Kuukauden Keskustalainen

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

Kuukauden Keskustalainen
Seppo Keränen: Vallan leppymättömät
Auditorium 2015
480 sivua



Aloitetaan tämän vuoden "syyskausi" eli vuoden jälkimmäisen puoliskon päivitykset vähän normaalikäytäntöä aiemmin, eli heinäkuun puolivälissä. Viime aikoina kun Perussuomalaisissa on sattunut ja tapahtunut, vähintään riittävästi. Vähään aikaan ei aivan vastaavia ole jouduttu näkemään, tosin kauempaa historiasta varsin mielenkiintoisia (ja kovaäänisiä) jupakoita on helppo kaivaa, varsinkin, jos mennään juuri kyseisen puolueen edeltäjän aikajanaa riittävän pitkälle.
   Kun Suomen Pientalonpoikien Puolueen (SPP, sittemmin Suomen Maaseudun Puolue SMP) perustaja Veikko Vennamo vielä vaikutti Maalaisliitossa, silloin politiikassa riitti jytinää. Eikä meno siitä rauhoittunut, kun maalaisliittolaiset löysivät Vennamon ns. teltan ulkopuolelta, päinvastoin.
   Mistä lopulta useamman vuosikymmenen kestäneet itkut ja mekkaloinnit sitten saivat alkunsa? Sitä on pyrkinyt selvittämään toimittaja Seppo Keränen, joka lähti sekä omien takavuosien haastattelujensa että muiden arkistolähteiden pohjalta rakentamaan kattavaa kokonaiskuvaa tapahtumista. Tuon tutkimustyön tuloksena syntyi teos Vallan leppymättömät.
   Teos on sisältönsä puolesta melkoinen järkäle käyden läpi sekä Vennamon että kirjan toisen päähenkilön, Urho Kekkosen, henkilöhistorian. Tässä tiivistelmässä on keskitytty tarkastelemaan niitä Vennamon toimia, mitkä sivuavat Maalaisliitto-Keskustapuoluetta tai Kekkosta.

   Kuten muistamme, henkilötasolla Vennamon ja Kekkosen välit olivat harvinaisen huonot. Mutta ei sekään sentään raivoa ensi silmäyksellä ollut. Kyllä miekkoset ehtivät olla jonkin aikaa ihan asiallisessa  yhteistyössäkin.
   Vennamon mukaan hänen ja Kekkosen välit saivat ensimmäisen särön "heti" sodan jälkeen. Särön aiheutti suhtautuminen Maalaisliiton sodanaikaiseen johtoon.
   Maalaisliiton puheenjohtajaksi vuonna 1940 noussut Viljami Kalliokoski oli valtioneuvoston jäsen koko jatkosodan ajan, viidessä eri hallituksessa. Tosin maatalousministerinä hän ei kuulunut sisärenkaaseen.
   Sotavuosina Vennamo ei ollut kansanedustaja eikä kuulunut politiikan sisäpiiriin, mutta ministeri Kalliokosken läheisenä virkamiehenä hän pääsi omien sanojensa mukaan kurkistamaan myös sotapolitiikan kulisseihin.
   Vennamon mukaan oikeusministeri Kekkonen olisi halunnut Kalliokosken syytetyksi sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin. Vennamolla oli Kekkosen kanssa raju yhteenotto asiasta.
   Pitääkö Vennamon versio paikkansa? Täyttä varmuutta asiasta ei ole, mutta se tiedetään, että Kekkonen halusi Kalliokosken pois politiikan johtopaikoilta. Myös se on fakta, että Vennamolla oli läheiset suhteet Kalliokoskeen, joka oli ratkaisevasti vaikuttanut Vennamon virkauraan. Ja Kalliokosken elämäkerran kirjoittajan mukaan myös Kalliokoskella oli käsitys, että Kekkonen olisi halunnut Kalliokosken syytettyjen penkille. Mutta varsinaista näyttöä siitä, että Kekkonen olisi Kalliokosken sotasyyllisyysoikeuteen, ei ole, Keränen arvelee Kekkoselle joka tapauksessa riittäneen Kalliokosken luopuminen kansanedustajuudesta ja puolueen puheenjohtajuudesta, mihin viittaa Kekkosen puhe Maalaisliiton vuoden 1945 puoluekokuksessa.
   Kyseisessä puoluekokouksessa Vennamokin kertoo olleensa mukana, mutta siellä hän ei lähtenyt puolustamaan Kalliokoskea. Hän kertoo olleensa hiljaa, vaikka ei hyväksynyt vääränä ja tympeänä pitämäänsä menettelytapaa. Kokouksessa Kalliokoski vaihdettiin V.J. Sukselaiseen.

   Maailmansodan vielä jatkuessa Neuvostoliiton kanssa välirauhan jo solmineessa Suomessa määrättiin pidettäväksi eduskuntavaalit 17. - 18.3.1945.  Pääministeri J.K. Paasikiveä huolestutti, että eduskuntaan oli pyrkimässä joukko sota-ajan johtajia, joita valvontakomissio oli kritisoinut. G.G. Jelisejev oli ilmoittanut Kekkoselle, että esim. Kalliokosken paluu johtavalle paikalle ei tietäisi hyvää Suomen ja Neuvostoliiton suhteille.
   Kaksissa edellisissä vaaleissa Kekkonen oli valittu eduskuntaan Viipurin läntisestä vaalipiiristä. Sillä kertaa hän ennakoi vaikeuksia ja asettui ehdokkaaksi Kainuusta Oulun vaalipiiristä, minne Maalaisliiton oikeiston kynnet eivät yltäneet.
   Myös evakkoon lähteneiden Viipurin itäisen vaalipiirin maalaisliittolaisten kokouksessa Pieksämäellä puhaltelivat uudet tuulet. Siellä ehdokkaaksi esitettiin 31-vuotiasta varatuomaria, maatalousministeriön asutusasiainosaston päällikkö Veikko Vennamoa, jota puheenjohtaja Kalliokoski oli toivonut ehdokkaaksi. Johannes Virolainen muisteli sittemmin, ettei kokouksessa erityisemmin innostuttu "kansalle tuntemattoman herraspojan" ehdokkuudesta. Väitettä tukee se, että Vennamo pääsi listalle viimeisenä, samalla äänimäärällä kuin maanviljelijä Ale Holopainen, ja arpa ratkaisi Vennamon valinnan Holopaisen sijaan.
   Ehdokkuuden varmistuttua Vennamo kävi vauhdikkaan henkilökohtaisen kampanjan. Ja oli vaalipiirinsä äänikuningas.
   Vennamon on sanottu käyttäneen virka-asemaansa ASOn ylijohtajana estottomasti hyväkseen vaalikampanjassaan. Vaalitilaisuudessa Vennamolla oli ollut tapana ilmoittaa, että jos paikalla oli rintamamiehiä, joilla ei vielä ollut maata, heidän sopi tulla puheen jälkeen takahuoneeseen.

   Niin tai näin, Vennamon ansiot ASOn johdossa ovat kiistattomat. Sodan jälkeen harjoitettu asutuspolitiikka oli menestystarina.
   Maata hankittiin 2,8 miljoonaa hehtaaria, kaksinkertaisesti verrattuna torpparivapautuksen maan määrään. Neljä viidesosaa saatiin ensisijaisilta luovuttajilta, lähinnä valtiolta. Viidennes tuli toissijaisilta luovuttajilta eli viljelijöiltä. Valmista peltoa ja niittyä asutukseen otettiin 280.000 hehtaaria.
   Pelättyä elintarviketuotannon romahdusta ei tapahtunut, vaan jo 1960-luvulle tultaessa Suomi kamppaili ylituotannon kanssa. Aluerakennetta asutustoiminta vahvisti ja loi osaltaan edellytyksiä metsäteollisuuden laajenemiselle.
   Metsätyöt olivat pientiloille tärkeä lisätulon lähde. Kun asutustoiminta perustui pitkälti hartiapankkirakentamiseen, se ei ollut rasitus valtiontaloudelle. Budjetista asutuksen osuus oli parin prosentin luokkaa.

   Toisaalta Vennamo oli ASO-aikoinaan(kin) veemäisen esimiehen maineessa. Johannes Virolainen kertoo, kuinka Vennamo itse allekirjoitti myönteiset ratkaisut ja esittelijä joutui allekirjoittamaan kielteiset. Lisäksi Vennamolla oli tapana nöyryyttää alaisiaan asiakkaiden kuullen. Virolaisen mukaan Vennamo oli "häikäilemätön vallankäyttäjä, joka oli aina oikeassa".

   Tammikuussa 1950 asutusministeri Jussi Raatikaiselta meni Vennamon takia kuppi nurin ja hän marssi presidentti Paasikiven puheille. Hän aikoi tehdä asutustoiminnassa uusia järjestelyjä ja asettaa Vennamon lakkautuspalkalle. Paasikivi neuvoi ottamaan huomioon, että Vennamon kannattajat sanovat Vennamoa vainotun siksi, että tämä on niin tarmokkaasti ajanut siirtoväen asiaa.
   Tapaamisessa puhuttiin myös toisesta Vennamoon liittyvästä asiasta. Tämä oli äitinsä kanssa nostanut korvauksia pakkoluovutuksista huomattavasti enemmän kuin laki olisi sallinut, tosin kaikki oli sittemmin maksettu takaisin.
   Politiikka oli sotien jälkeen kovaa. Sanomalehdillä oli poliittisissa taisteluissa keskeinen rooli. Usein kirjoittelun tiimoilta mentiinkin käräjöimään. Ja Vennamo tulkitsi kirjoittelun aiheesta törkeäksi häneen kohdistuneeksi ajojahdiksi.
   Vennamon itsensä mukaan heidän perheensä oli normaalissa järjestyksessä häkenut korvuksia Veikon isän Emil Fennanderin Karjalaan jääneestä omaisuudesta. Korvauslautakunta oli hakemuksen käsitellyt ja myöntänyt korvaukset. Korvauksia oli kuitenkin maksettu liikaa.
   Vennamo on hämmästellyt, että syyttävä sormi osoitti häntä ja vaimoaan Sirkkaa, joka oli käytännössä hoitanut korvausasiaa KOP´n notariaattiosaston kanssa. Hänen mukaansa syypäitä olivat olleet virkamiehet ja KOP´n notariaattiosasto.
   Koko jupakka lähti liikkeelle valtiontalouden tarkastusviraston kesällä 1949 tekemistä pistokokeista. Muut tunnetut karjalaisvaikuttajat selvisivät puhtain paperein, mutta Vennamo ei. Oikeuden pöytäkirjoista selviää, että valtiokonttorin virkamies oli korjannut summia ylöspäin, koska oli luullut arvioimislautakunnan soveltaneen korvaustaulukkoja virheellisesti. Hän oli korjannut summat punakynällä ja kirjoittanut korvauspäätöksen etusivulle "uusintakäsittelyyn". Uusintakäsittelyä ei kuitenkaan tehty ja korvaukset menivät maksuun.
   Tarkastusvirastoa hämmästytti, etteivät rahojen nostajat olleet huomanneet, että tilille oli tullut liikaa rahaa. Jo maksun ensimmäinen erä oli ollut suurempi kuin arvioimislautakunnan vahvistama korvaus.
   Sitten ryhdyttiin tutkimaan perinnönjakoa, joka oli Vennamon ilmoituksen mukaan tehty 27.5.1944. Perinnönjakokirjojen lyhennysjäljennösten mukana oli ollut uskottuina miehinä toimineiden varatuomareiden Sauli ja Helvi Sipilän todistus. Oli käynyt ilmi, ettei Sauli voinut olla perinnönjakopäivänä Helsingissä. Poliisin kriminaalilaboratoriossa teettämä selvitys osoitti, että Sipilöiden allekirjoittama todistus oli kirjoitettu Veikko Vennamon kirjoituskoneella, samoin kuin perinnönjakokirjojen lyhennysjäljennökset.
   Valtiontalouden tarkastusviraston pääjohtajana oli tuolloin entinen SDP´n kansanedustaja Pietari Salmenoja. Kun sitten pitkien ja ankarien vääntöjen jälkeen Vennamot saivat oikeudessa selkäänsä, Veikon asenteet sosialidemokraatteja kohtaan olivat armottomat - melko armottomat ne olivat olleet jo aiemminkin, ja yleensäkin vasemmistoa kohtaan.
   Keränen arvioi, että tuo tapaus teki Vennamosta "rötösherrojen" jahtaajan, mille maineelle tämän myöhempi poliittinen ura pitkälti rakentui. Pekka Vennamon mukaan nuo takaisinperintätoimet ovat olleet yksi kovimmista vaiheista hänen äitinsä elämässä.

   Vennamon sukset olivat alkaneet mennä ristiin muun poliittisen ja taloudellisen eliitin kanssa, mutta kansa piti hänestä. Vennamosta oli tullut yksi Maalaisliiton suosituimmista poliitikoista.
   Vennamo teki kentälle useita tarkastusmatkoja, joilla ihmiset purkivat hänelle huoliaan. Maaherra Esa Timonen kertoo panneensa merkille, että ylijohtaja aina myötäili valittajaa. Vennamo ei mielellään ilmoittanut valittajalle, ettei asianomainen mahdollisesti ollut lain mukaan edes oikeutettu saamaan maata tai tukea. Timosen mukaan Vennamo saattoi kääntyä seurueeseen kuuluneen paikallisen päällikön puoleen ja tivata tältä, miksei kyseistä asiaa ollut hoidettu.

   Kun eduskunta vuoden 1951 vaalien jälkeen kokoontui, Vennamolla oli kolmas äänestäjiltä saatu kansanedustajan valtakirja. Siviilityöpaikka ASO oli tuulinen, ja jossain vaiheessa asutustoiminta sodan jälkeisissä poikkeusoloissa määritellyissä muodoissaan oli päättyvä. Ylijohtajan oli aika katsella politiikkaa laajemmasta näkökulmasta.
   Yleispolitiikassa puolueensa uskollisena soturina eduskunnassa nappia painanut Vennamo alkoi hakea omaa linjaansa. Yhden luonnollisen kohteen tarjosi asuntopolitiikka, missä Vennamo alkoi mitellä voimiaan sosialidemokraattien kanssa. Asuntopolitiikka tarjosi mahdollisuuden varjonyrkkeilyyn myös Maalaisliiton puheenjohtajan V.J. Sukselaisen kanssa, joka Väestöliiton puheenjohtajan roolissa oli aktiivinen asuntopoliitikko. Maatalouskysymykset, talouspolitiikka ja myös ulkopolitiikka kiinnostivat Vennamoa.

   Kekkosen hallitusten aikana Vennamo alkoi löytää itsensä yhä useammin Kekkosen vastaisista porukoista. Olihan pääministerikin tämän luonnollisesti noteerannut, mutta kyllä Vennamon irtiotot yhteisistä päätöksistä ja oman miehen johtaman hallituksen kampittaminen ärsyttivät myös muita puoluetovereita. Vennamon toiminta nähtiin ennen muuta asemien hakemisena puolueen sisäisessä valtakamppailussa.
   Sisäisistä jännitteistä huolimatta Maalaisliitto pystyi pitämään rivit järjestyksessä silloin kun uhka tuli ulkoa. Vuoden 1954 hajotusvaaleihin SDP lähti kajauttaen ensi töikseen taisteluhuudon "Maalaisliitto on murskattava!" Myös Kokoomus oli samoilla linjoilla.
   No, sitten käytiin vaalit. Tulos oli sosialidemokraateille ja kokoomuslaisille järkytys. Olivat kuvitelleet, että nyt Maalaisliitto nujertuu. Mutta ei.
   Kokoomus menetti neljä paikkaa. SDP voitti yhden ja säilyi niukasti suurimpana puolueena. Mutta häviäjäksi arveltu Maalaisliitto voittikin kaksi paikkaa ja tuli aivan kantaan.

   Maalaisliitto oli käynyt raivoisan ja puolueen rivit sulkeneen vaalikampanjan. Kampanja oli samalla ensimmäinen testi puolueen tukimiesorganisaatiolle, mitä uusi puoluesihteeri Arvo Korsimo oli viritellyt taistelukuntoon.
   Korsimo oli paimentanut kaikki kynnelle kykenevät vaalityöhön. Ja erityisen kovan kiertueohjelman puoluesihteeri oli järjestänyt Kekkoselle, joka oli kiertänyt ympäri maata yli sadassa puhetilaisuudessa. Yksi tähdistä oli myös Vennamo, jonka roolina oli ollut esiintyä etenkin vasemmistovaltaisilla asutusalueilla.
   Kova kentän kiertäminen näkyi myös kellokkaiden henkilökohtaisissa äänimäärissä. Koko maan ylivoimainen ääniharava oli Kekkonen, joka sai Oulun vaalipiirissä 15.642 ääntä, vaikka hänen puhekiertueestaan vain noin viidennes osui oman vaalipiirin alueelle. Toiseksi eniten ääniä maalaisliittolaisista ehdokkaista keräsi Vennamo, jonka äänisaalis Kuopion läntisessä vaalipiirissä oli 9.912 ääntä.
   Sosialidemokraattien ja Kokoomuksen tavoitteena oli ollut murskata Maalaisliitto ja katkaista Kekkosen kuningastie. Molemmat tavoitteet epäonnistuivat. Maalaisliitto ja Kekkonen tulivat vaalien jälkeen hallitusneuvotteluihin entistäkin vahvempina.

   Kekkosen viidennessä hallituksessa oli mukana myös Vennamo. Vennamon tulkinnan mukaan hänet vedettiin hallitukseen "väen väkisin" presidentinvaaleja silmällä pitäen. Vennamon mukaan Kekkonen kaavaili hänestä ensin oikeusministeriä, mutta hanke sai "oikeistolaiset piirit ja huomattavan osan oikeuslaitoksesta raivoihinsa".
   Lopulta Vennamosta tuli toinen valtiovarainministeri. Presidentti Paasikivi vastusti nimitystä, mm. kysyen Kekkoselta, antaisiko tämä oman rahapussinsa Vennamolle. Mutta Kekkonen piti päänsä.
   Keränen arvelee, ettei Vennamoa aivan "väen väkisin" tarvinnut hallitukseen vetää. Virolaisen mukaan ratkaisevassa eduskuntaryhmän kokouksessa Vennamo oli valmistautunut pitämään ärhäkän puheenvuoron Maalaisliiton hallitukseen menoa vastaan, mutta puhe oli jäänyt pitämättä, kun tämä oli huomannut olevansa vahvoilla ministeriksi.
   Ministerisalkku vaiensi myös Kalliokosken, joka oli kritisoinut hallitusohjelmaa, mutta oli ilmoittanut hyväksyvänsä myös toisenlaisen ratkaisun ja poistui kokouksesta ennen ratkaisevaa äänestystä. Kun ryhmätoveri oli seuraavana päivänä hämmästellyt, miksi Kalliokoski oli mennyt maatalousministeriksi hallitukseen, jonka ohjelmaa tämä oli pitänyt järjettömänä, Kalliokosken vastaus oli ollut: "Älä kysy liian monimutkaisia".
   Aivan hatusta Kekkonen ei Vennamoa ministeriksi taikonut. Jo Hämeenlinnassa pidetyssä edellisessä puoluekokouksessa hän oli tuonut julki ajatuksen, että heti tilaisuuden tullen Vennamosta olisi tehtävä ministeri.

   Valtioneuvoston jäsenyys oli tärkeä etappi Vennamon poliittisella uralla, jota hän oli yli kymmenen vuoden ajan määrätietoisesti rakentanut. Pitkäaikaiselle työtoverilleen Paavo Väisäselle Vennamo oli heti sotien jälkeen ilmoittanut tulevansa vielä olemaan Suomen presidentti. Välitavoitteena oli Maalaisliiton puheenjohtajuus. Monet Maalaisliiton 1950-luvun puoluevirkailijat ovat kertoneet, kuinka Vennamo ei peitellyt tavoitettaan ja kuinka tämä yritti määrätietoisesti värvätä heitä tukimiehikseen.

   Pääministerin sihteerinä toiminut Ahti Karjalainen ei pitänyt Vennamon ministeriuraa erityisen onnistuneena. Karjalaisen mukaan Vennamon poliittinen kunnianhimo ohitti solidaarisuuden hallituskumppaneita kohtaan. Vennamo pyrki omimaan hallituksen onnistumiset ja lykkäämään epäonnistumiset toisen syliin.
   Samassa hallituksessa ulkoministerinä toiminut Virolainen muisteli vielä vuosikymmenten jälkeenkin tuohtuneena Vennamon tempauksia. Hän ja Martti Miettunen ovat Karjalaisen tapaan kertoneet, kuinka Vennamo loi julkisuudessa mm. Asutusliiton Oma maa -lehden välityksellä kuvaa, että ainoastaan hän taisteli hallituksessa pienviljelijöiden puolesta.
   Virolaisen mukaan Vennamo suhtautui ministerikollegoihinsa ylimielisesti, mikä ärsytti muita. Kekkosta Vennamo kuitenkin varoi suututtamasta, päinvastoin, haki tältä tukea omille kannoilleen. Vennamo saattoi myös rehvastella, kuinka hän johti Kekkosen kanssa hallitusta.
   Virolaisen mukaan Kekkonenkin alkoi kuitenkin menettää luottamustaan Vennamoon. Yksi kiista liittyi Pohjois-Suomen teollistamiseen. Kokoomuksen arvostelusta hermostunut Vennamo vastusti valtionyhtiö Veitsiluoto Oy´n osakepääoman korotusta. Kekkonen suutahti Vennamolle ja ilmoitti, että Maalaisliiton on turha "lässyttää" Pohjois-Suomen puolesta, jos puolue on aina sinne suuntautuvia hankkeita vastaan.

   Alaistensa ja tukimiesverkostonsa kautta puoluesihteeri Korsimo oli tarkkaan selvillä Vennamon pyrkimyksistä. Puoluetoimistossa Korsimo saattoi piirrellä esikunnalleen tulevaisuudenkuvia, joiden mukaan kamppailu Maalaisliiton johtajuudesta käydään Virolaisen ja Vennamon välillä sen jälkeen kun Kekkosesta on tehty presidentti ja yliopistomaailmassa viihtyvä Sukselainen olisi lopullisesti päättänyt jättää politiikan.

   Vuoden 1956 presidentinvaaleissa Vennamo oli lujasti Kekkosen takana. Hän itse sanoo ajaneensa Kekkosta presidentiksi, koska piti tätä ylivertaisena SDP´n ehdokkaaseen K.A. Fagerholmiin verrattuna. Vennamon mukaan henkilökohtaisilla näkemyksillä ei saanut olla painoa, oli tehtävä kaikki, jotta presidentiksi tulisi kulloinkin paras saatavissa oleva henkilö.
   Vennamon mielestä Kekkonen oli perusolemukseltaan isänmaallinen mies, "joka kuitenkin myöhemmin joutui tinkimään moraalistaan". Silloin kun oli kysymys Suomen olemassaolosta, Kekkonen ei Vennamon mukaan ollut valmis tinkimään piiruakaan. Raa'assa poliittisessa valtataistelussa Kekkosen vaikeuksien ydin näytti olevan, miten saisi yhdistetyksi Suomen etu omaan etuun.
   Kansa halusi Vennamon mukaan turvallisuutta Neuvostoliittoon päin. Paasikivi oli isähahmo, joka sitä tarjosi, ja viisaana miehenä Kekkonen asettui tukemaan täydellä voimallaan Paasikiveä. Johtajaperiaatteen valtiona Neuvostoliitto puolestaan tarvitsi uuden suuntauksen hyväksyvää nuorempaa johtajaa, johon voi luottaa ja jolla on valta käsissään. Näin Kekkonen Vennamon arvion mukaan yhdisti maan edun, Moskovan tarpeet ja oman etunsa.

   Varsinkin 1950-luvun alkuvuosina Kekkonen ja Vennamo olivat jopa melko läheisiä. He tapasivat myös perhekunnittain julkisissa tilaisuuksissa. Kekkonen vieraili myös Vennamon kotona, missä Vennamoiden Pekka-poika pääsi istumaan pääministerin polvelle.
   
   Maalaisliiton puoluevaltuuskunta asetti pääministeri Kekkosen presidenttiehdokkaaksi joulukuussa 1954. Presidenttikysymys oli ollut esillä piirien syyskokouksissa. Kainuu teki esityksen Kekkosesta ja Keski-Pohjanmaa Kalliokoskesta. Puoluevaltuuskunnan kokouksessa Kekkonen sai 62 ääntä, Kalliokoski 10 ja Sukselainen kolme ääntä.
    Kalliokoski ei tyytynyt tappioonsa, vaan aloitti vuoden kestäneen kampanjoinnin "varamiehenä". Kalliokoski tukijoineen laski, ettei Kekkonen pärjää ja Kalliokoski karauttaa "mustana hevosena" presidentiksi. Tosin Kalliokosken taakse ryhmittyneiden tavoitteena ei ollut niinkään Kalliokosken saaminen presidentiksi kuin estää Kekkosen valinta. Kalliokoskesta kaavailtiin myös riippumatonta presidenttiä, joka olisi hajottanut Maalaisliiton rivejä.
   Sittemmin hanke kuivui kasaan. Se on jäänyt epäselväksi, oliko syynä rohkeuden vai kannatuksen puute. Kalliokoski itse ei ainakaan julkisuudessa puhunut asiasta.

   Vennamo teki paljon työtä Kekkosen eteen. Hän kiersi vaalien alla eri puolilla maata yli sadassa puhetilaisuudessa, osan kiertueesta yhdessä Kekkosen kanssa. Omien sanojensa mukaan Vennamo houkutteli vastahakoisia äänetäjiä Kekkosen taakse ja jopa ratkaisi vaalivoiton. Keränen ei pidä väitettä ainakaan täysin perusteettomana, olihan Vennamo valitsijamiehenä ääniharava.
   Valitsijamiesvaalien jälkeen Kekkonen otti Vennamon "eräänlaiseksi sisärenkaan uskotukseen". Tehtävänä oli vahtia Maalaisliiton valitsijamiesryhmässä Kekkosta vastustavaan siipeen kuuluvien mielialoja.

   Ratkaisevassa äänestyksessä Kekkonen voitti Fagerholmin äänin 151-149. Vennamo laskeskeli, että Maalaisliiton ja SKDL´n valitsijamiehiltä Kekkoselle tuli yhteensä 144 ääntä, Kansanpuolueelta viisi, RKP´lta kaksi, Kookoomukselta ja SDP´lta kummaltakin yksi - yhteensä olisi pitänyt tulla 153 ääntä. Vennamon mukaan tämä tarkoittaa, että Maalaisliitosta sittenkin lipesi ääniä Fagerholmille. Eivätkä nuo "petturit tietenkään koskaan voineet paljastaa itseään, kun Kekkonen voitti".
   Keränen pitää Vennamon väitettä maalaisliittolaisista pettureista realistisena. SDP´n omissa selvityksissä jopa kolmen tai neljän Fagerholmin valitsijamiehen on arveltu siirtyneen Kekkosen tukijaksi. Vastaavasti Kekkosen leiristä on laskettu karanneen 3-4 valitsijaa Fagerholmin puolelle.
   Vaalitoimitusta eduskunnan korokkeella valvonut pääministeri Kekkonen kertoi itse heti vaalien jälkeen vaimolleen ja pojalleen Matille, että Kokoomuksen Niilo Kosola, Vihtori Kosolan poika, oli viivytellyt hetken äänestyslippua uurnaan pudottaessaan, sekä näyttänyt Kekkoselle tämän nimelle kirjoitetun lipun. Kosola itse on kiistänyt asian.

   Vennamo on selittänyt Kekkosen pelin kommunistien kanssa olleen ratkaiseva tekijä hänen ja Kekkosen välien rikkoutumiselle. Hän kertoo keskustelleensa 1950-luvun alussa Kekkosen kanssa suhtautumisesta kommunisteihin. Kekkonen oli Vennamon mukaan sanonut, että sillä tavoin tällä oli mahdollisuus päästä presidentiksi, mutta että kun tästä tulee presidentti, sellainen "Neuvostoliiton hyväksikäyttö" sisäpolitiikassa loppuu. Mutta tultuaan presidentiksi Kekkonen olisi pettänyt Vennamon "seisaalleen". Miesten välille olisi auennut suoranainen ammottava kuilu, jota ei ollut mahdolllsita saada umpeen.
   Keränen itse ei pidä suhtautumista kommunisteihin ja neuvostosuhteiden hyväksikäyttöä sisäpolitiikassa täysin uskottavilta, tai ainakaan tyhjentäviltä, selityksiltä Vennamon ja Kekkosen välien rikkoutumiselle, varsinkaan jälkikäteen annettuina. Keränen muistuttaa, että Vennamo pyrki itsekin rakentamaan - muiden tuon ajan huippupoliitikkojen tapaan - suhteita Neuvostoliittoon, kertomansa mukaan myös sen tiedustelupalvelun edustajiin.

   Kekkosesta oli tullut tasavallan presidentti. Olihan sitä juhlittava. Kesärannan voitonjuhlissa tunnelma olikin korkealla. Esim. kun Korsimo nousi pitämään Kekkoselle puhetta, se katkesi liikutuksen voimakkaisiin kyyneliin.
   Yksi oli kuitenkin iloisesta joukosta poissa. Veikko Vennamo ei kutsua ollut saanut. Syytä ei tiedetä, eikä sitä, oliko se Kekkosen tahto.
   Myöskään Vennamo ei tiennyt, miksei kutsua ollut tullut. Ja loukkaantui verisesti.

   Kiittämätön Kekkonen ei kuitenkaan ollut. Hän mm. lähetti Vennamolle kehystetyn valokuvansa, jonka päälle oli Kekkosen pienellä käsialalla kirjoitettu teksti: "Ministeri Veikko Vennamolle yhteistyöstä kiittäen ja kättäsi läpimästi puristaen 15.2.1956. Urho Kekkonen."

   Jo ennen presidentinvaaleja Maalaisliiton ministerikollegoilla oli tullut mitta täyteen Vennamon sooloiluja. Virolaisen kertoman mukaan, mitä pidemmälle Kekkosen viidennen hallituksen aika jatkui, sitä useammin Vennamo alkoi esittää mielipiteitään siitä, kuinka puolueen asioita olisi hoidettava. Aivan kuin tarkoituksellisesti olisi etsinyt asioita, mistä olisi voinut olla eri mieltä kuin muut.
   Virolaisen mukaan Vennamon soolooilu hallituksessa vain lisääntyi sen jälkeen kun Kekkonen oli valittu presidentiksi. Puheenjohtaja Sukselaiselle Vennamo oli erittäin närkästynyt siitä, että maankäyttölaista ja asutustoiminnasta kenttäväelle puhuivat Kauno Kleemola ja Virolainen. Vennamo myös yritti vaikuttaa siihen, ettei Virolaista valittaisi Kekkosen valitsijamiesten neuvottelukuntaan, joka kävi neuvotteluja muiden puolueiden kanssa.
   Puoluesihteeri Korsimon Vennamo suututti lähettämällä presidentinvaalien jälkeen omissa nimissään Maalaisliiton tukimiehille kirjeen, missä hän esiintyi ikään kuin Kekkosen manttelinperijänä. Kirjeen lopussa Vennamo ilmoitti, että parhaiten puolue voi edistää yhteistä taistelua levittämällä Asutusliiton Oma maa -lehteä.
   Oma maa -lehden "vennamolainen" kirjoittelu oli ärsyttänyt Maalaisliiton johtoa. Sukselainen ja Korsimo lähettivät kenttäkirjeen, missä he katsoivat, että Asutusliiton avulla on kilpailijoita miellyttävällä tavalla pyritty lietsomaan eripuraa Maalaisliiton sisälle. Kirjeen mukaan oli ollut selvästi havaittavissa, että Asutusliitto on monopolisoitumassa "jonkun henkilön hyväksi". Ja siitähän taas Vennamo suuttui.
   Asutusliiton edustajat kävivät esittämässä puheenjohtaja Sukselaiselle vetoomuksen, että Vennamon oli saatava jatkaa hallituksessa. Sukselainen vastasi, että vaikka hän itse olisikin Vennamon hallitukseen ottamisen kannalla, hän ei voisi tilannetta muuttaa. Vennamo oli itse pilannut mahdollisuutensa.
   Virolaisen mukaan Vennamo käsitti tilanteensa ja esiintyi hallitusneuvottelujen aikana erittäin jyrkkänä. Ja hallituksesta putoaminen jyrkensi Vennamon kovaa oppositioasemaa Maalaisliiton ministereitä kohtaan.

   Presidentinvaalia seuraavana päivänä Kekkonen oli käynyt heittämässä tunteikkaat hyvästit Maalaisliiton eduskuntaryhmälle. Kekkonen myönsi, että hänellä oli aika ajoin ollut erimielisyyksiä ryhmän jäsenten kanssa, ja pyysi anteeksi, jos oli jotakin loukannut. Hän korosti, että politiikka ei saa olla vain pelaamista pelaamisen vuoksi. Asioiden puolesta on voitava olla joskus kova, joskus joustava.
   Eräänlaisena testamenttinaan vanhalle ryhmälleen kekkonen antoi neljä neuvoa.
   1. Pitäkää yhtä. Älkää riidelkö keskenänne.
   2. Älkää unohtako köyhän asiaa.
   3. Älkää antako puoluekoneiston ruostua.
   4. Tukekaa luottamusmiehiänne.
   Kekkonen korosti joukkuepelin merkitystä, yksinään ei nyt vain saa mitään aikaan. Puolueessa riittää työtä kaikille. Hajottamisesta kärsii kokonaisuus, myös se, joka hajottaa.
   Kokemuksiinsa viitaten Kekkonen korosti, että hallituksessa mies joutuu koville. Pystyvää ja vilpitöntä miestä on tuettava. Ja jos joku ei ole pystyvä, ei kannata urputtaa, kannattaa kutsua pois ja laittaa toinen tilalle.

   Mitä mieltä Kekkonen oli noihin aikoihin Vennamosta? Kekkonen purki tuntojaan avomielisellä tavalla kirjeessään maanviljelysneuvos Einari Karvetille, joka toimi tuolloin Maalaisliiton Varsinais-Suomen piirin puheenjohtajana.
   Kekkosen mukaan Vennamossa oli ainesta sekä kokoamiseen että hajottamiseen, ja hän pelkäsi pahoin, että hajottamiseen tämä päätyy. Osaava ja harvinaisen työkykyinen mieshän Vennamo oli, mutta kaiken kykynsä tämä käytti vain itseään ajatellen.
   Kekkonen näki Vennamon olevan täysin epäluotettava. Vennamo oli valmis toimimaan kenen kanssa tahansa, jolta kuvitteli saavansa tukea ja etuja. Ja absoluuttisen epäluotettavuutensa takia tämä oli menettämässä mahdollisuutensa vakavasti otettavana poliittisena tekijänä. Hallituksessa Kekkonen oli joutunut huomaamaan, että Vennamo valehteli aivan mielikuvituksellisella tavalla. Ja karkeasti kiinni jouduttuaan tämä ei kertaakaan reilusti tunnustanut tai peruuttanut, vaan jatkoi uusilla valheilla tai heilautti kättään.
   Kekkonen arveli, että Vennamo halusi Maalaisliiton johtajaksi. Ja arveli, että Maalaisliiton johtajana Vennamo ei olisi ollut onnettomuus vain puolueelle, vaan myös Suomen maaseutuvästölle, ja koko maalle.
   Kekkosen mukaan Vennamon kunnianhimo oli niin kyltymätön, että kun tämä näkee johtajatoiveiden Maalaisliitossa luhistuvan, tämä voi ryhtyä hajottamaan puoluetta. Ja "ulkopoliittisesti Vennamo on täysin laskematon". Kekkosen mukaan Vennamo saarnasi 1940-luvun lopulla kolmannen maailmansodan syttymistä, "ja uskoi siihen".
   Kekkosen mukaan Vennamo ei käsittänyt Suomen ulkopoliittista asemaa ja ohjelmaa muuten kuin tilapäisten konjunktuurien taustaa vasten. Yleensäkään Vennamo ei ajatellut asioita kuin lyhyen perspektiivin varassa, ja siksi tämä saattoi ulkopoliittisissa kannaotoissaan heittää laidasta laitaan. Ja sehän oli Kekkosen mielestä Suomen asemassa olevalle maalle suorastaan hengenvaarallista.

   Nivalassa 16. - 17.6. 1956 järjestetyssä puoluekokouksessa Vennamo pyrki Maalaisliiton puheenjohtajaksi. Jälkeenpäin hän on selittänyt, ettei hän oikeasti halunnut puheenjohtajaksi. Hänen itsensä mukaan hän oli uhri Korsimon syrjäyttämiseen tähdänneessä Olavi Lahtelan puoluesihteeripelissä. Vennamo kertoili Keräselle vuonna 1984 Lahtelan rakentaneen omaa uraansa ja käyttäneen "Veikko Vennamoa hyväkseen työntämällä tätä puheenjohtjaksi". Vennamolle itselleen olisi ollut tärkeintä asutustilallisten pelastaminen.
   Puoluekokuksen kohutuin asia oli puheenjohtajavaali. Vennamon takana ollut Asutusliitto oli organisoinut paikalle junttaajia ja räikeäsanaisia puhujia.Valtakirjoja oli väärennetty useita, muutamat aivan tökerösti. Pekka Silvola on kertonut, että Vennamon porukalla oli valtakirjoja, joita oli saatettu tehdä jopa sanomalehdestä repäistyyn paperinpalaan.
   Virolaisen mukaan harvoin on puolueemme kokouksissa kuultu sellaista kielenkäyttöä, millaista eräät Vennamon tukijat Nivalassa käyttivät hyökätessään istuvaa puheenjohtajaa, "rohvessori" Sukselaista vastaan. Virolainen on kertonut eräitä kokousedustajia myös "vahvistetun" ennen äänestystä.
   Ennen äänestystä Vennamo kävi ilmoittamassa, ettei halua puheenjohtajaksi, mutta kun kansa haluaa, ei hän kieltäytyäkään voi. Tämän kuultuaan Virolainen oli kuiskannut Kleemolalle: "Nyt Vennamo ryyppäsi fataalinsa".
   Kun äänet oli laskettu, tulos oli murskaava: Sukselainen pieksi Vennamon äänin 627 - 101. Virolaisen mukaan tulos oli Vennamolle suuri järkytys, minkä yli tämä ei koskaan päässyt.
   Nivalan kokouksessa myös puoluesihteeriksi pyrkinyt Lahtela koki järkytyksen: kukaan ei edes esittänyt häntä puoluesihteeriksi. Sitten puheenvuoroa jonottaessaan Lahtela lyyhistyi suorilta jaloilta. Hänet kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan, missä todettiin reisiveritulppa.
   Puoluesihteeri Korsimo valittiin jatkamaan tehtävässään ilman äänestystä. Korsimon hyvää mieltä lisäsi tuore kanslianeuvoksen titteli, mistä kokousväelle kerrottiin.
   
   Maalaisliiton puoluevaltuuskunta kokoontui 10.12.1956 Ostrobotnialla Helsingissä. Vennamo piti pitkän puheen. Varsinainen pommi räjähti, kun tämä alkoi puhua ulkopolitiikkaa.
   Vennamo kertoi syksyn aikana kiertäneensä kuudessa Euroopan maassa ja tavanneensa useita lännen kenraaleja. Ja kertoi näkemyksensä olevan, että neuvostokommunismi oli romahtanut sekä aineellisesti että henkisesti - ja että se ei siitä enää nouse.
   Tilanteen muuttumisella olli Vennamon mielestä vaikutusta Suomen ulkopolitiikkaan. Suomella olisi vain kaksi vaihtoehtoa: joko ollaan kokonaan puolueettomia tai sitten kuulutaan länteen.
   Hämmästystä ja rutinaa siitä seurasi, ja paljon. Korsimon laatiman pöytäkirjan mukaan kaikissa puheenvuoroissa tuomittiin Vennamon uusi ulkopoliittinen linja, jyrkästi, maallemme vaarallisena.

   Maalaisliiton puoluejohdon ja Vennamon välistä riitaa oli puoluevaltuuskunnan kokoukseen saakka käyty lähinnä kenttäkirjeissä sekä puolueen työvaliokunnan, keskushallituksen ja eduskuntaryhmän suljetuissa kokouksissa. Mutta sillä kertaa riita revähti julkiseksi.
   Alkoi neljä vuosikymmentä kestänyt raateleva taistelu, joka päättyi vasta vuonna 1996 Johannes Virolaisen ja Veikko Vennamon kädenpuristukseen.

   Asutusliiton Pohjois-Karjalan piirin puheenjohtajana toimineen ja sittemmin Vennamon taisteluparina tunnetuksi tulleen Eino Poutiaisen mukaan uuden puolueen perustaminen nousi liiton piirissä vahvasti esiin vuoden 1957 loppupuolella. Poutiaisen mukaan puolueen perustamisesta keskusteltiin kentällä ja Asutusliiton liittovaltuuston kokousten yhteydessä.
   Liitossa käytiin valtakamppailua kolmen linjan välillä. Yhdet halusivat, että liitto on Maalaisliiton apujärjestö. Toiset halusivat irti puolueen talutusnuorasta. Ja kolmas suuntaus halusi tehdä Asutusliitosta puolueen.

   Joulukuussa 1957, Kari Hokkasen sanoin, Korsimoa iskettiin "todellisella moukarilla".  Moukarina toimi Asutusliiton puheenjohtaja Paavo Ojalehdon Maalaisliiton keskushallitukselle lähettämä kirje, jossa esitettiin kovia syytöksiä puoluesihteeri Korsimoa kohtaan.
   Kirjeessä Korsimoa syytettiin 1930-luvulla vietetystä huikentelevaisesta elämästä, poliittisesta linjattomuudesta sekä taloudellisista epäselvyyksistä Aseveliliitossa ja Maalaisliiton Varsinais-Suomen piirissä. Rajuimman väitteen mukaan Korsimo olisi syyllistynyt rintamakarkuruuteen talvisodan aikana.
   Moukarin varren päästä löytyi Vennamo. Tämä oli lakimiesystävänsä Julius Lagusin avustamana kerännyt aineistoa Korsimoa vastaan.
   Korsimo kiisti jyrkästi kaikki syytökset. Tuekseen hän oli hankkinut kirjallisia lausuntoja aiemmista toimistaan.
   Kotipitäjässään Sauvossa Korsimo oli toiminut ansiokkaasti mm. valistustehtävissä ja raittiuslautakunnan puheenjohtajana. Aseveliliiton Varsinais-Suomen piiri oli Korsimon aloittaessa velkaisnen, kauden lopussa kassassa oli yli miljoona silloista markkaa. Maalaisliiton Varsinais-Suomen piirin toiminnanjohtajajna Korsimo ei ollut vastuussa piirin taloudesta, se homma kuului taloudenhoitajalle.
   Korsimon tie talvisodassa päättyi Lappeenrannan sotilassairaalaan. Korsimo mainitsi myös saamansa vapaudenmitalin. Sellaisia harvemmin myönnettiin sotilaskarkureille.
   Lopputulemana Virolainen totesi hyökkäyksen puoluesihteeriä vastaan olleen hyökkäys koko puoluetta vastaan, ja kehotti keskushallitusta antamaan täyden tukensa Korsimolle. Ojalehdon kirje tuomittiin useissa puheenvuoroissa.

   Vennamo ei antanut periksi. Maalaisliiton osastoille postitettiin kuuden Maalaisliiton luottamushenkilön allekirjoittama 12-sivuinen lentolehtinen, missä toistettiin Ojalehdon kirjeen väitteet.
   Puolue vastasi lentolehtiseen Tukimies-lehdessä, josta otettiin 37.000 kappaleen painos. Julkisuuteen puheenjohtaja Sukselainen antoi lausunnon, jossa harmiteltiin "jonkun innokkaan henkilön" hyökkäystä puoluesihteeriä ja puoluetta vastaan.
   Ja sitten lentolehtisen allekirjoittajat lähettivät kentälle uuden kirjeen, missä paheksuttiin Sukselaisen ulostuloa ja heidän leimaamistaan "edesvastuuttomiksi maalaisliittolaisiksi".

   Ottelu jatkui. Aikanaan Korsimon tapaus meni jopa eduskunnan oikeusasiamiehen tutkittavaksi, eikä meteli loppunut kokonaan vielä sieltä saatujen puhtaiden papereiden jälkeenkään.
   Kekkosta alkoi jo huolestuttaa, kuinka Korsimon kunto kestää. Tämä totesikin Kekkoselle, että mahdollisen kuolemantapauksen sattuessa "Vennamoa voi syyttää kuolemantuottamuksesta". Kohun aikana Korsimo saikin lievän infarktin ja pelkäsi halvausta.

   Maalaisliiton puoluekokous Kankaanpäässä 7. - 8.6.1958 olikin sitten puoluesihteeri Korsimon juhlaa. Kokouksesta muodostui Korsimon ja Vennamon lopullinen välienselvittely puolueen sisällä.
   Maalaisliiton puoluehistorian mukaan kokousta voi pitää Korsimon uran huipentumana. Hänen maineensa puhdistettiin oman väen edessä niin perusteellisesti ja niin uskottavasti kuin on mahdollista. Kentän puheenvuoroissa Korsimoa kehuttiin ja oman puolueen mustamaalaajat tuomittiin.

   Eduskuntavaaleihin mentiin kireissä tunnelmissa. Asutusliiton aktiivit muodostivat kolmeen vaalipiiriin maalaisliittolaisen hajotusvaaliliiton "vennamolaisen puolueen koeajoa" varten. Tulos oli vaatimaton, mutta nekin äänet olivat pois Maalaisliitolta. Vennamo itse oli vaaleissa Maalaisliiton ehdokkaana keräten Kuopiosta 9.061 ääntä ja ollen Maalaisliiton äänikurko. Sisäisten riitojen repimät Maalaisliitto ja SDP saivat takkiinsa Maalaisliiton menettäessä viisi paikkaa ja SDP´n kuusi päätyen kumpikin paikkalukuun 48. Vaalien yllättäjä oli SKDL joka seitsemän paikan lisäyksellään nousi suurimmaksi paikkaluvun ollessa tasan viisikymmentä.

   Kun vaalien jälkeen hallitusneuvottelut käynnistyivät verkkaisesti, Maalaisliiton ryhmä päätti selvittää välinsä Vennamon kanssa. Eduskuntaryhmälle esitettiin, että Vennamo "viimeisenä varoituksena" pidätettäisiin ryhmän työskentelystä valtiopäivien loppuun saakka. Virolaisen mukaan Vennamolle oli tehtävä selkeä kysymys, tahtooko hän alistua ryhmän tahtoon kuten muutkin.
   Vennamo ei asettunut, vaan syytti puoluetta diktatorisista otteista. Ryhmävaltuuskunta teki uuden esityksen, minkä mukaan Vennamo suljettaisiin ryhmästä joulukuun alkuun saakka. Sinä aikana toimikunta selvittäisi syyt, jotka estävät luottamuksellisen ja kitkattoman yhteistyön ryhmän ja Vennamon välillä.
   Toimikunta ei ollut ehtinyt aloittaa työtään, kun Vennamo julkisti tiedotteen, missä katsoi eronneensa Maalaisliiton eduskuntaryhmästä.

   Ahti Karjalainen kysyi myöhemmin Vennamolta, kuka oli tärkein syy lähtöön Maalaisliitosta. Karjalainen oli olettanut, että se olisi ollut Korsimo, mutta Vennamo itse nimesi aivan toisen henkilön, Sukselaisen. Vennamo väitti, että Nivalan puoluekokouksen jälkeen heidän välisestä yhteistyöstään ei enää tullut mitään.

   Suomen Pientalonpoikien Puolue rekisteröitiin 27.12.1958. Puolueen perustava kokous pidettiin Pieksämäellä 9.2.1959. Uuden puolueen puheenjohtajaksi valittiin Veikko Vennamo ja puoluesihteeriksi Asutusliiton Oma maa -lehden levikkipäällikkö Köpi Luoma.
   Valtaosa kokousedustajista oli maalaisliittolaisia. Mutta koska Vennamon tavoitteena oli kalastella myös poliittisen puoluekentän vasemmalta puolelta, puoluekokouksen avaussanat oli varattu Tauno Lääperille, joka edusti Asutusliitossa SDP´n pienviljelijäsiipeä.

   Vennamolla oli nyt käsissään oma puolue. Puolueella oli pian myös oma lehti, Pientalonpoika.
   Jo ensimmäisessä numerossaan, joka ilmestyi 24.3.1959, Pientalonpoika hyökkäsi Maalaisliiton puheenjohtajan Sukselaisen kimppuun. Lehdessä tartuttiin Vennamon vuonna 1957 tekemään kanteluun Sukselaisen johtaman Kansaneläkelaitoksen asuntolainoista.

   Maalaisliiton historian mukaan puolueemme seurasi tilannetta milloin kenttää rauhoitellen, milloin kehottaen suurempaan valppauteen tai kiristämään otetta. Erityisen huolestuneita oltiin loikkauksista. Maalaisliittolaisten kunnanvaltuutettujen siirtyminen Vennamon joukkoihin sai lehdissä julkisuutta.
   Vennamon pelossa Maalaisliitto palkkasi kentälle neljä matkasihteeriä. Omia lehtiä opastettiin tekemään juttuja puoluehajaannuksen vaaroista. Keväällä 1960 kaivettiin naftaliiinista siirtoväen vanha vaaliorganisaatio, jonka kutsuivat koolle ministeri Emil Luukka ja Maakansan päätoimittaja Pentti Sorvali. Siirtokarjalaisten luottamusmiehille lähetettiin julistus, jonka otsikko kertoi, mistä oli kysymys: "Karjalaiset eivät seuraa hajottajaa".

   Syksyn 1960 kunnallisvaaleissa SPP sai lähes 52.000 ääntä, joilla tuli 359 valtuustopaikkaa 139 kunnassa. Vaikka menestys ei ollutkaan aivan maata järisyttävä ja oli puoluejohdolle jopa pettymys, Maalaisliitossa olivat huolissaan. Uusi puolue oli menestynyt Maalaisliiton vahvoilla alueilla maaseudulla, teemoilla, joita Maalaisliitto oli pitänyt ominaan.
   Vuoden 1960 puoluekokouksessa Maalaisliitto vaihtoi puoluesihteeriä, Korsimon tilalle tuli Pekka Silvola. Keräsen mukaan voi sanoa Vennamon saaneen ensimmäisen suuren päänahan, koskapa Vennamon ja Korsimon kenttää repinyt riitely oli yksi syy siihen, että Korsimo joutui lähtemään.
   Myös SPP´n puoluesihteeri vaihtui. Järjestösihteeri Eino Poutiainen tuli uupuneen ja kehästä vetäytyvän Köpi Luoman tilalle. Luoma sitten riitautui Vennamon kanssa ja hänen toimittamansa Maaseudun Sanomien ympärille muodostui Vennamon vastainen oppositio, joka puhui kansanvallasta ja puoluedemokratiasta sekä alkoi vaatia ylimmän puoluejohdon vaihtamista.
   Maalaisliitolle SPP´n sisäiset riidat olivat luonnollisesti herkkua. Monet Vennamoon pettyneet palasivatkin Maalaisliittoon. Puolueemme perusti vakinaisen asutussihteerin viran piirien avuksi.
   Tupailtavalistuksessa Maalaisliitto alkoi käyttää pientalonpojista nimitystä vennamolaiset, "koska tämä nimi näyttää ärsyttävän".
   Vennamo ei kuitenkaan aikonut antaa periksi, päinvastoin. Korsimo oli joutunut jättämään Maalaisliiton puoluesihteerin tehtävät, ja oikeuskansleri penkoi Sukselaisen johtaman Kansaneläkelaitoksen asioita.
   Seuraavaksi Vennamo suuntasi piiput Kekkosen suuntaan.

   Suomi kohahti 21.2.1961. Väinö Tannerin johtama SDP´n puoluetoimikunta ilmoitti asettaneensa oikeuskansleri Olavi Hongan ehdokkaakseen vuoden 1962 presidentinvaaleihin. Ehdoksi Honka oli asettanut sen, että hänen tuekseen kootaan laaja liitto yli puoluerajojen. Poutiainen on jäljittänyt Honka-liiton alkuvalmistelut  Kanarian saarille, missä Vennamolla ja muutamalla muulla suomalaispoliitikolla oli tapana lomailla kerran-pari vuodessa.
   Monet olivat ällistyneitä Hongan ehdokkuudesta. Helpointa oikeistoporvarin sulattaminen oli Kokoomukselle. Suomen Kansanpuolueen ja RKP´n Hongan nimitys repi kahtia. SDP´ssa Honka kohtasi nikottelua. SPP´n aktiivit Poutiaista myöten yllättyivät "kuivettuneen porvarin" ehdokkuudesta, mutta Vennamo jyräsi vastustelijat.

   Hongan kampanja lähti liikkeelle vaappuen. Mielipidetiedustelussa Kekkonen voitti Hongan lukemin 68-22. Tulos oli niin masentava, ettei Honka-liitolle tukensa luvannut Helsingin Sanomat julkaissut tilaamaansa gallupia. Eivätkä ensimmäiset esiintymisetkään menneet Hongalla ihan putkeen - muuan kokoomuslainen puoluevirkailija kiteytti havaintonsa seuraavaan: "Jumala varjelkoon Suomen tasavaltaa tältä presidentiltä".
   Puolueiden järjestöväki ei ollut ehdokkaasta innostunut eikä Honkaa voinut kutsua oikein minkään sortin kansanvillitsijäksi. Ehdokkaalle rakennettiin laaja kiertueohjelma, mihin kuului esiintymisiä taustapuolueiden tilaisuuksissa. Hongalle annettiin puhe- ja esiintymiskoulutusta, lisäksi puheet kirjoitettiin hänelle valmiiksi. SPP´n vaalitilaisuutta varten tehtävän sai Poutiainen, jonka puheluonnos kelpasi Hongalle lähes sellaisenaan - kirjoittajan suureksi hämmästykseksi.
   Honka ja häntä tukeneet puoluejohtajat korostivat, että presidentinvaaleissa oli kyse sisäpolitiikan suunnan muuttamisesta, ei ulkopolitiikasta. Vakuutteluilta veivät kuitenkin pohjaa Kekkosen ulkopolitiikkaan kriittisesti suhtautuvien poliitikkojen esiintymiset.

   Keskelle presidentinvaalivalmisteluja jysähti sisäpoliittinen pommi: kesäkuun lopulla Helsingin hovioikeus antoi päätöksensä ns. Kansaneläkelaitoksen jutussa. Hovioikeus katsoi Kelan johtajien syyllistyneen tahallisiin hyötymistarkoituksessa tehtyihin virkarikoksiin sekä varomattomuudesta tehtyihin virkavirheisiin. Pääjohtaja Sukselainen ja kolme muuta johtajaa tuomittiin menettämään virkansa.
   Saatuaan tiedon hovioikeuden päätöksestä Sukselainen ilmoitti luopuvansa pääministerin tehtävästä. Sukselaisen ero oli toinen suuri päänahka Vennamon vyölle.

   Syksyllä Berliinin kriisin kärjistyessä Hongan taustapuolueissa heräsi epäilyjä ehdokkuutta kohtaan. Lisäksi Hongan tukijoita harmitti Kekkosen vierailu Yhdysvaltoihin, vierailu kun sai amerikkalaisissa tiedotusvälineissä myönteistä huomiota.
   Sitten Neuvostoliitto lähetti nootin. Hongan kokemattomuus ulkopolitiikassa paljastui. Kun Kekkosen tavoitteena oli kaikin keinoin yrittää välttää sotilaalliset neuvottelut, vastaehdokas oli valmis konsultaatioihin ja valmisteli vaalikentillä Suomen kansaa sotaan.
   Noottikriisin pitkittyminen sai Hongan epävarmaksi asemastaan. Ensimmäinen julkinen repeämä tuli sitten Vennamon lausunnosta, missä tämä antoi ymmärtää, että Kekkosen tukeminen olisikin mahdollista.
   Kekkonen lähti neuvottelemaan Novosibirskiin. Honka mietti, mitä hän voisi tahollaan tehdä maamme hyväksi.
   Puolueiden kesken ja niiden sisällä oli merimielisyyttä siitä, miten edetä. Osa oli ryhmittymän välittömän hajottamisen kannalla, osa halusi odottaa ja katsoa.
   Kansanpuolueet irtautuivat liitosta ensimmäisinä ja menivät Kekkosen taakse. Honka teki päätöksensä. Ja antoi STT´lle tiedotteen, jossa kertoi luopuvansa presidenttiehdokkuudesta "isänmaan edun vuoksi".

   Tapahtunutta analysoidessaan Vennamo näki Honka-liiton auttaneen Kekkosen lopullisesti saavuttamaan niin Neuvostoliittoon kuin omaan kansaammekin päin täydellisen johtajanaseman. Tosin sitä hän ei uskonut, että Kekkonen olisi noottia itse tilannut. Tiesi kyllä, että nootti on tulossa, mutta ei sitä tilannut. Ja teki välttämättömyydestä hyveen.

   Keränen muistuttaa nootin olleen osa maailmanpolitiikkaa. Pelkästään Suomen presidentinvaaleihin tarkoitettuna se olisi ollut melko järeä paketti. Neuvostoliiton edustajien jälkeenpäin antamien selitysten mukaan nootti oli monikärkiohjus, jolla lähetettiin terveisiä amerikkalaisille, Länsi-Saksaan ja myös Pohjoismaihin.
   Suomen ulko-ja sotilaspoliittiselle eliitille nootti ei ollut yllätys. Elokuussa 1961 Berliinin kriisin kärjistyessä puolustusvoimien johdossa arvioitiin, että Neuvostoliitto saattaa milloin tahansa vaatia Suomelta sotilaallisia neuvotteluja YYA-sopimukseen vedoten. Myös ulkoministeriössä pohdittiin tuolloin sopimuksen sotilaallisten artiklojen merkitystä muuttuneessa tilanteessa.

   Helmikuussa 1962 pidetyissä eduskuntavaaleissa Maalaisliitto lisäsi kannatustaan saaden 53 kansanedustajaa ja nousten eduskunnan suurimmaksi puolueeksi. SPP´llä meni huonommin.
   Vaikka Vennamo oli ehdokkaana kaikissa vaalipiireissä Ahvenanmaata lukuun ottamatta, SPP sai vain 49.773 ääntä. Eikä yhtään kansanedustajaa. Vennamo putosi siis eduskunnasta.
   Muutamissa vaalipiireissä Vennamoin vastaiseen oppositioon kuuluvia pientalonpoikia oli Maalaisliiton listoilla tai vaaliliitossa puolueemme kanssa. Eivät keränneet erityisemmin ääniä, mutta antoivat Maalaisliitolle aseet käteen puolueen pyrkiessä todistelemaan, että Vennamon perustama uusi puolue oli heti hajonnut. Kuten Keränen asian ilmaisee: "Missä Vennamo, siellä riita".

   Vaalien jälkeen Maalaisliitossa laskeskeltiin, että vaara oli Vennamon suunnalta ohi. Lisäksi Vennamon takia Maalaisliitto oli tehostanut järjestötyötään alueilla, "joilla ihmiset olivat vaikeuksissaan odottaneet Vennamolta apua". Sukselainen piti erityisen merkittävänä sitä, että Maalaisliitto oli menestynyt vaaleissa, vaikka pulue oli ollut hallitusvastuussa koko vaalikauden.
   Ja kun SPP vielä sai selkäänsä vuoden 1964 kunnallisvaaleissa, monet katsoivat, että Vennamon poliittinen ura alkoi olla ohi. Ja koko puolue tiensä päässä.

   Sitten vuonna 1966 käytiin eduskuntavaalit. Miten niissä kävisi SPP´lle?
   Kävi kaksijakoisesti. Puolueen kokonaisäänimäärä romahti, puolittui edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna.
   Mutta SPP keräsi Kuopion vaalipiirissä 8.800 ääntä. Ja Vennamo palasi eduskuntaan.

   Tuona aikana myös Maalaisliitossa tapahtui. Sukselaisen vierailut virolaisemigranttien tilaisuuksissa Ruotsissa ja Yhdysvalloissa näyttivät Neuvostoliitosta katsottuna varsin arveluttavalta. Ja vuoden 1964 puoluekokouksessa kouvolassa nähtiinkin melkoinen kahina, sekä valittiin uusi puheenjohtaja Virolaisen voittaessa Sukselaisen äänin 888 - 866.
   Lokakuussa 1965 Maalaisliitto avasi kylkensä Vennamolle vaihtaessaan nimensä Keskustapuolueeksi. Osa ei muutoksesta pitänyt, vaan jotkut kokivat, että keskiluokkaa ja kaupunkilaisia kosiskeleva puolue oli hylännyt maaseudun. Vennamo muutti vastavetona oman puolueensa nimen, puolueesta tuli Suomen Maaseudun Puolue, SMP.
   Puolueesta viestitettiin, että vain pientalonpojat ovat järkkymättä pysyneet linjallaan ja säilyttäneet alkiolaisen aatteensa. Kaikkia maaseudun ihmisiä kehotettiin oman etunsa ja tulevaisuutensa vuoksi keskittämään voimansa "ainoan vielä jäljellä olevan maaseudun puolueen ympärille".

   Vuoden 1968 presidentinvaaleihin SMP asetti oman ehdokkaansa. Ehdokas oli puheenjohtaja itse, Veikko Vennamo.
   Kekkosella oli takanaan muutamakin puolue. Ja lisää tuli.
   Hetken aikaa näytti mahdolliselta, että vaaleissa olisivat ehdolla vain Kekkonen ja Vennamo.
   Lopulta tuli kolmaskin ehdokas, Kokoomuksen Matti Virkkunen.

   Kekkonen ei ollut vaalien asetelmaan tyytyväinen. Kokoomus oli lupaillut, että sekin voisi olla puolueena Kekkosen takana. Ja sitten asettivat ehdokkaakseen Virkkusen. Joka kampanjoi vaalilauseella "Maa tarvitsee presidentin".
    Kekkonen oli yrittänyt kouluttaa Kokoomusta, tehdä siitä hallituskelpoisen puolueen. Mutta äärioikean suuntaanhan se puolue lähti menemään. Ja siinähän menivät Kokoomuksen mahdollisuudet hallitukseen vähäksi aikaa.
   Kekkonen voitti valitsijamiesvaalit ylivoimaisesti, 201 valitsijamiestä. Virkkusella valitsijamiehiä oli 66, Vennamolla 33.

   Kekkosta harmitti oikeistolaisilla teemoilla ja ulkopolitiikan arvostelulla kampanjoineen Virkkusen menestys. Mutta Vennamon menestyksen hän otti henkilökohtaisena loukkauksena.
   Vaalikampanja oli ollut likainen. Kekkosen mukaan hän, hänen perheensä sekä hänen ystävänsä saivat kampanjan aikana niin paljon tappouhkauksia, häväistyskirjeitä ja törkysoittoja, että "pitää palata aina IKL´n aikoihin, jotta voisin löytää omasta kokemuksestani vertailukohdan".

   Jos oli Kekkonen vaalituloksesta masentunut, Vennamo puolestaan oli riemuissaan. Hänen mukaansa Kekkonen oli kärsinyt "kirvelevän tappion".
   Sitten Vennamo alkoi suhmuroida professori L.A. Puntilan kanssa. Laskeskeli, että jos demarit saadaan siirtymään Kekkosen takaa toisen ehdokkaan tueksi, ja siihen lisätään hänen omat ja Virkkusen valitsijamiehet, saadaan 154 valitsijamiestä - eli yli puolet. Ja ehdotti, että Puntila suostuisi olemaan käytettävissä - hän sitten junailisi valitsijamiehet tämän taakse ja tekisi tästä presidentin.
   Puntila kiitteli Vennamoa luottamuksesta. Mutta ei valitsijamiesten suorittamassa äänestyksessä mustia hevosia nähty.

   Presidentinvaaleista muodostui lähtölaukaus SMP´n nousulle. Poutiaisen mukaan SMP´n kunnallisvaaleihin valmistautuminen ja ehdokkaiden hankinta oli "epäuskon muurin" murtumisen jälkeen aiempaa helpompaa. Ja tämä näkyi myös tuloksessa - SMP nousi viidenneksi suurimmaksi puolueeksi kunnallisvaalien tuloksella mitattuna.
   Keskustalle vaalien tulos oli pettymys, kannatus laski 1,3 %-yksikköä lukemaan 18,9 %. Sinänsä, kyllähän puolueessa oli ollut huolestumista havaittavissa jo ennen vaalejakin, syystä että SMP oli saanut n. 5.500 ehdokasta, joista monet olivat entisiä keskustalaisia. Jo presidentinvaalien jälkeen puoluesihteeri Silvola oli tuskaillut eduskuntaryhmälle Vennamon menestystä, ja kuntavaalien jälkeen keskustajohdon kauhu Vennamoa kohtaan vain kasvoi.

   Elokuussa 1969 SMP piti Porissa yhden suurimmista puoluekokouksistaan. Vennamolla oli vauhti päällä. Kokous hyväksyi kaikkiaan 17 eri aloja koskevaa julkislausumaa.
   Kaikki aktiivisuus tähtäsi vuoden 1970 maaliskuun eduskuntavaaleihin. Eduskunnassa SMP´n yhden miehen eduskuntaryhmä tehtaili aloitteita hurjaa vauhtia. Vuoden 1969 valtiopäiville Vennamo teki 126 aloitetta ja esitti hallituksen vastattavaksi 49 kyselyä.
   Keskustapuolueen kentällä seurattiin levottomana vennamolaisten vaalivalmisteluja. Keskustan oma järjestötoiminta oli lamassa. Vuoden 1968 kahdet vaalit olivat ottaneet voimille. Kunnallisvaalitappiokin masensi. Hallitusyhteistyö vasemmiston kanssa ei jaksanut innostaa kaikkia. Puoluesihteeri Silvola oli kesällä 1969 karannut Yleisradion palvelukseen. Vt. puoluesihteeriksi valitulla Jouko Loikkasella oli vaikeuksia herättää puolueväen taistelutahtoa.

   Maanantai-iltana 16.3.1970 laskettiin eduskuntavaaleissa annettuja ääniä. Vaali-illasta tuli Ylen ATK-osaston tietokoneen ja SMP´n puoluesihteeri Eino Poutiaisen välinen ottelu. Poutiainen voitti.
   Pitkin iltaa Ylen ennuste lupasi SMP´lle 7-8 kansanedustajaa. Studion nurkkaan leirinsä rakentanut puoluesihteeri sai puhelimella tietoja maakunnista. Ne osoittivat, että SMP saisi 18 kansanedustajaa. Tämän Poutiainen myös ilmoitti televisioruudussa. Ylen väki luotti omaan vaaliprognoosiinsa ja väitti vastaan.
   Monissa aamun lehdissä kerrottiin aivan vääriä vaalituloksia. Kun lopullinen tulos sitten selvisi, sanomalehdet mässäilivät jutuilla, joiden mukaan Poutiainen oli yksinkertaisella yhteenlaskulla voittanut tohtori Risto Sänkiahon tietokoneilla tekemät "roknoosit". Ylen tietokoneohjelmassa ei ollut osattu varautua siihen, että jonkin puolueen kannatuksen muutosprosentit voivat nousta niin korkeiksi kuin ne SMP´lla nousivat.

   Vaalien jälkeen mietittiin hallituskokoonpanoa. Myös SMP kutsuttiin mukaan neuvotteluihin.
   SMP vaati hallitusohjelmaan puolueen keskeisimmät vaalilupaukset ja niiden toteuttamiselle tiukat määräajat. Valtiovarainministerin salkun puolue halusi Vennamolle. Hallitusohjelmaluonnoksen ulkopoliittisesta osasta SMP halusi poistaa Kekkosen nimen tarpeettomana ja "mahdollisesti väärinkäsityksiäkin" aiheuttavana. Viime hetkillä SMP lisäsi vaatimuslistaansa puoluetuesta luopumisen vuoden 1971 alusta.
   Kun SMP oli potkaistu hallitusneuvotteluista, puolueen puoluehallitus antoi välittömästi kannanoton, missä se syytti muita puolueita kansan edun vastaisesta pelistä.

   Seuraavat eduskuntavaalit pidettiin jo vuonna 1972. SMP menetti n. 30.000 ääntä, mutta paikkaluku pysyi kahdeksassatoista.
   Pidettiin hallitusneuvottelut. Myös SMP osallistui. Esitti vasemmistoryhmille yhteistyötä, hallitukseen tulisivat SKDL, SDP ja SMP, mikä riittäisi enemmistöhallitukseen. Vasemmisto ei lämmennyt ajatukselle. Vennamo tarjosi vielä SDP´lle ja Keskustapuolueelle yhteistyötä, mutta kuten SMP´n puoluehistoriikissa todetaan, "Tämäkään rakentava tarjous ei johtanut tulokseen".

   Eino Poutiainen on todennut Vennamosta, että tämän "terveyden välttämättömänä edellytyksenä" on saada poliittisessa elämässä hyökätä kunnolla. Ellei ole ehdotonta kiirettä hyökätä vastustajien kimppuun, tämä ikään kuin treenatakseen "käy kiinni omiensa niskavilloihin".
   SMP´n sisäiset ristiriidat pulpahtelivat pintaan jo 1970 valitussa eduskuntaryhmässä. Syynä oli vallan keskittyminen Vennamolle. Edustajat myös loukkaantuivat kuulemistaan kabinettipuheista. Vennamo oli pettynyt ryhmäänsä ja sanonut saaneensa "poliittiset typerykset johdettavakseen".
   Edustajia harmitti, etteivät he saaneet puheenjohtajaltaan tukea aloitteilleen, ellei niissä ollut propagandistista tulokulmaa. Vennamon mukaan SMP´n oli tehtävä vain sellaisia aloitteita, mitä hallituspuolueet vastustavat. Kun kansanedustaja Artturi Niemelä oli protestoinut moista menettelytapaa ja kysellyt, eikö kansalaisten asioiden hoitamisen kannalta olisi tärkeää saada esityksille mahdollisimman laaja tuki, oli Vennamo todennut: "Ei tuosta Niemelästä ole politiikkaan, se on liian rehellinen".

   Vuonna 1972 puhkesi avoin kapina. Vennamo kävi vastaiskuun. Tappiollisten kunnallisvaalien jälkeen Vennamon johtama SMP´n puoluehallitus ilmoitti, että kansanedustajat Mauno Kurppa ja Heikki Kainulainen eivät saa kahteen kuukauteen osallistua SMP´n eduskuntaryhmän työhön. Puoluehallituksen päätös oli sodanjulistus puolueen oppositiolle, joka piti päätöstä laittomana.
   Kun ryhmä vihdoin oli koolla, oppositio yritti turhaan purkaa erottamispäätöstä. Vennamo ei perääntynyt, vaan erotti myös Lauri Linnan ja Artturi Niemelän. Tämän jälkeen "ryhmä 12" marssi toiseen huoneeseen pitämään omaa kokoustaan. Ja päätti erottaa Vennamon SMP´n ryhmän työskentelystä vuoden 1973 maaliskuun loppuun saakka.
      Vennamon ja SMP´n eduskuntaryhmän enemmistön riitelystä tuli pian koko eduskunnan asia, kun SMP´n ryhmähuoneen avain "katosi". Ryhmän enemmistö ei päässyt omaan ryhmähuoneeseensa. Eduskunnan työtä ohjaava kansliatoimikunta joutui ottamaan kantaa asiaan ja sen tulkinnan mukaan SMP´n jokaisella kansanedustajalla oli oikeus päästä ryhmähuoneeseen, jonka ovi saatiin auki eduskunnan vahtimestarin avulla.
   SMP´n sisäisistä riidoista kuultuaan Kekkonen oli pohtinut, voisiko ryhmän sisälle syntyä itsenäinen fraktio, jonka jäseniä otettaisiin hallitukseen. Kekkosen kommentti vennamolaisuuden olemusta pohtineelle kirjailija Matti Kurjensaarelle oli paljon puhuva: "Vennamon ryhmä näyttää hajoavan ilman ulkopuolista apua, sillä kaveri näyttäisi tulleen aivan seinähulluksi". Presidenttiä lähestyneille Kurpalle, Niemelälle ja Pentti Antilalle Kekkonen lupautui selvittelemään, josko saataisiin laki, että puolueesta lähteneet saisivat puoluetuen. Oikeusministeri Matti Louekoski laati sitten pikavauhtia lakiesityksen, minkä mukaan puoluetuen jakoa voi muuttaa, jos enemmistö eroaa ryhmästä. Hallituksessa valtiovarainministeri Virolainen epäröi lakimuutosta, mutta presidentin patistelun jälkeen hyväksyi sen.
   SMP´n oppositio rekisteröityi puolueeksi. Suomen Kansan Yhtenäisyyden puolue (SKYP) aloitti toimintansa kahdentoista kansanedustajan puolueena. Vähän myöhemmin SKYP´n ryhmän koko kasvoi vielä yhdellä, jolloin SMP´een jäi lopulta viisi kansanedustajaa. Ja kun puoluetuki alkoi virrata uudelle puolueelle, Vennamo lanseerasi käsitteen "seteliselkärankaiset".
   Jos tarkkoja ollaan, alun perin SMP´sta lähti kolmetoista kansanedustajaa. Arvo Sainio oli ilmoittanut eduskunnan puhemiehelle siirtyneensä enemmistön mukana uuteen eduskuntaryhmään, mutta seuraavana päivänä yllättäen palasikin takaisin Vennamon ryhmään. Niemelän mukaan syynä oli ollut Vennamon uhkaus "ulosmitata hänet taloineen päivineen". Ryhmän jäsenet menivät kuitenkin Sainion kanssa pankkiin, ja velkavankeus Vennamoon päättyi, ja Sainio tuli takaisin uuteen ryhmään. Siitä tuossa aikanaan huomiota herättäneessä kolmiloikassa oli siis ollut kyse.

   SMP kituutteli 1970-luvulla jonkin aikaa pienenä puolueena. Kymmenluvun lopulla SDP kuitenkin antoi tahtomattaan vetoapua Vennamolle.
   Vuoden 1979 eduskuntavaalien lähestyessä kohistiin valtion kuvaputkitehdas Valcosta, sosialidemokraattien luomuksesta. Tehdas perustettiin vuonna 1976 ja sen hallintoneuvoston puheenjohtajaksi tuli Kalevi Sorsa.
   Valcosta ei tullut missään vaiheessa kannattavaa. Ja eduskuntavaalien alla nousivat julkisuuteen Valcon yksityisen yhteistyökumppanin Saloran omistajan Jouko Nordellin veroepäselvyydet sekä yhteydet johtaviin virkamiehiin ja poliitikkoihin.
   Vennamo kävi hanakasti Sorsan kimppuun ja nimitteli tätä "Valco-Sorsaksi". Ja kun tuli ilmi, että Sorsa ja Virolainen olivat saaneet Valcolta suhteellisen kalliita joululahjoja, SMP yritti saada kaksikon valtakunnanoikeuteen, mutta kahden kansanedustajan (Vennamo ja J. Juhani Kortesalmi) painoarvo ei ollut riittävä. Jo aiemmin sama kaksikko oli yrittänyt saada työministeri Arvo Aaltoa valtakunnanoikeuteen työttömyydestä.
   Eduskuntavaaleissa SMP´n paikkaluku nousi viidellä, seitsemään.

   Vennamo osallistui presidentinvaaleihin kolme kertaa. Toinen yritys vuonna 1978 tuotti kymmenen valitsijamiestä.
   Vuoden 1982 valitsijamiesvaaleissa, joissa Kekkonen ei enää ollut mukana, Veikko Vennamo sai yhden valitsijamiehen, Pekka Vennamon, joka antoi oman äänensä Mauno Koivistolle. Kolmannen kerran presidentiksi pyrkinyt Vennamo oli kampanjassaan jo valmis antamaan tunnustusta Urho Kekkoselle.  Vennamo totesi Helsingin Sanomien haastattelussa mm. kuinka "Suomen ulkopoliittinen asema oli vahvempi kuin koskaan Suomen itsenäisyyden aikana" ja kuinka "Tämä on koonnut kansan, jos nyt ei pilata jatkoa". Ja tuolloin Vennamo myös sanoi olevansa valmis käyttämään Suomen virallisesta ulkopolitiikasta nimeä Paasikiven-Kekkosen linja, toisin kuin Kekkosen valtakaudella. Tätä hän perusteli sillä, että niin kauan kuin työ on kesken, linja voi muuttua, mutta kun koko linja oli arvioitavissa, sen pystyi arvioimaan ja hyväksymään.
   Omia välejään Kekkoseen Vennamo luonnehti hyviksi, huonoiksi ja muodollisiksi. Tosin Kekkosen kauden jälkeen niiden pitäisi olla jo hyvät, "koska inhimillinen puoli pääsee esille jo voimakkaana".

   Vanhoilla päivillään Vennamo ehti tehdä sovinnon vanhan kiistakumppaninsa Virolaisen kanssa. Välikätenä toimi Keskustan puheenjohtaja Esko Aho.
   Vennamo ja Aho tapasivat keväällä 1994 Kesärannassa pääministerin virka-asunnolla. Ahon mukaan Vennamo haki sovintoa ja tunnustusta elämäntyölleen. Keskusta olikin valmis tukemaan ministerin arvon myöntämistä Vennamolle.
   Timo Soini muistelee, kuinka ministerin arvonimen torjuminen, lähinnä SDP´n ja Martti Ahtisaaren toimesta, sai Vennamon kupin nurin. Ja vuoden 1995 SMP´n konkurssi oli Soinin mukaan Vennamolle "kamala paikka". Perussuomalaisten toimintaan Vennamo ei osallistunut.
   Vennamon ja Ahon seuraavassa tapaamisessa Aho kysyi, olisiko Vennamo valmis tapaamaan Virolaisen. Vennamo vastasi myöntävästi. Ja kesällä 1996 Vennamo antoi Suomenmaan toimittaja Seppo Kuismalle haastattelun, missä ilmoitti olevansa valmis paiskaamaan "veljen kättä". Vennamo pyysi Kuismaa välittämään Aholle terveisiä ja muistuttamaan luvatusta lounaasta.
   Aho pani toimeksi. Elokuussa vanhat taistelupukarit Veikko Vennamo ja Johannes Virolainen tapasivat yhteisellä sovintolounaalla hotelli Tornin kabinetissa.
   
   Seppo Keräsen koostama Vallan leppymättömät on viime vuosien painavimpia poliittisia julkaisuja. Tähän tiivistelmään tuli otettua rajatusti ja melko rankamaisesti sisältöä, kirjassa Kekkosen ja Vennamon henkilöhistoriaa läpikäydessä ammennetaan valtavat määrät tietoa ja yksityiskohtia vuosikymmenten mittaisesta ajanjaksosta maamme historiassa. Paitsi päähenkilöiden vaiheista, myös yleensä ajanjakson politiikasta kiinnostuneiden kannattaa paneutua tähän teokseen.

----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----
14.8.
Kuukauden Keskustalainen
Juhani Suomi: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus

Juhani Suomen kattava analyysi Suomen turvallisuuspolitiikan historiasta ja nykymenosta.