, ettei edellisenä päivänä pystynyt sanomaan, tulisiko seuraavana päivänä kassakriisi.
   Mikäli Suomeen olisi tullut kassakriisi, Suomessa olisi jouduttu ottamaan käyttöön kriisilait. Sota-ajan oloista muistuttava talouskuri ja säännöstely olisivat jälleen olleet arkipäivää.
   Hallituksellekin tästä kerrottiin, mutta se vain jatkoi keskinäistä mekastustaan. Lopulta Koivisto puuttui asiaan ja piti 19.2.1993 talouspoliittisen puhuttelun valtion luottokelpoisuuteen kohdistuneesta uhasta. Helsingin Sanomat julkaisi asiasta pikku-uutisen, muttei siinäkään puututtu liiemmälti puheen sisältöön, eikä viitattu kassakriisiin. Kassakriisin uhka tuli tunnetuksi vasta vuonna 1994 Koiviston kirjassa Kaksi kautta.  
   Puhuttelun jälkeen hallituksessa muutkin kuin Aho ja valtiovarainministeri Iiro Viinanen käsittivät tilanteen. 31.3.1993 julkaistiin talouspoliittinen kannanotto ja säästöjä sisältänyt toimenpidepaketti. Tämä sai markkinat luottamaan hallituksen kykyyn hoitaa talouskriisiä.
   Tuolloin hallitus oli ollut koossa kaksi vuotta ja suhdannekäänteestä oli kulunut kolme vuotta. Uusi käänne tapahtui vuoden 1993 pääsiäisen tienoilla. Kokonaistuotanto alkoi kasvaa loka-marraskuussa 1993 ja keväällä 1994 kasvu oli jo yli 5 %.

   1970- ja 1980-luvulla hallituksilla oli Robin Hood -mentaliteetti. Poliitikkojen tavoite oli haalia valtiolle yhä enemmän verotuloja, mikä mahdollisti kulloistenkin lupausten täyttämisen. Jakomalli oli matkittu Ruotsista, missä oli suomalaiset kateellisiksi tehnyt elintaso. Täällä yritettiin kuroa ruotsalaisten etumatkaa kiinni miettimättä sitä, oliko kasvuvauhti edes terve.
   Sitten tuli lama. Syitä ovat mm. idänkaupan romahdus, rahamarkkinoiden vapautus, sadan miljardin (100.000.000.000)  markan suuruinen pääomatuonti ulkomailta, markan yliarvostus, kiinteistöarvojen romahdus, pankkikriisi, yhteiskuntasopimuksen epäonnistuminen 1991.
   Ongelma Uimosen mielestä on nimenomaan Suomen poliittinen järjestelmä. Hallitus virkamiehineen, eduskunta, puolueet sekä etujärjestöt olivat kaikki aivan pihalla sen suhteen, miten toimintaympäristö muuttui 1980-luvulla.
   Rahamarkkinoiden liberalisointi alkoi jo vuonna 1980, jolloin tulivat termiinimarkkinat. 1983 väljennettiin korkosäännöstelyä ja seuraavana vuonna ulkomaiset pankit saivat luvan tulla Suomeen. Liberalisointia jatkettiin vuoteen 1992.
   Vuoisna 1987 - 1990 Suomen yksikkötyövoimakustannukset nousivat 10 % ja söivät vientiteollisuuden kilpailukykyä erittäin vaarallisessa tilanteessa - siis juuri silloin, kun Suomi altistui uudella tavalla kansainväliselle kilpailulle. Suomen Pankki ja Harri Holkerin hallitus sitoutuivat vakaan markan politiikkaan vaihtaen näin talouspolitiikan ohjausmekanismin, vaikka markan uskottavuus oli Suomen devalvaatiohistorian tuntien kyseenalainen.
   Julkinen talous paisui 1980-luvulla keskimäärin puoli %-yksikköä enemmän kuin kansantuote. Ero oli pieni, mutta kumuloituessaan erosta tuli pitkässä juoksussa suuri. Vaikutukset tulivat nähtäville hitaasti ja salakavalasti.
    Vielä jokin aika sitten oli käytäntönä selvittää potin jakamisesta syntyneet riidat kasvattamalla pottia, jolloin eri osapuolet saivat jokseenkin haluamansa. Tuolloin oli tapana kerätä ääniä yhä sirpaloituneimmilta erillisryhmiltä kohdentamalla valtion tukea yhä suppeammille kohderyhmille.

   Pian Ahon hallitukselle selvisi, ettei vanhaa jakopolitiikkaa kannattanut enää käyttää. Hallitus yritti sopeutusta jo piankin, mutta ensimmäiset yritykset torpattiin jakopoliitikkojen toimesta.
   Uimosen mukaan poliittisen järjestelmän kannalta on ikävää, että kun leikkauksia ryhdyttiin tekemään, kansan valitsemat poliitikot eivät kuitenkaan ole tehneet ihan itsenäisiä päätöksiä, vaan ovat toteuttaneet pitkälti virkamiesten esittämiä toimenpiteitä. Ministereitä myöten on itketty sitä, että virkamiehet ovat ryhtyneet politikoimaan.

   1990-luvun lopulla Suomessa oli nopea talouskasvu, matala inflaatio, alhaiset korot, maltillinen ansiokehitys, suuri valtio- ja kauppataseen ylijäämä sekä paljon nousevia pörssikursseja. Suomen tilannehan olisi ollut taloudellisesti jopa upea, jos jättivelkaa ja suurtyöttömyyttä ei olisi ollut. Ilman näitä kahta rajoitetta ei olisi ollut kovinkaan paljon syytä sen paremmin akuutteihin pelkoihin kuin matokuureihinkaan.
   Velan takia Suomella ei ole minkäänlaisia turvapuskureita, joten Suomen talous ei kestä enää suuria kriisejä. Jo nyt maahamme on muodostunut ryhmiä, joita on vaikea nostaa mukaan normaaliin keskivertoelämään.

   Aivan poikkeuksellisia olosuhteet eivät Suomessa olleet ennen nykyistä lamaa. Uhkaavia vaikeuksia on ollut ennenkin, vaikka toisen maailmansodan jälkeiset uhat eivät aiemmilla kerroilla toteutuneetkaan.
   Toinen maailmansota oli kova paikka myös työmarkkinajärjestöille. Sodan aikana SAK ja STK pyrkivät solmimaan työmarkkinasuhteita keskenään. Molemmat tulivat yksissä tuumin poliittisen johdon tueksi.
   1960-luvun lopulla Rafael Paasion ja Mauno Koiviston kansanrintamahallitukset vetivät Suomen lamasta yhdistelmäratkaisulla, mihin kuuluivat kilpailukyvyn palauttanut suurdevalvaatio, kasvua tukeva talouspolitiikka, indeksisidonnaisuuksien katkaisu, sekä Liinamaa-sopimus, millä taitettiin palkkainflaatio ja kytkettiin työnantajajärjestöt kantamaan vastuuta varsinkin yleisestä talous- ja työllisyyspolitiikasta.
   1970-luvun lopulla Kalevi Sorsan viiden puolueen kansanrintamahallitus devalvoi markan kolme kertaa lyhyen ajan sisällä. Lisäksi työmarkkinat sopeutettiin talouden taantumaan ja työttömyyteen myöhentämällä sovittuja palkankorotuksia. Hallitus löi pöytään laajan elvytyspaketin. SAK nieli niin devalvaatiot kuin palkankorotusten siirron.
   Hallituksen suuri poliittinen panos 1970-luvun lopun kriisiin oli elvytyspolitiikka. Tunnustettiin markkinamekanismin vaikutus ja muutettiin työllisyyspolitiikkaa. Tempputyöllistämisestä luovuttiin ja päävastuu työllisyydestä laitettiin talouspolitiikalle..

   1990 SDP´ssä tiedettiin, että isoja harmeja oli tulossa. Puolueessa olisi pitänyt tehdä jotain. Radikaaleja toimia suunniteltiinkin tehtäväksi, mutta ensin odotettiin ja katsottiin vaalit, ja sitten mentiinkin oppositioon eikä tehty mitään.
   Tunne oppositioon jäämisen välttämättömyydestä syntyi spontaanisti puheenjohtaja Pertti Paasion ja valtiovarainministeri Matti Louekosken ympärille kerääntyneessä pikku seurueessa, joka seurasi televisiosta Yleisradion vaalivalvojaisia SDP´n puoluetalossa. Heti kun SDP´n tulos oli rävähtänyt ruutuun, seurue oli alkanut punottaa pahaenteisesti.

   SDP siis meni oppositioon eikä tarttunut haasteeseen. SAK, STTK ja Akava suhtautuivat nurjasti hallitukseen. Kaikki ay-johtajat eivät viitsineet edes peitellä, että halusivat hallituksen nurin. Verrattuna aiempiin kriiseihin yksituumaisuutta ei poliittiselta kentältä löytynyt.
   Kun eri valtaryhmittymät vetivät ratkaisevalla hetkellä eri suuntiin, kriisiä ei pystytty torjumaan. Sillä kertaa lama pääsi iskemään kunnolla kimppuun.

   Myöhemmin Ulf Sundqvistin SDP olisi tullut hallitukseen, mutta koska Ahon pääministeripaikka olisi siinä tapauksessa vaarantunut, hän ei enää siinä vaiheessa halunnut muutoksia.
   Myös Koivisto oli suhtautunut siinä vaiheessa nurjasti ajatukseen SDP´n tulosta hallitukseen. Hän pelkäsi, että SDP olisi rohmunnut kassasta viimeisetkin jakoon, mikä taas olisi johtanut kassakriisiin - ja luultavasti Paavo Väyrynenkin olisi lipsahtanut pääministeriksi.

   Työttömyys lähti huimaan nousuun. Sen annettiinkin kasvaa, tietoisesti. Tehtiin erittäin raaka linjavalinta, koska valtion oli pakko ottaa vaihtotaseen vaje hallintaan. Kovallakin hinnalla. Pidettiin tärkeänä, että Suomi saisi ulkomailta luottoa budjettialijäämän kattamiseen.
   Lisäksi työttömyyden kasvun salliminen oli eräs keino supistaa tuontia.

   Siinä vaiheessa kun hallitus pystyi panostamaan työttömyyteen, työttömyys oli eri möhläysten kautta päässyt paljon suuremmaksi kuin mihin hallitus oli luullut sen kasvavan sinä aikana kun se yritti saada valtion taloutta tasapainoon.

   Ahon hallituksella olisi luultavasti ollut riittävästi poliittista tahtoa tehdä jotain työllisyyttä haittaaville rakenteille, mutta keskusta-oikeistolaisella hallituksella ei ollut riittävästi poliittisia voimavaroja. Vasemmalta oikealle ulottuvalla seuraajalla olisi ollut toiset mahdollisuudet, mutta sieltä taas puuttui kantti ryhtyä radikaaleihin uudistuksiin.
   Julkisen talouden rakenteet olivat edelleen vanhanaikaiset eikä verokiilan remonttia edelleenkään yritetty pienempipalkkaisen työn vastaanoton kannustavuuden lisäämiseksi. Hallitus vain odotti, että talouskasvu, tulopolitiikka ja työllisyyspolitiikka vetävät silloisilla urillaan homman sellaiseen pakettiin, että pienet rakenteelliset uudistukset riittävät työttömyyden puolittamiseen.
   Uimonen oli tyytymätön ratkaisuun. Jos talouskasvu jatkuisi entisenlaisena seuraavat parikymmentä vuotta, homma sujuisi kyllä niinkin - mutta sanomattakin on selvää, että riski on suuri.

   Kun Keskustapuolue oli 1987 pudotettu oppositioon, hallituspuolueet alkoivat pian ajatella kauhulla, mitä sitten tapahtuu, jos kepulaiset voittavatkin seuraavat vaalit. Holkerin hallitus ryhtyi tekemään politiikkaa tähtäimenään Keskustan kannatuksen leikkaaminen.
   Maataloustukia alettiin kasvattaa aivan hallitsematonta vauhtia ja näin haluttiin näyttää, että maaseudun avokätisimmät ystävät ovatkin muualla kuin Keskustassa. Entisestäänkin rönsyilevä systeemi vaikeaselkoistettiin aivan kamalaksi, ja viljelijät käytännössä pakotettiin täysin riippuvaisiksi maataloustuista. Systeemistä ruuvattiin hirvittävän kallis ja pilalle passivoiva.
   Muutenkin ennen vaaleja käytiin ällistyttävä kilpalaulanta. Rahaa suunnattiin valtavia määriä moneen suuntaan. Vauhtisokeus oli aivan hillitöntä.
   Vuoden 1991 vaaleissa Kokoomukselle lienee ollut jonkinasteinen yllätys, etteivät viljelijät rynnänneetkään sankoin joukoin äänestämään Kokoomusta, vaan menivät tukemaan jälleen Keskustaa.

   Eräs ongelma on myös se, että verovarat ovat eri luonteista rahaa kuin esim. yritysten liikevoitto. Yrityksethän eivät kustanna koko liikevoitollaan uusia autoja työntekijöilleen, vaan pistävät jotain myös säästöön. Valtiohan ei säästämistä arvosta. Jos ylimääräistä rahaa jää, poliitikot värkkäävät äkkiä lisäbudjetin ja jakavat rahat kannattajaryhmilleen.

   Vastuunkantajia on vähemmän kuin junailijoita. Esim.1992 Raimo Sailas valmisteli suuren säästöpaketin. Muita ei paketin julkistamisen yhteydessä mainittu. Mainitsematta jäi, että toimeksiantaja oli valtiovarainministeri Iiro Viinanen, kuten myös että mukana olivat Raimo Kantola (SAK), Seppo Junttila (STTK), Keijo Hyvönen (MTK), Arto Ojala (STK) ja Pekka Alanen (Suomen Kaupunkiliitto).
   Kritiikkiä tuli kuitenkin näiltäkin järjestöiltä, kuten myös hallitukselta, vaikka pienten täsmennysten ja korjausten jälkeen hallitus paketin hyväksyikin.

    Lipposella oli helpompaa, koska Ahon aikana kansa oli jo alkanut käsittää, millainen tilanne oli kyseessä. Homma meni niin, että hallitusneuvotteluissa iskettiin pöytään 20 miljardin (20.000.000.000) säästöt ja neuvottelujen aikana niistä yksilöitiin 14,5 miljardia. Hallituskumppanit joutuivat siis hyväksymään nämä jo neuvotteluissa.
   Vasemmistoliitto otti erittäin tiukan linjan. Jos joku ryhtyi avoimeen tappeluun hallitusta vastaan, sai varoituksen. Kahdesta varoituksesta erotettiin eduskuntaryhmästä.

   Työttömyyden sietokyky on vaihdellut eri aikoina. Vuonna 1965 työttömyydestä tuli ongelma ensimmäisen kerran, työttömyys nousi tuolloin yli 25.000. Vuonna 1967 hätkähdettiin, kun työttömiä oli jo 50.000. Vuonna 1977 iski paniikki, kun työttömiä oli 100.000. Myöhemmin samana vuonna paniikki kasvoi, kun työttömiä oli 150.000.
   Vuonna 1991 oltiin huolestuneita, kun työttömiä oli 200.000. Vuonna 1992 kriisitunnelma oli kasvussa, kun oli 400.000 työtöntä. Vuonna 1993 alkoi jo pelottaa, kun työttömiä oli 500.000.
   Vuonna 1998 Lipposen hallituksessa oltiin kovasti tyytyväisiä, kun työttömiä oli arveltu olevan eduskuntavaalien aikoihin n. 300.000.

   Syksyllä 1975 tasavallan presidentti Urho Kekkonen jyrisi television ja radion suorassa lähetyksessä, että jokaisen poliitikon tulee, jos siihen on mahdollisuus, olla valmis korjaamaan toisten syystä tapahtuneita virheitä, se on hänen valtiollinen velvollisuutensa. Myöskään poliittinen puolue ei saa hypätä kelkasta, jos varjeltavana ovat sen kannattajakunnan ja koko kansan elinedut.
   Syksyllä 1978 valmistuikin sitten taustaraportti "Täystyöllisyys tavoitteena". Ryhmässä olivat mukana mm. Paavo Lipponen, Raimo Sailas ja Pertti Sorsa.

   Vuonna 1992 valtion velka oli 1992 100 miljardia markkaa, 1993 200 miljardia, 1994 300 miljardia ja 1996 400 miljardia markkaa.
   Jos säästöjen aloittaminen olisi ollut aiemmin poliittisesti mahdollista, velka ei olisi kasvanut tuohon tahtiin.
   
   Suomen historian toistaiseksi kovin ylijäämävuosi on ollut 1989. Tällöin "nettotulos" oli 9,7 miljardia markkaa.
   1998 Suomen velka oli 427 miljardia. Jos tämä kaikkien aikojen ylijäämä olisi joka vuosi, velan poismaksuun menisi 44 vuotta, jos olosuhteet (esim. korkotaso) pysyisi vuoden 1998 tasolla. Siis jos koko ylijäämä laitettaisiin velanmaksuun, eikä jakopoliitikkoja päästettäisi kakkua jakamaan.
   Velassa on aina tietty riski valtiontalouden kannalta. Korot on maksettava. Korkomenoihin varatut varat ovat siis enemmän turvassa kuin oikeastaan mikään muu budjetissa.

   Budjettileikkaukset olivat varsinkin 1990-luvun alkupuolella keino pitää Suomi jotenkin pystyssä. Leikkaajia pidetään kuitenkin yleisesti ikävämpinä ihmisinä kuin tuhlareita. Poliitikot eivät yleensä halua leimautua leikkaajiksi, poliittisessa retoriikassakaan hallitus ei enää tee säästölistoja.

   Korkea velkaantumistaso vaatii verotuksen pitämisen korkeana. Tällöin yhteiskunnallisille uudistuksille ole tilaa. Jos tilaa tehdään poliittisilla tempuilla, veroaste ei yleensä ainakaan laske.
   Veroaste Suomessa vuonna 1987 oli 40,1 %, 1990 se oli 45,4 %, 1991 46,9 %, 1994 47,6 %, 1995 46,1 %, 1998 46,7 %.

   Kirjassa käsitellään muitakin tekijöitä, mitkä vaikuttavat politiikan tekoon. Eräs tunnetuista on etujärjestöjen tuki ehdokkaille.
   Teollisuuden ja Työnantajien Keskusliitto (TT) on luopunut avustuksista toistaiseksi. Takavuosina järjestö oli mm. Ahti Karjalaisen ja Paavo Väyrysen tukija. Nykyisin TT toimii mutkan kautta, mm. Metsäteollisuus ry harrastaa sponsorointia.
   STTK antaa pientä tukea jäsenilleen, minkä lisäksi ilmoitushinnat STTK-hinnassa ovat alemmat jäsenille, puoluekantaan katsomatta. STTK´n jäsenliitto Teknisten Liitto on SDP´n takana, esim. vuoden 1995 eduskuntavaaleissa forssalainen Ilkka Joenpalo sai Teknisten Liiton demareilta 40.000 markkaa. Joenpalo pääsikin välikauden jälkeen jälleen eduskuntaan vuonna 1995 ja 1997 Teknisten Liiton puheenjohtajaksi.
   Useimmiten tuetut ovat lojaaleita tukijoitaan kohtaan, mutta eivät aina. AKT tuki taannoin Risto Kuismaa 55.000 markalla. Kun Kuisma pääsi eduskuntaan, hän ensin mollasi ay-liikettä, loikkasi sitten demareista Nuorsuomalaisiin, ja tämän jälkeen pisti pystyyn oman Remonttiryhmän. (Sittemmin hän kyllä palasi lakki kourassa takaisin SDP´n ryhmään.)
   Ay-liike tekee myös vaalityötä, varsinkin SAK. Vuonna 1994 SAK piti harvinaisen kovaa meteliä, kun Elisabeth Rehn näytti eräässä vaiheessa lyövän Martti Ahtisaaren presidentinvaaleissa. Kukaan toinen presidentti ei - ainakaan toistaiseksi - ole vieraillut ay-liikkeen tilaisuuksissa yhtä usein kuin Ahtisaari.

   Palataanpa vielä kerran 1990-luvun alkuun. Elokuussa 1990 hallituksen budjettiriiheen tuli vuoden 1991 talousarvioesitys, mikä päätyi 154,4 miljardiin markkaan. Hallitus lisäsi budjettiin menoja 4 miljardia.
   Eduskunnassa käytiin tämän jälkeen kova keskustelu Kokoomuksen Iiro Viinasen ja SDP´n Saara-Maria Paakkisen johdolla. Keskustelun jälkeen budjettiin päätettiinkin lisätä vielä pari miljardia.
   Pääministeri Harri Holkeri sai jatkuvasti informaatiota talouskehityksestä, esim. 20.12.1990 toimitettiin vanhemman finanssisihteerin Erkki J. Tassian laatima luottamuksellinen laskelma, missä arvioitiin, että valtion budjetin alijäämä kohoaisi seuraavana vuonna aiemmin ennakoitua viittä miljardia markkaa suuremmaksi ja nousisi vuonna 1992 jo lähes 16 miljardiin markkaan. (Kansantalousosaston 20.12.1990 tekemä luottamuksellinen muistio "Valtiontalouden kassaraportti 11-12/1990")

   Uimonen listaa kirjan loppupuolella asioita, mitä hänen mukaansa pitäisi tehdä, jotta asiat saataisiin jälleen sujumaan. Hän muistuttaa, että eduskunta on avainasemassa.
   Kansanedustajien palkkoja pitäisi ehdottomasti nostaa. Näin olisi mahdollista pitää talossa myös ne kansanedustajat, jotka jo ovat pätevöityneet. Nykyisinhän käy usein niin, että kun joku selvästi osaa jotain, hänet imaistaan äkkiä muihin, kovapalkkaisiin hommiin.
   Perussuomalaiset ja muut pikkuryhmät pitäisi saada pois eduskunnasta, esim. äänikynnyksellä. Nämä eivät kuitenkaan pysty vaikuttamaan, joten olisi älykkäämpää kasvattaa suurempia ryhmiä entisestään, jolloin päätökset tehtäisiin niiden tekemien päätösten pohjalta. Ongelmia nykyistä isommista ryhmistäkin tulisi, muttei niin paljon kuin nykytilanteen jatkamisesta.
   Vaalirahoituksen pitäisi olla julkista yli 5.000 mk ylittäviltä summilta. Jos joku epäilisi, että kansanedustaja myötäilee taloudellisista syistä jonkin etujärjestön kantoja, hän pystyisi sen tarkistamaan.
   Vaalikampanjat ovat omituisia, varsinkin Maalaisliitto-Keskustalla ja SDP´lla. Molemmat puolueet ovat vanhastaan usuttaneet kannattajiaan äänestämään mollaamalla toisiaan. Ja kun vaalit on käyty, vuoteen 1987 asti molemmat ovat menneet sopuisasti hallitukseen. Eikä toisten sättimiseltä ole kuitenkaan jäänyt aikaa ja energiaa selittää, mikä itsellä olisi sellainen linja, että kannattaisi kyseistä puoluetta äänestää.    

   Häntä heiluttaa koiraa on sekä seikkaperäinen esitys Suomen valtion taloudellisesta tilasta 1990-luvun lopulla että esitys siitä, mitä pitäisi tehdä. Kirjassa käydään tarkasti läpi, mitkä päätökset ja olosuhteet saivat aikaan talouden kriisiytymisen, ja mietitään, mitä seuraa, jos jatketaan entiseen malliin. Kaikki tämä käsitellään suhteellisen helppotajuisesti ja melko kattavasti.
   Kokeneen lehtimiehen asiallista raportointia siis. Kuitenkin velan maksun välttämättömyyttä käsitellään ehkä hivenen suoraviivaisella tavalla. Kirjasta puuttuu valitettavasti velan laajemman merkityksen tarkastelu Suomen talouden kannalta.  
   Risto Uimonen on julkaissut edelleen tärkeän ja tarkastelun arvoisen puheenvuoron. Perustelut ovat selvästi harkittuja, eikä hommaa lopeteta pelkkään analysointiin. Nykymenolle esitetään seikkaperäisesti kirjoittajan oma vaihtoehto.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Vaalikuukauden Keskustalainen
Hannele Pokka: Porvarihallitus
WSOY 1995
280 sivua



Esko Ahon hallituksen aikana vuosina 1991 - 1995 tehtiin politiikkaa vaikeissa oloissa. Tapahtumista on julkaistu monta kirjaa ja asioita on tarkasteltu monelta kannalta, opposition, hallituksen ja ulkopuolisten asiantuntijoiden näkökulmista. Eräs avomielisimmistä hallituksen puolelta tulleista kuvauksista on silloisen oikeusministerin Hannele Pokan teos Porvarihallitus.
 
   Esko Ahon hallitus, ensimmäinen porvarihallitus yli kahteenkymmeneen vuoteen, muodostettiin 26.4.1991. Kirja alkaa tuosta päivästä, tilaisuudesta, missä ministerit vannoivat virkavalansa. Tuolloin Hannele Pokasta tuli ensimmäistä kertaa ministeri, hän oli Ahon hallituksen oikeusministeri. Kuten muillekin untuvikoille, myös Pokalle teroitettiin, että kaikki, mitä ministerit sanovat, on uutinen. Se tulisi muistaa aina, kun ajattelee avaavansa suunsa.

   Keskusta oli saanut eduskuntavaaleissa veret seisauttavan voiton. Puolue oli tullut vaaleihin tilanteessa, missä oli joutunut vaalivoiton jälkeen sysätyksi oppositioon.
   1987 hallitusratkaisun jälkeen Keskustapuolueen puheenjohtaja Paavo Väyrynen oli tullut omiensa eteen ja antanut ääni väristen tulla tekstiä. Hän sanoi menettäneensä kaiken, hän ei ollut sillä paikalla, mihin olisi kuulunut. Puhetta kuunneltiin, siis kuunneltiin. Lievästi tulkiten intensiivisesti. Väyrysen tuska ja ahdistus olivat kolahtaneet koko puoluekentän tajuntaan.
   Mutta 1991 vaalien jälkeen tunnelma oli tyystin toisenlainen. Holkerin hallitus oli tehnyt opposition homman helpoksi. Lisäksi uusi, nuori puheenjohtaja Esko Aho veti puoluetta entistä hurjempaan kiriin. Ja vaalituloksen selvittyä neuvotteluasetelmat olivat aivan toista kuin neljä vuotta aiemmin.
   Neuvottelut aloitettiin. SDP´n puoluejohto pakeni Kuusamoon. Jussi Yli-Lahti, Keskustan poliittisen osaston päällikkö, totesi, ettei SDP sulata vaalitulosta, demareiden puoluejohdon mukaan äänestäjät ovat erehtyneet ja äänestäneet väärin. Sitä porukkaa saattaisi olla turha odottaa hallitusneuvotteluihin.
  Ja kun SDP´n edustajat tulivat julkisuuteen, he ilmoittivatkin, että puolue jää oppositioon. Keskustassa oltiin hölmistyneitä.

   Pokka spekuloi, että jos SDP olisi tullut hallitukseen ja Kokoomus oltaisiin jätetty oppositioon, poliittinen tilanne olisi muotoutunut pian aivan toisenlaiseksi. Pokka arvelee, että tällöin Pertti Paasio olisi jäänyt SDP´n puheenjohtajaksi, Kalevi Sorsasta olisi tullut SDP´n presidenttiehdokas ja Ulf Sundqvist olisi jäänyt Työväen Säästöpankkiin, jolloin häntä olisi käsitelty kuten muitakin kollegoita. Sundqvist olisi mahdollisesti jäänyt vielä pitkään pankkiin ja olisi saattanut istua myöhemmin Meritan (nyk. Nordea) hallituksessa. Varsinkin oppositioon menemisen määränneiden Paasion ja Sorsan kannalta taktiikka oli uskomaton virhe.

   Uuden hallituksen aloittaessa ministerit eivät vielä tienneet, kuinka pahaan tilanteeseen Suomi oli joutunut. Ainoastaan Väyrynen sanoi heti aluksi, ettei Suomen taloudessa eletty sillä kertaa normaalia lamaa, vaan erittäin poikkeuksellista murrosta. Sitä hänkään ei osannut sanoa, mitä asialle olisi pitänyt tehdä.
   Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä tietämättömiä. Tuohon aikaan oli tapana kutsua filosofi Esa Saarinen mukaan lähes aina kun käytiin keskusteluja. Myös hallitusta kasattaessa häneltä kysyttiin mitä pitäisi tehdä.
   Saarinen suositteli lämpimästi kunnon šokkihoitoa Suomen kansalle.

   Hallitusta muodostettaessa oli omat vaikeutensa. Ilkka Suomista yritettiin ulkoministeriksi samalla kun Paavo Väyrynen ja Iiro Viinanen tappelivat, kumpi saa valtiovarainministerin salkun. Homma ratkesi sillä, että Suominen erosi Kokoomuksen puheenjohtajan paikalta ja vetäytyi ministerispekulaatioista. Kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin Pertti Salolainen, Viinasesta tehtiin valtiovarainministeri ja Väyrysestä ulkoministeri.
   Kun hallitus saatiin muodostettua, pääministeri Aho asetti saman tien tavoitteita seuraavien vaalien suhteen. Vuonna 1962 Kannuksessa Korven kylässä äänestysprosentti oli tasan 100, ja kaikki äänet menivät samalle maalaisliittolaiselle ehdokkaalle. Tavoite oli, että vaalikauden jälkeen sama toistuisi.

   Pokka kommentoi jokaisen ministerin hallituksessa, paitsi itsensä. Oikeusministerin kommentointiin hän lainaa kirjassaan Suomenmaata, minkä mukaan Pokka oli keskustalaisen populistisen perinteen edustaja.
   SKL´n Toimi Kankaanniemi näytti Pokan mukaan kiltiltä - ja myös oli sitä. Hän olisi lähes voinut olla keskustalainen, mielipiteissä ei juurikaan ollut eroja. Hän oli alkoholi- ja kehitysyhteistyöministeri, koska häntä ei saatu runnottua toisen sosiaali- ja terveysministerin paikalle, sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskosken vastustuksen takia. Tämä kun halusi pitää tontin kokonaan itselleen, eikä suvainnut toisen sosiaali- ja terveysministerin paikan perustamista lainkaan.
   Hämeenlinnalaisen Sirpa Pietikäisen sanottiin tuolloin edustavan Kokoomuksen tulevaisuutta. Hän oli kokoomuslaisten, demarien ja luontoväen mielestä sopiva ympäristöministeriksi. Myös keskustalaiset odottivat hänestä jotain. Näissä odotuksissa keskustalaiset pettyivät sittemmin, pahasti.
   Riitta Uosukainen oli hallituksen ilopilleri toimiessaan opetusministerinä. Kun hän piti ensimmäistä ministerin puheenvuoroaan eduskunnassa keskellä yötä, hän ilmeisesti ajatteli, ettei sillä juurikaan väliä ole, mitä puhuu, jos salissa ei näy muita kuin puhemies, sihteeri ja pöytäkirjan kirjoittaja. Yömyöhällä lausuttu "Tilulii!" oli kommentti, mikä löi Uosukaiseen suhteellisen pysyvän leiman.
   Toinen opetusministeri oli Tytti Iso-Hookana-Asunmaa. Kemia Uosukaisen kanssa ei toiminut ja kaudesta jäivät mieliin jatkuvat yhteenotot. Iso-Hookana-Asunmaa toi usein omia asioitaan "isojen poikien pöytään" väittäen, ettei Uosukaisen kanssa pystynyt sopimaan asioista.
   Pirjo Rusanen oli kokoomuslainen asuntoministeri, joka voitti ministeriä valitessa äänestyksessä Jouni Särkijärven. Tulos oli Pokalle yllätys, olihan Särkijärvi perehtynyt asuntoasioihin jo aiemmin. Rusanen oli harrastanut mm. lentämistä.
   Ole Norrback, Ruotsalaisen Kansanpuolueen toinen ministeri hallituksessa, oli suomenruotsalainen opettaja, jolle olivat tärkeitä mm. ruotsin kieli ja Närpiön tomaatit. Jälkimmäisen merkitys selvisi viimeistään EU-jäsenyysneuvottelujen aikoihin Suomen rajojen ulkopuolelle. Norrbackin kalastusministerikaudella kalatalouden saamat valtion tuet kasvoivat räjähdysmäisesti ja Itämeren luonnonlohikanta joutui akuuttiin vaaraan kuolla sukupuuttoon. Kun kalastajilla oli varaa kalastaa, hallituksen ohjailu ei paljoakaan kalastusta hillinnyt.
   Elisabeth Rehn, RKP, oli puolustusministerin aikoinaan puolueelleen melkoinen kultakaivos. Jo varhaisessa vaiheessa alettiin spekuloida, että Rehn olisi presidenttiainesta.
   Martti Pura oli monesti yrittänyt Keskustan listoilta eduskuntaan, mutta joutui tammelalaisena kilpailemaan naapurikaupungin Forssan ääniharava Sirkka-Liisa Anttilaa vastaan siinä määrin samoista äänestäjistä, ettei saanut koskaan ihan sitä tarvittavaa kannatusta. Maa- ja metsätalousministeri hänestä sitten kuitenkin tehtiin, olihan hän ollut jo pitkään lähellä eduskuntapaikkaa, ja lisäksi hän oli tuolloin puolueen toinen varapuheenjohtaja. Ja Väyrysen kaveri.
   Iiro Viinanen oli kysymysmerkki. Uutta valtiovarainministeriä ei kukaan oikein tuntenut. Eikä kukaan tiennyt ketään hänen ystäväänsäkään. Ainoa, mistä riihimäkeläinen insinööri oli jäänyt mieleen, oli se, kun hän edellisellä eduskuntakaudella mekkaloi kuin opposition edustaja huutaen lähes säännöllisin väliajoin, että "kyllä valtiolla rahaa on!"  Ministerinä ollessaan tyyli muuttui, mutta käännös ei ollut aivan 180 astetta. Hän ei halunnut vetää maatalouden vieteriä liian kireälle, ja tuli jollain tavalla toimeen viljelijöiden kanssa.
   Pertti Salolainen oli ulkomaankauppaministeri. Häntä karsastettiin varsinkin maaseudulla. Hänen imagoonsa kuului niin Eurooppa-myönteisyys kuin Kepu-kielteisyyskin.
   Kauko Juhantalo oli kauppa- ja teollisuusministeri. Erittäin suosittu kaveri, joka osasi kertoa hauskoja juttuja. Sitä ei tiedetty, että hänellä oli velkaa, eikä sitä tultu kysyneeksikään.
   Paavo Väyrynen oli hallituksen kokenein ministeri. Itse asiassa hän oli kokeneempi kuin muut hallituksen ministerit yhteensä. Ulkoministeriksi hän sitten lopulta päätyi, muttei tuntunut viihtyvän paikalla. Lama-ajan ministerin paikalta ei ollut helppo lähteä presidentinvaaleihin, esim. puhemiehen paikka olisi ollut mieluisampi.
   Ilkka Kanerva ja Mauri Pekkarinen olivat työministeri ja sisäministeri. He juonivat keskenään virkanimitykset. Pekkariselle  tuli varsinkin Iiro Viinasen kanssa ongelmia, kun Keski-Suomea kehitettiin valtion tuella.
   Pääministeri oli siis Esko Aho. Hän oli mies, joka osasi valvoa, ja hänellä olikin tapana kiusata muita ministereitä kyselemällä hallituksen yöistunnoissa urheiluaiheisia tietokilpailukysymyksiä. Hallitusneuvottelut sujuivat siinä mallissa, että puheenjohtajien välisistä neuvotteluista käytettiin nimitystä "tiikerihäkki". Aho saikin myöhemmin puolueväeltä satukirjan "Postia tiikerille".

   Ruotsi teki yllättäen päätöksen kytkeä kruunu Euroopan yhteisön valuuttaan, Ecuun. Tämän jälkeen Suomen rahamarkkinoilla alkoivat korot nousta ja hallituksessa alkoi käydä kuhina. Mentiin perässä tekemään sama kytkentä. Myös vahvan markan politiikkaa jatkettiin, vaikkei se alunperin ollut millään lailla Keskustan tavoite.
   Aho ja Viinanen eivät alunperin tienneet juuri mitään talouspolitiikasta. Niinpä virkamiehet opastivat kumpaakin. Varsinkin Viinanen tuli aivopestyä kunnolla vahvan markan kannattajaksi.

   Ministeri Pokka tarvitsi avustajan. Piti löytää joku, joka osasi juridiikkaa riittävästi. Hommaan pestattiin lopulta Muonion nimismies Ossi Hyvönen, Enontekiön moottorikelkkailevien poromiesten kauhu.
   Kun Hyvöseltä kysyttiin, kuinka kauan tämä aikoi viipyä Helsingissä, vastaus oli, että "Niin kauan kuin Pokka pitää".
   Eikä miestä heti lähdön jälkeen Enontekiöllä unohdettu. Kerrankin käsivarsikuntaan pyydettiin lähettämään poliiseja. Ei siellä mitään laitonta ollut menossa, mutta halusivat, että tulisi vähän jännitystä niillekin nurkille.

   Pokka väitteli tohtoriksi ministeriaikanaan. Väitöskirja tarkastettiin elokuussa 1991. Vastaväittäjä hauskuutti yleisöä tutkija Pokalla, joka antoi ministeri Pokalle ohjeita, miten kansanedustaja Pokan tulee lainsäädäntöä uudistaa.

   Lama sitten syveni. Alettiin miettiä, kestääkö hallitus. Aloitettiin keskustelut SDP´n kanssa. Kokoomukseen oltiin tuolloin melko tyytymättömiä.
   Ahon ja Viinasen yhteistyö kuitenkin toimi. Viinanen ihaili Ahon kykyä kertoa rutisijoille ystävällisesti ja avoimesti vaikeistakin asioista. Aho taas arvosti Viinasen pätevämmäksi pitämään homma hanskassa kuin muut kokoomusministerit.

   Yritettiin hoitaa valtion taloutta. Devalvaatiota ei haluttu käyttää. Päädyttiin yrittämään yhteiskuntasopimuksen tekemistä, mikä olisi tarkoittanut palkkojen putoamista. Kalevi Sorsa saatiin sopimuksen taakse, mutta SAK´n kanssa ei enää sujunutkaan. Paperi ja Metalli kaatoivat hankkeen.

   Pää- ja valtiovarainministeri olivat siinä määrin käveleviä uutisia, että kulkivat yleisillä paikoilla useimmiten keskellä yötä, uteliaita toimittajia väistellen. Yössä oli lisäksi se etu, ettei vielä seuraavan päivän lehtiin ennättäisi spekulaatioita, mitä ministereiden tapaamisista sillä kertaa seuraisi, vaikka joku olisi äkännytkin ministerit.
   Kokoukset pidettiin niin, ettei ikkunoista näkynyt valoa. Ministerit livahtivat pimeiden käytävien läpi.

   Lopulta seurasi sellainen kriisi, että markka päätettiin devalvoida. Viinanen oli luvannut erota, mikäli devalvaatioon päädyttäisiin, eikä päätöksen jälkeen Viinasten huushollissa ollut pulaa hamekankaasta.
   Viinanen olisi kyllä itse ollutkin valmis eroamaan, mutta hallituksessa pyydettiin, että hän jäisi. Ero olisi romahduttanut koko hallituksen uskottavuuden.
 
   Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg erotettiin ja Sirkka Hämäläinen valittiin tilalle. Mauno Koiviston ensin kiitettyä eroavaa johtajaa presidentti jatkoi sanomalla, että elleivät rahamarkkinat rauhoitu, täytyy käyttää raakoja keinoja. Aho nyökkäili vieressä ja näytti kermaa saaneelta kissalta.

   Vuotoksen hanke oli pohjoisena suunnitelmana Pokan kannalta tärkeä. Aluksi hän oli sitä mieltä, ettei pohjoisen maisemia enää pitäisi pilata sähkön takia, mutta asiaan perehdyttyään hän katsoi välttämättömäksi tukea hanketta.
   Osalta paikallisia oli vitkuttelun takia mennyt hermot ja he olivat muuttaneet pois alueelta. He kuitenkin omistivat maata edelleen. Tilanne oli se, ettei siellä altaan pelossa uskaltanut elää, mutta jos allasta ei rakenneta, maita ei lunasteta, eikä rahoja saa irrotettua maa-alueista.
   Allashanke kaadettiin jälleen. Hallituksessa vastaan olivat Salolainen, Rehn, Kuuskoski, ja tietysti Pietikäinen. Muita vastustajia olivat mm. etelän luonnonsuojeluväki sekä muutama alueelle asumaan jäänyt.

 Solmittiin ETA-sopimus. EY-jäsenyydestä alettiin puhua. Alkoi vaikuttaa vahvasti siltä, että oltiin sopimassa, että Suomi hakee jäsenyyttä. Pian päätettiinkin teettää selvitys, kannattaako jäseneksi pyrkiä.
   Pokan mielestä keskustelu SAK´n Lauri Ihalaisen kanssa oli masentava. Mies ei osannut sanoa yhtään syytä, miksi palkansaajien pitäisi toivoa EY-jäsenyyttä, tiesi vain, että haettava oli.
   Hallituksessa vain Pokka ja Kankaanniemi olivat siinä vaiheessa jäsenyyttä vastaan. He joutuivatkin melkoiseen läksytykseen, heillä oli mm. rajoitettu pääsy tilaisuuksiin, missä jäsenyyttä käsiteltiin.

   Keskustan kannattajat piti saada hyväksymään liittyminen Euroopan yhteisöön. Ylilahti keksi, että tehdään laaja kenttäkierros asian tiimoilta. Kierros tehtiinkin.
   Keskustaväki oli edelleen järkyttynyt ajatuksesta. Pokasta tuntui, kuin YYA-jutut olisi kopioitu sellaisinaan ja siirretty EY-suhteita kehittämään. Määräilijä oli vaihtunut aiempaa lännempään tahoon.
   Kenttäväkeä uhattiin hallituksen kaatumisella ja sinipunan paluulla. Myös hallituksessa EY-kriittisillä oli vaikeuksia.
   Jäsenhakemus päästiin jättämään. Luottamuslauseäänestyksessä olivat lopulta vastakkain hallituksen EY-jäsenhakemusta puoltava ponsi ja sosialidemokraattien jäsenyyttä puoltava ponsi. Tämän kahinan voitti hallituksen kanta.

   20.3.1992 oli synkkä päivä monelle. Tuolloin nousi peruskorko. Pokka huomasi sen vaikutukset konkreettisesti, kun liikennevaloissa joku nainen kysyi arasti, voisiko ministeri vielä estää peruskoron korottamisen. Ministeri ei voinut, koskapa päätös oli tehty.
    Kysyjälle koron noususta oli tullut isoja ongelmia. Perheessä mies oli jäänyt edellisenä syksynä työttömäksi ja koko kaksilapsinen perhe eli vaimon palkalla. Korotusta perheen talous ei enää tulisi kestämään, heidän olisi pakko pistää asunto myyntiin.
   Nainen alkoi itkeä. Pokka ei osannut lohduttaa. Hän vain nieli itsekin kyyneleitä kävellessään jälleen kerran pylvästaloa kohti.

   17.4.1992 kuoli Hannelen isoisä. Ministeri oli kotona järjestelemässä hautajaisia kuullessaan ministeri Kuuskosken erosta televisiosta. Tilalle valittiin nilsiäläinen terveyskeskuslääkäri Jorma Huuhtanen. Miehestä tiedettiin jokseenkin sen verran, että tällä oli topakka vaimo, Pentti Kourin sisar.

   Säästöpankit ajautuivat yhä kovempaan kriisiin. Poliitikkoja peloteltiin kiukkuisilla keskustalaisilla asiakkailla, jotka vaihtaisivat puoluetta, jos joutuisivat vaihtamaan pankkiakin. Pankinjohtajat luottivat, että saavat peloteltua poliitikot ruotuun, ja kulkivat nokka pystyssä lypsämässä lisää tukimiljardeja.

   Ahon erityisavustajana jonkin aikaa toiminut Jussi Yli-Lahti sanoi selkokielellä, mitä mieltä hän oli Suomen Pankin ja muiden vastuullisten pankkivaikuttajien toiminnasta. Hän olisi ollut valmis antamaan esimerkiksi Postipankin Seppo Lindbladille potkut.
   Sitä tekstiä ei Aho kauan kuunnellut. Hän antoi nopeasti Yli-Lahdelle potkut.

   Presidentinvaalit lähestyivät. Pokka ei halunnut, että Väyrynen huudettaisiin ehdokkaaksi ihan tuosta vain, hänen mielestään keskustalaisten oli päästävä äänestämään esivaaleissa. Koska muut eivät halunneet esivaaleihin mukaan, hän ryhtyi itse ehdokkaaksi.
   Koiviston jahkailusta ei pidetty demarileirissä. Ulf Sundqvist yritti painostaa tätä kertomaan jatkosuunnitelmistaan.
   Lopulta Koivisto suuttui ja käski puoluetta keskittymään kunnallisvaaleihin.

   Seinäjoen maatalousnäyttelyssä tuli kielteistä palautetta. Pohjalaisisäntien mukaan korot piti saada alas vaikka väkisin. Maatalousnäyttelyn mutaisella kentällä pohjalaiset huusivat kurkut suorina, ja sitten tulivat omista puheistaan vielä vihaisemmiksi. Kurikan Juha Mietokin sanoi, että "Pohojalaaset on ny vihaasia".

   Erään kerran, kun Pokka oli Lätäsenolla kalassa, hallitukselle tuli taas kriisi. Pokankin piti keskeyttää kalastus ja tulla etelään. Kävi kuitenkin niin, että lentokone, millä oli aikonut palata etelään, oli saanut uhkauksen, minkä mukaan se räjäytettäisiin, mikäli Pokka olisi mukana.
   Pokka ujutettiin takakautta koneeseen ja kaikki matkatavarat tutkittiin erityisen huolellisesti. Ja sitten matkaan, ministerikin ehti aivan ajoissa.
   Keskustan ministeriryhmä kokoontui. Pokalla oli outo tunne. Kaikki tuntuivat odottavan jotain. Aikanaan tuli sitten ilmoitus, että SDP ei enää tavoitellut hallituspohjan laajentamista.
   Kirjassa esitetään tapauksen tiimoilta muutama kysymys. Ketkä tiesivät, että Pokka olisi tuolloin kyseisessä paikassa kalassa, ja että tämä tulisi sillä koneella millä tuli? Kenen puhelinta oli kuunneltu? Jos avustajan puhelu oli kuultu, miten oli osattu kuunnella juuri avustajan pääministerin virka-asunnosta soittamaa puhelua? Vai oliko rajavartioston päivystäjän puhelinta kuunneltu? Näiden puhelinten kuunteluun tarvittavia välineitäkään ei ihan joka kaverilla ollut.
   Jos Pokka olisi tuolloin pysynyt poissa, olisiko hallitus kaatunut?

   Suomen talouden kuntoonsaattamiseksi oli valittu korkeat korot sekä työttömyyden kasvun ja konkurssien määrän lisääntymisen salliminen. Suomen talous oli tuolloin niin vahvassa syöksykierteessä, että valtioneuvoston käytävillä spekuloitiin mahdollisuudella, että Suomi joutuisi Kansainvälisen Valuuttarahaston holhoukseen, tai vaihtoehtoisesti oltaisiin laitettu rajat kiinni ja palattu säännöstelytalouteen. Valtion velka kasvoi miljardin markan verran viikossa.

   9.9.1992 markka laitettiin kellumaan. Oletettiin, ettei sitä pidettäisi muualla devalvaation kaltaisena aggressiivisena toimenpiteenä. Ja pian kellui muutamakin valuutta.

   Kunnallisvaaleissa lokakuussa 1992 tuli rumasti takkiin. Erityisesti Lapissa. Vaalien jälkipyykkiä pestiin, muttei tulos siitä muuttunut. Tappio mikä tappio.

   Samana syksynä oli myös yleislakkouhka. Se olisi toteutuessaan ollut selkeästi hallitusta vastaan kohdistunut toimenpide. Vaikka työmarkkinasopimus oli voimassa 30.11. saakka, lakko uhattiin aloittaa, laittomasti, jo 25.11.

   Vastuunkanto kulutti vastuunkantajia. Vuoden 1992 lopulla Aho oli menettänyt nuorekkaan poikamaisen olemuksensa ja rennon käytöksensä. Tilalle oli tullut kaiken tietäminen ja kärsimättömyys.
   Viinasella säilyi sentään mustan huumorin taju. Kun häneltä kysyttiin, eikö jatkuva pottuilu hermostuta, hän vastasi suoraan, että ei - rahat ovat hänellä.

   Marraskuun lopulla Väyrynen valittiin Keskustan presidenttiehdokkaaksi. Koivisto jatkoi jahkailuaan. Toverit olivat totisia. Suurin osa poliittisista toimittajistakin alkoi spekuloida, että Väyrynen saattaisi jopa voittaa Sorsan. Kokoomuksella ei missään vaiheessa nähty olevan niissä kahinoissa mitään jakoa.

   Taloudessa ei nähty kovin positiivisia asioita. Lopulta sitten Säästöpankkien urputuksiin kyllästyttiin. Tehtiin roskapankkilaki ja pistettiin koko Säästöpankki silppuriin. Ja perustettiin Valtion Vakuusrahasto valvomaan pankkitukea.
   Suomen luototus huononi pari pykälää. Siitä lähtien lainat myönnettäisiin huonommilla ehdoilla.

   Hallitus natisi, kun ulkoministeri Väyrynen erosi. Mukana menivät lojaalit Pura ja Iso-Hookana-Asunmaa.
   Uusi ehdokas oli Heikki Haavisto. Pokan mielestä Haavistossa oli plussaa se, että tämä oli ainoa Pokan tuntema henkilö, joka osasi tehdä viittä työtä samanaikaisesti. Miinusta taas olivat imagoseikat, rattijuopumussyytteen lisäksi vahva agraaritausta, mikä saattaisi leimata koko puolueen uudeksi Maalaisliitoksi.
   Puoluehallituksessa äänestettiin Haaviston ja Olli Rehnin välillä. Pokan vastustuksesta huolimatta Haavisto voitti.

   Myös Juhantalo joutui eroamaan, jouduttuaan valtakunnanoikeuteen. Ongelmaa ei ollut edustuksessa valtionyhtiöiden hallintoelimissä, vaan kasinopeleissä hankittu jättivelka ja yritys käyttää ministerin asemaa oman talouden hoitamiseen. Asiasta nousi meteli, kun pankinjohtaja Christopher Wegeliuksen muistelmat julkaistiin.
   Pokan mielestä kirjan otsikko Minä, Christopher Wegelius, kertoi kirjasta kaiken. Hän ei viitsinytkään lukea juttuja loppuun, mutta ilmeisesti joku oli jaksanut kirjan lukea, koska kirjan perusteella aloitettiin em. prosessi.
   Oikeusministerinä Pokka joutui tutustumaan tapauksen aineistoon. Vaikutelmaksi jäi, että tapaus oli täysin poliittinen prosessi.

   Muita oikeusministerin tontille kuuluvia isoja rytinöitä ei Pokan aikana tapahtunut. Muista tapahtumista mainitaan mm. yksi nälkälakkoon ryhtynyt totaalikieltäytyjä. Pokka ei puoltanut armahdusta, eikä Koivisto armahtanut. Ja parin päivän päästä nälkälakkoon ryhtynyt periaatteen mieskin rupesi taas syömään.

   Väyrynen julkaisi kolme kirjaa. On totuuden aika 2 löi SDP´n valitsemaa presidenttiehdokasta Martti Ahtisaarta ja Esko Ahoa, On muutoksen aika 2 taas morkkasi lievää pahemmin useaa keskustalaista toimijaa. Sirkka-Liisa Anttila esitti kummastelunsa, miksi Väyrynen kuvittelee, että muut tukevat ehdokasta, joka on omasta mielestään muita niin paljon välkympi.
 
   Laman syvetessä laman jäljet alkoivat näkyä, muutenkin kuin tilastoissa. Kun vielä syksyllä 1991 viljelijät kokoontuivat eduskuntatalon eteen osoittamaan mieltä, Pokka meni rauhallisin mielin keskustelemaan. Paria vuotta myöhemmin ei enää paljoa huvittanut jutustella saapuneen ryhmän kanssa. Siinä missä aiemmin mielenosoittajat olivat säilyttäneet arvokkuuttaan mm. tulemalla siististi puettuina, sillä kertaa paikalla oli mm. paljon humalaisia, ja muutenkin porukka selvästi halusi haastaa riitaa.

   Ennen presidentinvaaleja Kokoomuksessa yritettiin päästä Viinasesta eroon. Ensin yritettiin kysäistä, josko tätä kiinnostaisi ryhtyä Hämeen läänin maaherraksi. Ei kiinnostanut.
   Seuraavaksi annettiin uhkavaatimus, että Kokoomuksessakin äänestetään hallituksen budjettilakeja vastaan. Viinanen totesi siihen, että jos puolueessa aletaan keikuttaa hallitusta, hän itse kaataa koko hallituksen vaikka yksin.
   Tapahtuman yhteydessä tuli selväksi se, kuka Kokoomuksessa määrää.

   Presidentinvaalit lähestyivät. Gallupeissa Väyrynen läheni Ahtisaarta. Keskustalaiset olivat innoissaan, kuten Väyrynenkin.
   Sitten, juuri ennen vaaleja, MTV3 uutisoi Venäjältä tulleen nootin koskien tiedustelua IKL-järjestön ja Suur-Suomi -yhdistyksen rekisteröimisestä. Jälkimmäisen puheenjohtaja oli vielä päästetty haukkumaan Väyrystä nootin tilaajaksi.
   Ja niinhän siinä kävi, että Väyrynen putosi toiselta kierrokselta.

   Väyrysen karsiutumisen jälkeen Pokka oli Elisabeth Rehnin tukiryhmässä. Uma Aaltosen tyyliin johtaa kampanjaa Pokka oli erityisen pettynyt. Presidenttiä valittaessa ei ehkä pitäisi panostaa serenadeihin ja eläinteemoihin. Ja Ahtisaari valittiinkin sitten presidentiksi.
   Vaalien jälkeen, kun kysyttiin, muuttuuko talouspolitiikka, Aho lohkaisi, että Siperia opettaa. Kyseessä on vanha Urho Kekkosen ja Leonid Brežnevin aikainen juttu, missä suulas papukaija oli ollut jääkaapissa ja todennut, että Siperia opetti.

   Pokka jäi sittemmin äitiyslomalle, eikä tullut takaisin ministeriksi. Hän pääsi Lapin läänin maaherraksi.  
   Toukokuussa 1994 Pokka luopui myös Keskustanaisten puheenjohtajuudesta. Tilalle valittiin Sirkka-Liisa Anttila. Pokka oli tyytyväinen valintaan. Anttilasta Keskustanaiset saivat pätevän ja jämäkän johtajan, jonka yli ei helpolla tultaisi kävelemään.
   
   Aiempien päätösten mukaisesti hallitus aloitti EU-jäsenyysneuvottelut. Ja jonkinlainen sopimus saatiinkin aikaiseksi.
   Salolainen oli tyytyväinen sopimukseen. Hän toisti jatkuvasti, että sopimus oli tehtävä juuri silloin, ja että oli selvää, että sillä joukolla saadaan jotain syntymään. Ja mies hymyili kuin hankolainen keksimainos, Pokan mielestä tämä näytti suunnilleen karkkia odottavalta pikkupojalta.
   Haavisto sen sijaan näytti hapanta naamaa ja ryhtyi iltalypsylle. Maatalouden hoitamiseen tarvittiin hänen mukaansa iso kansallinen tukipaketti.
   Pokan mielestä näytti vaikelta hahmottaa, mistä oikeastaan oltiin sovittu. Se sen sijaan näytti selvältä, että maatalouden osalta oltiin kaukana tavoitteista.

   EU-neuvottelujen jälkeen Väyrynen alkoi karsastaa koko unionia. Järjestelmä sinänsä oli silloin vielä hyväksyttävyyden rajoissa, mutta Suomen saamat ehdot eivät. Väyrynen halusi uutta sopimusta.

   Porvarihallituksen aivan loppupuolella Väyrysen vanha tukija Johannes Virolainen ilmoitti Pokalle saaneensa Väyrysestä tarpeekseen. Hän sanoi aivan suoraan, että on erehtynyt miehen suhteen. Närkästyi siitä, että toinen haukkuu kaikki kun häviää vaalit. Ja kummasteli, mitä sitä sellaisia kirjoja piti mennä kirjoittamaan, mitä iloa niistäkin oli.
   Virolainen ilmoitti kantanaan, että hän ei enää Väyrystä tue. Aiemmin oli tukenut niin kansanedustajaksi, ministeriksi kuin presidentiksikin, mutta se loppui siihen.

   Porvarihallitus on kertomus untuvikkoministerin kokemuksista kriisiajan hallituksessa. Paineet olivat sietämättömät ja se välittyy kirjasta, joka on tunnelmaltaan toisinaan jopa ahdistava. Toisaalta Pokka on, varsinkin ruohonjuuritason tunnelmia kuvatessaan, löytänyt myös muutamien tuokioiden isoja iloja.
   Hallitus joutui tekemään paljon ikäviä päätöksiä, ja silloin välillä Pokan veri kiehui. Kirjasta löytyykin välillä tylyjä arvioita ihmisistä. Toisaalta kirja päättyy elämäniloon ja -uskoon, joten kovin synkkää oloa kirjasta tuskin kenellekään jää.
   Yksityiskohtiin ja taustoihin kirjassa on paneuduttu keskivertomuistelmia perusteellisemmin. Siinäkin mielessä se on eräs tärkeimmistä muistelmista, mitä Ahon hallituksesta on kirjoitettu.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Keskustalainen
Jarmo Laivoranta: Suomen piinavuodet
Painokiila 1994
260 sivua


Lokalahdella Uudenkaupungin kupeessa vuonna 1943 syntynyt yrittäjä Jarmo Laivoranta on pitkäaikainen Maskun kunnanvaltuutettu, ja kansanedustaja eduskuntakaudella 1991-95. Viime syksyn kuntavaaleissa hän yritti siirtymistä Turun kaupunginvaltuustoon, mutta ainakin sillä erää yritys jäi torsoksi. Laivoranta on kulmikas persoona, joka on nostattanut vaalipiirissään myrskyjäkin. Viimeksi kuntavaaleissa Maskussa hänen jättämäänsä aukkoa ei pystytty täyttämään ja kun ehdokasasettelussakin eri leirit, mukana Laivorannan vanhat tukijat, ottivat toisistaan mittaa, äänestäjät protestoivat ja puolueemme kärsi Maskussa maakunnan suurimman tappionsa. Ehkä kannattaa hieman vilkaista, millainen persoona otsikoiden takaa löytyy.
   Valmistautuessaan vuoden 1987 eduskuntavaaleihin Laivoranta julkaisi 1986 Ulos kehästä -kirjasen, missä jo varoitteli jatkuvan kasvun varaan rakentuvasta kehityksestä. Kahdeksan vuotta myöhemmin ilmestynyt Suomen piinavuodet on jatkoa kyseiselle kirjaselle.

   Toisinajattelija Laivoranta piti vuoden 1987 vaalien alla selvänä, että Suomeen oli tulossa isoja muutoksia. Arvot muuttuivat, tuotantotapa oli uusiutumassa, uusi teknologia oli tulossa käyttöön. Laivoranta varoitti tuolloin, että jos vallitsevien taloudellisten liikelakien annetaan vapaasti vaikuttaa, ihmiset saattavat jakautua kahteen ryhmään, tarpeellisiin ja tarpeettomiin. Seuraavan hallituksen olisi ollut hänen mukaansa pakko tehdä rajuja muutoksia, muuten Suomi tulisi pian olemaan kriisissä. Kriisin elementtejä Laivoranta löysi seitsemän.
   1. Työttömyys nosti päätään vaaralliselta näyttävällä tavalla.
   2. Sosiaaliturvajärjestelmän rahoitus ja järjestelmän monimutkaisuus tulisivat tuottamaan ongelmia.
   3. Alueelliset erot olivat kasvussa.
   4. Keskittyminen oli liiallista. Laivoranta pelkäsi, että rahan keskittyessä myös valta oli vaarassa keskittyä. Ihmisten mahdollisuus valita eri tuotteiden välillä oli jäämässä pois ja kilpailu oli näivettymässä, mistä oli todennäköisenä seurauksena hintojen nousu. Perinteinen vapaa yrittäjyys oli erityisessä vaarassa.
   5. Kansainvälistyminen oli haaste.
   6. Talouskasvun ja luonnon kestokyvyn suhde oli ongelmallinen.
   7. Nuorten kriisi näytti pahalta. Työttömyys sekä taloudellisen vallan ja pääoman keskittyminen vaaransivat nuorten mahdollisuudet saavuttaa yleisesti hyväksytty asema yhteiskunnassa. Koulutuskaan ei enää tarjonnut takeita asemasta tai työpaikasta, koska suuri koulutettujen sukupolvi oli jo miehittänyt työpaikat, eikä ollut vielä menossa eläkkeelle.  Vastaavasti saneeraukset, keskittyminen ja automaatio poistivat entisiä työpaikkoja. Uusi työikään ehtinyt sukupolvi ei pystynytkään sijoittumaan työelämään normaalijärjestyksessä.

   Vuoden 1987 eduskuntavaalit sujuivat Laivorannalta hyvin, jälkeenpäin ajateltuna oikeastaan optimaalisesti. Ilman vaaliliittoa SKL´n kanssa Laivoranta olisi päässyt läpi kerralla. Ensimmäisen varaedustajan paikka tuntui heti mukavalta, ja myöhemmin vielä mukavammalta - seuraavan nelivuotiskauden aikaisen elämäntilanteen huomioon ottaen kansanedustajan tehtävät olisivat aiheuttaneet liian suuria sopeutumisvaikeuksia.

   Hallituskokoonpanoon kauden 1987 - 1991 ajaksi Keskusta ei päässyt. Laivorannan ajatuksissa se ei aluksi tuntunut katastrofilta, hän suhtautui kriittisen myönteisesti Harri Holkerin kabinettiin, tuntui, että se pystyisi myönteisiin uudistuksiin.
   Pian Laivoranta kuitenkin näki, miten oli käymässä. Holkerin hallitus oli sortumassa kansan enemmistöä edustavien palkansaajien kosiskeluun. Hallitus jätti kansantaloutemme kehityssuuntaan vaikuttamisen tyystin markkinavoimille.
   Holkerin hallitus totesi suoraan, ettei sen tehtäviin kuulu kansantalouteen puuttuminen. Sille riitti, että se huolehtisi valtiontaloudesta. Laivoranta oli heti sitä mieltä, että hallituksen linjaus oli käsittämätön ja kohtalokkaaksi muodostuva virhe.

   Ahon hallituksen aloittaessa oli selkeästi nähtävillä, miten edellisen hallituksen harjoittaman politiikan takia oli käynyt. Pahinta oli, että itsekkäät markkinavoimat saivat kansantaloutemme ohjaksista lujan otteen. Työttömät ja konkurssiin ajautuneet joutuivat maksamaan kohtuuttoman laskun kasinoseikkailuista.

   Syksy 1989 oli synkkää aikaa Turun seudulle. Wärtsilä-Meriteollisuuden konkurssin seurauksena suuri joukko sen alihankkijoistakin oli vaarassa ajautua konkurssiin saamatta jäävien saatavien takia. Nämä aloittivatkin toimitussaarron saataviensa turvaamiseksi.
   Laivorannan mielestä valtiolla olisi ollut mahdollisuus ratkaista asia turvaamalla alihankkijoiden saatavat. Tämä olisi ollut omiaan myös turvaamaan uuden yhtiön Masa-Yardsin menestyksen.
   Myöhempään pankkitukilaskuun verrattuna kyse oli tuolloin pikkusummista.

   Ennen vuoden 1991 eduskuntavaaleja Laivorannalla voimistuivat visiot kielteisestä kehityksestä. Uhat näkyivät myös omassa yritysryppäässä. Laivorannan silloiset kannanotot lienevät menneet vastaanottajissa voittopuolisesti vaalipropagandan lokeroon. Jutut eivät menneet kunnolla jakeluun edes oman firman johtoportaassa. Samoin omien tukijoiden parissa eduskuntavaaliehdokkaan kannanotot herättivät lähes kauhua.
   Tapahtunut kehitys kuitenkin osoitti, että aihetta varoitteluun oli tuolloin ollut.

   Vaaleihin lähdettäessä Laivoranta esitti radikaalia elvytyspakettia, mihin sisältyisi mm. noin 10 % devalvaatio, sulku uusien virkojen perustamiselle, byrokratian purkamista luonnollisen poistumisen kautta, sekä hinta- ja palkkasulku ainakin kahden vuoden ajaksi. Lisäksi palkkaan sidotut sotu- ym. maksut oltaisiin korvattu liikevaihdon perusteella kerättävillä maksuilla.
   Hallituksen kokoonpanosta Laivoranta esitti kantanaan, että pääministeripelin sijaan pitäisi esittää vaihtoehtoja hallituksen talouspoliittiseksi ohjelmaksi. Voittajan esitys olisi se, mikä määräisi, minkä puolueiden kanssa tehtäisiin hallitusyhteistyötä.
   Kolmen suuren pohja ei olisi käynyt Laivorannalle, se olisi mitätöinyt vaalituloksen.

   Laivorannan kansanedustajakausi sattui harvinaisen pahaan saumaan. Laivoranta esitti eri tilanteissa kannanottoja, jotka suututtivat monia, mutta jotka toisten mielestä olivat aiheellisia - mutta heidänkin mielestään harvinaisen radikaaleja. Päättäjillä ei ollut rohkeutta ajaa niitä läpi. Muutenkaan ensimmäisen kauden kansanedustajaa ei noteerattu sillä tavalla kuin kokeneemmat kollegat olisi huomioitu.
   Laivorannan mukaan kansanedustajalla on vähintäänkin kohtuulliset mahdollisuudet saada tietoa päätettävistä asioista, mutta tämä vaatii edustajalta aktiivisuutta. Vaikutusmahdollisuuksiakin on, mutta se vaatii johdonmukaista ja pitkäjänteistä asioihin paneutumista, perusteltua näkemystä, sekä kykyä kantaa vastuu ikävistäkin ratkaisuista. Mahdollisuudet edellyttävät uskottavuutta ja luottamuksellisia suhteita.

   Yritystä Laivorannalta ei kansanedustajana puuttunut. Jo ensimmäisessä eduskuntapuheessaan hän ehdotti rajua saneerausta, millä säästettäisiin julkisia varoja, mutta samalla turvattaisiin kaikille yhdestä luukusta tasaveroinen perus- ja eläketurva sekä luovuttaisiin vaiheittain kaikista ansiosidonnaisista erillisjärjestelmistä ja rahastusautomaatioista. Tälle olisi vaihtoehtona ollut devalvaatio.
   Kevään 1992 Keskustan Varsinais-Suomen piirin kokouksessa Laivoranta esitti leikkauksia kriisilakien avulla. Esitetty talousreformi olisi puolittanut velat, talletukset, palkat, sosiaalietuudet ja hinnat. Mutta eihän hankkeelle tukea tullut.
   Eräässä vaiheessa ajettiin yhteiskuntasopimusta, Kalevi Sorsan tuella. Sekin malli hylättiin eikä Suomessa päästy toteuttamaan sisäistä devalvaatiota eli hinta- ja palkkakustannusten alentamista. Sitten ajauduttiin hallitsemattomaan devalvaatio-, konkurssi- ja työttömyyskierteeseen.

   Aikanaan alettiin laajemmalti käsittää, että jotain pitäisi tehdä. Silti siinäkään vaiheessa ei kovin pitkälle päästy. Kokoomuksen sisäinen hajaannus oli Laivorannalle pettymys, ja Keskustassakin puheet ja teot menivät turhan paljon eri tahdissa. Karmeinta oli kuitenkin, että opposition tärkein päämäärä näytti olevan kansalaisten hädän lisääminen vaikeuttamalla hallituksen toimintaa.

   Laivoranta on koonnut kirjaansa huomattavan paljon kaavioita ja laskelmia, esim. palkkojen kustannusvaikutus ja ostovoima, vaihtotase ja ulkomainen nettovelka ym. Ahon hallituksen aikaisista tilastoista kiinnostuneille Laivorannan kirja on pätevä hakuteos.
   Myös Laivorannan puheita, lehtikirjoituksia ym. on dokumentoitu. Laivoranta antoi pitkin hallituskautta konkreettisia ohjeita varsinkin siitä, miten taloutta pitäisi hoitaa, ja näitä ideoita löytyy kirjasta useita.

   Laivorannan suhtautuminen lisäydinvoimaan oli kielteinen. Ainakaan velkarahalla niitä ei tuolloin olisikaan pitänyt pystyttää. Muutenkin kotimaisten energianlähteiden täysimittainen hyödyntäminen ja maakaasun käyttö olivat Laivorannan listalla ennen ydinvoimaa. Lisäksi energian kulutusta oli pakko säästää.
   Konkreettisesti omien energianlähteiden tehokkaampi käyttö tarkoitti vesivoiman lisärakentamista. Lisäksi asutuskeskuksiin pitäisi rakentaa useita pieniä sähkö-/lämpövoimaloita varmistamaan talvipakkasten huipputehon tarve. Näin myös lämpöenergia saataisiin hyötykäyttöön.
   Aina kun ydinenergian tuotantoa lisätään, kotimaisen energian käytön lisääminen vaikeutuu. Ylikapasiteettitilanteessa muut voimalaitokset ovat tuottamattomina varavoimaloina ja saavat osuutensa markkinoille vain satunnaisesti. Jo pelkkä ydinvoiman lisärakentamisen lupa nostaa uusien tulokkaiden aloituskynnystä roimasti.
   Mitä enemmän ydinvoimaa rakennetaan, sitä tiukemmin sähkömarkkinat ovat TVO´n (Teollisuuden voima, mm. Olkiluodon ydinvoimalaitos) ja IVO´n (Imatran voima, nyk. Fortum, mm. Loviisan ydinvoimalaitos) rautaisissa näpeissä. Nämä seikat tekevät ydinvoimalobbauksen mittasuhteet ymmärrettäviksi, mutta eivät silti hyväksyttäviksi.

   Pankkikriisiä Laivoranta kuvaa kaameaksi tapahtumaksi. Siihen liittyi monenlaisia rönsyjä, joita kirjassa esitellään muutama, esim. taannoisen KOP´n niihin aikoihin hallitseman Polar-konsernin tapaus rakennusalalta.
   Polarin toimintahan tuotti melkoisia jättitappiota jo silloin, kun monet pk-yritykset tekivät vielä tulosta. Markkinoiden sitten kiristyttyä Polar rohmusi töitä alle pk-yritysten omakustannustason. Näin se vei kuilun partaalle paitsi itsensä, myös pk-yritykset ja rahoittajat.
   Nämä ongelmat syntyivät Sipolan ollessa Polarin hallituksen puheenjohtaja. Sittemminhän Sipola siirtyi omaisuudenhoitoyhtiö Arsenaliin, missä sitten leimattiin omaisuudenhoitoyhtiöön joutuneiden yritysten johtajat yhteiskuntakelvottomiksi huijareiksi. Arsenal ei antanut rakennusalalla toimineille SSP´n asiakasyrityksille mitään mahdollisuuksia, vaan raivasi tilaa Polarille hinnalla millä tahansa. Ja tietenkin pankkituen piikkiin.
   Laivorannan käsityksen mukaan noin tehtiin, koska yritettiin saada Polarille tehokkaasta kilpailusta vapaat markkinat ja jotta Polar näin pystyisi hoitamaan velvoitteensa KOP´lle. KOP´n johdolla oli tuolloin suuri hätä saada kasaan miljardit, joiden avulla pankki olisi saanut pitää koskemattomuutensa.
   Laivorannan käsitys on, että taannoisen SSP´n pilkkomisen taustalla olivat liikepankkien tavoitteet pelastaa omat asemansa ja keskittää taloudellinen valta Kehä III´n sisälle. Myös itsenäisten Osuuspankkien kaatuminen oli tuolloin toiveena, näin oltaisiin maaseudultakin saatu pois rahalaitokset, joilla vielä on itsenäistä paikallista päätöksentekovaltaa. Laivoranta pitikin varsinkin tuolloin SSP´n pilkkomisen aikoihin Osuuspankkien pystyssä pysymistä maaseudun kannalta kohtalon kysymyksenä. Nyt yli kymmenen vuotta myöhemminhän on selvää, että myös itsenäiset Säästöpankit pitävät vielä pintansa omalta osaltaan, mutta edelleen monella pienellä paikkakunnalla paikallinen OP on kylän ainoa rahalaitos.

   EU-jäsenyys oli Laivorannalle vaikea kysymys. Oma näkemys asiasta oli, että jäseninä voimme helpommin turvata myös maaseudun ja maatalouden. Sen sijaan inhimilliseltä kannalta Laivoranta koki vastustajien näkemykset omaansa perustellummiksi, varsinkin, kun parempiosaiset EU-jäsenyyden kannattajat osoittivat nihkeää, jopa vastustavaa suhtautumista oikeudenmukaiseen tulonjakoon ja menetysten korvaamiseen.
   Lamasta kärsineiden ihmisten vastustus oli Laivorannan mielestä täysin luonnollista, he ovat heikoilla, jos heidät jätetään ns. EU-markkinoiden armoille. Sen sijaan ne, jotka keräävät vain pisteitä EU-kritiikillään, eivät saa Laivorannalta ymmärrystä.

   Laivorannan oma yrittäjyys alkoi vuonna 1963 vekselivetoisella kaivurilla. 1975 hän perusti rakennusliikkeen. 1980-luvun voimakkaan kasvun aikana Laivorannan yhtiössä tehtiin neljä kohtalokasta virhettä. Ensinnäkin he investoivat tuotantoon, jota ei myöhempinä vuosina tarvittu. Toisekseen he rahoittivat investointeja valuuttaluotolla. Kolmantena virheenä he kasvattivat toimintansa liian suureksi. Ja neljäs virhe oli, että he haastoivat suuret kilpailijansa.
   Kilpailu rakennusalalla oli kovaa, mutta epäreilua. 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa Kymppi-Betoni rakensi uuden aseman Naantaliin ja vei betonimarkkinat alihinnoitellulla toiminnallaan, joka myöhemmin osoittautui jopa rikolliseksi. Toimitusjohtaja nappasi rahoitusyhtiöiltä kolmisenkymmentä miljoonaa markkaa tekaistuilla laskuilla ja häipyi ulkomaille jättäen konkurssipesän toisten huoleksi.
   Laivorannan oma yhtiökin on joutunut suoran huijauksen kohteeksi. Eräs rakennusliike tilasi kerralla ison erän tavaraa ja antoi laskutusosoitteeksi toisen samaan perheeseen kuuluneen firman. Laskutettava yhtiö ei sittemmin maksanut mitään, vaan meni konkurssiin. Betonin saanut yhtiö sen sijaan jatkoi toimintaansa. Lakimiesten mukaan mitään ei ollut tehtävissä.
   Erinäisten vaikeuksien jälkeen Laivorannan yritys meni 1990-luvun alussa konkurssiin. Yrittäjäuran loppu se ei kuitenkaan ollut, vaan Laivoranta perusti uuden yhtiön vähän myöhemmin, pienimuotoisesti, niin kuin silloin joskus ensimmäisen yrityksensäkin.

   Jarmo Laivorantaa on erinäisiä kertoja kritisoitu hänen suorapuheisuudestaan. Myös kirjan Suomen piinavuodet perusteella välittyy Laivorannasta teräväkielinen kuva, minkä hän itsekin kirjassaan myöntää. Hänen mukaansa suorasukaiset kommentit ovat tapa saada keskustelua aikaan, ei niiden tarkoituksena sentään ole ollut loukata ketään. Joka tapauksessa terävistä ajatuksista pitävän kannattaa kirja lukea.
   Myöskään perusteltua pohdintaa viime vuosikymmenen lamasta etsivä tuskin pettyy Laivorannan kirjaan. Samoin kuvauksena yrittäjän elämästä Suomen piinavuodet on onnistunut ja kiinnostava teos. Varsinkin kaaviot ja taulukot selventävät maallikollekin kirjassa esiteltäviä aiheita. Kaiken kaikkiaan siis ihan pätevä julkaisu, jonka olisi suonut ilmestyessään tavoittavan huomattavasti useamman lukijan. Mutta kannattaa siihen edelleenkin tutustua.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys joulukuussa.

Alpo Rusi on pohtinut maailman menoa ja tutkinut historiaa. Kirjoituksia vuosilta 1979 - 2004.

Alpo Rusi: Myrskyjen aika

Moni keskustalainen kokee olevansa oikeasti alkiolainen, mutta mitä se alkiolaisuus oikeastaan on? Ehkä jotain selviää, jos tutustutaan Santeri Alkion elämään ja ajatuksiin.

Aulis J. Alanen: Santeri Alkio
Seppo Niemelä: Ajankohtainen Alkio