Kuukauden Uusinta

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta

Teos Viiden vuoden yksinäisyys on esitelty ensimmäisen kerran alkuvuonna 2006, Nimismiehen kiharat alkuvuonna 2012 ja Hatunnosto vuodenvaihteessa 2011-2012.

Sauli Niinistön kotisivu

Vaalikuukauden Extra
Sauli Niinistö: Viiden vuoden yksinäisyys
Gummerus (paino), Teos 2005
225 sivua


Sauli Niinistön muistelmateos Viiden vuoden yksinäisyys tuo kaivattua uutta verta kokoomuslaisten kirjoittajien joukkoon. Istuvista kansanedustajista ainoastaan Riitta Uosukainen julkaisi Kokoomuksen kuudentoista vuoden hallituksessa olon aikana (1987-2003) ihan oikean kirjan, eikä muidenkaan kokoomuslaisten aktiivisuus kovin huimaa ole viime vuosina ollut, joten tietyssä mielessä puolueen parista tullut kirja on ilmestyessään aina huomion arvoinen tapaus.

   Niinistön kirjassaan käsittelemä viiden vuoden jakso käsittää vuodet 1995-2000. Mukana on toki yksityiskohtia sieltä täältä muualtakin, ainakin taustaa ja pohjaa antamassa.

   Ura kansanedustajana alkoi vuoden 1987 vaaleista. Tuolloin politiikassa toimiminen ei tuntunut ainoalta vaihtoehdolta, mutta kun mahdollisuus avautui, Niinistö tarttui siihen. Tarjolla olisi ollut mm. juristin tehtävä Saloralla tai Kansallisosakepankin johtajakoulutus. Jälkeenpäin ajateltuna Niinistöllä kävi tuuri. Salorassa paljastuneen veroskandaalin takia juristit saivat lähteä, riippumatta siitä, oliko tietoinen väärinkäytöksistä vai ei. Ja pankkimaailmassa juuri kyseisen vuosikerran kasvateista monen ura päättyi pankkikriisiin, oli ollut sitä rakentamassa tai ei.
   12 vuotta juristina antoi kokemusta paitsi juridiikasta ja logiikasta, myös elämästä. Niinistö on jäänyt miettimään esim. tapausta, missä porukka on ryypännyt vuosikausia samalla kokoonpanolla ja samoissa tunnelmissa, eikä kukaan muista koskaan mitään erityisen poikkeavaa tapahtuneen - mutta sitten joku on saanut puukosta.
   Ns. juristin logiikka ei ole aina ollut kovin arvostettua poliittisissa piireissä. Esim. Suomen Paavo Lipponen ja Saksan Helmut Kohl ovat polttaneet päreensä juristien pykäläterrorin takia. Niinistö myöntää, että juridiikka antaa mahdollisuuden ikäviin ratkaisuihin. Niinistö käyttää esimerkkiä, jota juristit kutsuvat "todistustaakaksi" ja sen jaon "haitalliseksi seuraamukseksi". Esimerkissä on kaksi henkilöä, A ja B, joista B on rehellisempi ja A tietää tämän. A lainaa rahaa B´lle ja B maksaa lainan ajoissa takaisin. Kaikki tapahtuu ilman papereita ja ilman todistajia. Myöhemmin A velkoo lainaa uudestaan B´ltä, joka tunnustaa lainanneensa rahat, mutta sanoo maksaneensa ne takaisin. A kiistää takaisinmaksun. A todistaa lainanannon B´n myöntämisen kautta, mutta B ei saa tukea takaisinmaksua koskevalle väitteelleen. B kärsii todistustaakan jaon haitallisen seuraamuksen.

   1990-luvun alussa Niinistö kävi häviämässä parit eduskuntaryhmän puheenjohtajan vaalit Kimmo Sasille. Aikanaan Sasi savustettiin kyseiseltä paikalta Iiro Viinasen toimesta, ja tilalle tuli Ben Zyskowicz. Tämä valinta vapautti Zyskowiczin hallussaan pitämän perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan paikan. Niinistöä kysyttiin paikalle, ja Niinistö suostui.
   Perustuslakivaliokunnan puheenjohtuus on arvostettu tehtävä, ja sen tuoma näkyvyys nosti Niinistön mukaan Kokoomuksen sisäiseen peliin. Puolueen kannatus rämpi syvällä ja puheenjohtaja Pertti Salolaista arvosteltiin ankarasti. Salolainen sai tarpeekseen ja Kokoomuksen oli valittava uusi puheenjohtaja, vain puoli vuotta ennen seuraavia eduskuntavaaleja. Niinistöllä oli vahvasti työntöä ja hänestä tuli Kokoomuksen puheenjohtaja elokuussa 1994.

   Perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana Niinistö oli ollut mukana prosessissa, missä Kauko Juhantalo joutui vastaamaan väitetyistä koplauksistaan valtakunnanoikeudessa. Tapaus askarrutti Niinistöä.
Juhantalon tapauksessahan kysymys oli siitä, oliko hän vaatinut SKOP´lta hyvitystä omille veloilleen vastineeksi siitä, että auttaisi ministerinä pankkia eräissä Tampellaan liittyvissä asioissa.
   Itse prosessin seurauksena silloinen oikeuskansleri Jorma S. Aalto sai moitteita vapauttavasta lausunnostaan. Niinistö itse ei varauksetta moitteisiin yhdy.
   Silloinen eduskunnan oikeusasiamies Jacob Söderman antoi enemmän ajattelemisen aihetta. Valiokunnan vielä käsitellessä asiaa hän kutsui Niinistön virastoonsa ja neuvoi, ettei median painostuksen pidä antaa vaikuttaa, ja jos media epäilisi Aallon tulevaa lausuntoa, Södermankin olisi valmis sen antamaan. Tämä ei Niinistön mukaan ollut mahdollista, koska oikeusasiamiehen tulisi toimia syyttäjänä mahdollisessa jutussa.
   Niinistö halusi varmistaa, haluttiinko asiassa myös poliittisluontoista käsittelyä. Mm. Paavo Nikula ja Johannes Koskinen vastasivat, ettei missään tapauksessa.
   Valiokunnan mietintö oli yksimielinen: Juhantalo oli asetettava syytteeseen ainakin törkeästä virka-aseman väärinkäytöstä. Tämä ei tarkoittanut, että lahjonnasta olisi tulossa syytettä.
   Valtakunnanoikeudessa Christopher Wegelius totesi, ettei hän eivätkä muut SKOP´ssa uskoneet, että Juhantalo olisi voinut heitä mitenkään Tampella-asioissa auttaa, ja että he olivat torjuneet koplausvaihtoehdot. Tuolloin perustuslakivaliokunnan jäsenenä toimineen Anneli Jäätteenmäen kysyessä pankin kantaa siinä tapauksessa, jos pankissa oltaisiin oletettu Juhantalon pystyvän auttamaan, Wegelius myönsi, ettei tiennyt. Siinäkään tapauksessa kyseessä ei olisi ollut lahjoma, korkeintaan petos, jos Wegelius olisi saatu manipuloitua uskomaan Juhantalon vaikutusmahdollisuuksiin. Ja koska Wegeliukselle ei missään vaiheessa ollut muodostunut epärealistista kuvaa Juhantalon vaikutusmahdollisuuksista, Juhantalo ei ollut syyllistynyt myöskään petokseen.
   Valtakunnanoikeus tuomitsi Juhantalon lahjonnan vaatimisesta, toisin kuin perustuslakivaliokunta esitti. Tuomiosta ei ole valitusoikeutta. Niinistön mielestä juuri tuomioistuimen erityisluonteesta johtuen sen tuomioiden tulisi olla oikeustieteellisen tutkimuksen kohteena, kyseisestä jutusta olisi ollut mielenkiintoista saada sellainen tutkimus.

   Millaisen puolueen Niinistö sitten sai johdettavakseen?
   Kokoomus oli ollut oppositiossa 1960-luvulta lähtien. Kannatus oli ollut tasaisessa nousussa, ja 1980-luvulle tultaessa puolueesta oli tullut yksi suurista. Vuonna 1987 jo lähelle SDP´n kannatusta kurkotellut Kokoomus lopulta pääsi hallitukseen. Tuolloin lanseerattiin slogan "kaikkien aikojen suurin Kokoomus", mikä - Kokoomuksen kannalta valitettavalla tavalla - tuli ennustaneeksi myös puolueen tulevaisuutta.
Kokoomus siis pääsi hallitukseen, mutta millä tavalla. Hallitukseen oltiin jo menossa Ilkka Suomisen johdolla ja tämän yhdessä Paavo Väyrysen (kesk) ja Christoffer Taxellin (rkp) kanssa junaileman kassakaappisopimuksen mukaisella tavalla. Sitten presidentti Mauno Koivisto kuitenkin tarttui manuaalisella otteellaan hallituksen muodostamiseen ja Harri Holkerista tehtiin sinipunahallituksen pääministeri. Tällöin Suominen jäi sopimuksensa vangiksi ja riviministeriksi. Tällöin Suominen ja koko Kokoomus jäivät pääministerin vangeiksi.
   Jostain syystä Suominen leimattiin jotenkin viantekijäksi, mikä auttoi kokoomusväkeä hyväksymään uuden hallituksen kokoonpanon. Niinistö tulkitsee kuitenkin Suomisen toimintaa aivan toisella tavalla. Vaikka kassakaappisopimus raukesikin, se ei ollut mikään merkityksetön asia. Tietoisuus sopimuksesta painosti sosialidemokraatteja etsimään vaihtoehtoja. Lisäksi sopimuksen teko oli sinällään vähintäänkin ymmärrettävää, edes kannatuksen lisääntyminen ei automatisoinut Kokoomuksen pääsyä hallitukseen. Jotain oli yritettävä.
   Kokoomus sai tuta Holkerin hallituksessa hallitusopin lainalaisuuksia. Vaalivoittaja ei välttämättä säilytä vahvuuttaan, koska sillä on eniten hävittävää ja muut tietävät tämän.Kumppanien toiveet on noteerattava, jotta nämä pysyisivät mukana.
   Ahon hallituksen aikana, 1991-1995, Kokoomuksen ahdinko vain kasvoi. Puolueen koettiin hallituksessa jääneen apupuolueeksi ja täysin Keskustan maatalouspainotteisen edunvalvonnan jalkoihin. Kova talouspolitiikka, joka personoitui valtiovarainministeri Iiro Viinaseen, piti uskottavuuden rippeitä yllä, muttei tuonut kannatusta. Kokoomusta nyljettiin kahdelta suunnalta. Vasemmalla etenkin SDP piti meteliä, oikealla varsinkin Nuorsuomalaisten johtaja Risto E. J. Penttilä oli vaikea vastustaja. Penttilähän oli Kuopion puoluekokouksessa vuonna 1993 ollut Kokoomuksen oikean siiven ehdokkaana Kokoomuksen puoluesihteeriksi. Vaalitaistelu Penttilän ja Pekka Kivelän välillä ilmensi Kokoomuksen jakautumista ja repi eri leirien välistä kuilua entistä syvemmäksi. Eipä varonut puheenjohtaja Salolainenkaan näyttämästä sympatioitaan Penttilää kohtaan.
   Nuorsuomalaiset Penttilä ja Jukka Tarkka osasivat Niinistön mukaan asiansa ja esiintyivät päättäväisesti. He onnistuivat tarjoamaan vastauksen juuri niihin heikkouksiin, joista Kokoomusta oli Ahon hallituksen aikana moitittu.
   Kun Niinistö aloitti puheenjohtajana, aikaa eduskuntavaaleihin oli puolisen vuotta, ja koko puolueen kohtalo oli harvinaisen avoin. Velkaa puolueella oli yli viisikymmentä miljoonaa markkaa, ja näkyvimmin kokoomuslaiset olivat esillä riidellessään keskenään.

   Tammikuu 1995 muodostui Niinistön perheelle painajaiseksi. Niinistö aloittaa tapahtumien kuvauksen tammikuisen perjantai-illan tunnelmista. Kokoomuksen ryhmähuoneessa tunteet olivat pinnalla. Kovinta kieltä käytti pääkonsuli Heikki Tavela, Hyvät herrat -sarjan kauppaneuvos Paukun esikuva. Kokoomuksen oikeistolaisempi edustaja Kimmo Sasi sai tapansa mukaan lennokkaan ajatuksen, jollaisista hänet hyvin tunnettiin. Vihervasen linja pysyi hiljaa, ja sen kellokas, Sirpa Pietikäinen, seurasi tilannetta.
   Puolueen puheenjohtaja Niinistöä pidettiin välikauden puheenjohtjana. Puoluesihteeri Pekka "Poku" Kivelä tunsi myös olevansa ahtaalla, häntä oltiin yritetty kammeta pois jo edellisessä puoluekokouksessa.
Kesken kiivaan väittelyn Niinistö kysäisi Kivelältä, tulisiko tämän vaimo seuraavana päivänä Järvenpään kokoukseen. Kivelä oli sitä mieltä, ettei tapahtuman luonne edellyttänyt puolisoiden mukana olemista. Sauli totesi helpottuneena, ettei Marja-Leenankaan sitten kannata lähteä. Tämä oli tulossa Unkarista työmatkalta ja oli luultavasti väsynyt.
   Sananvaihto tuntui tuolloin vähämerkitykselliseltä ja irralliselta. Myöhemmin siitä tuli tukipilari puolustukselle, kun Niinistö alkoi esittää itselleen kysymyksiä.

   Marja-Liisa lähti aamulla päättäväisesti kohti Järvenpäätä. Hänelle oli kerrottu, että nyt tarvittiin kaikki apu. Hän soitti Saulille ja ilmoitti lähteneensä omalla autollaan myöhästyttyään bussista. Sauli muistutti, että paikalla pitäisi sitten olla kymmeneltä, ja tivasi, ettei kai Marja-Liisa taas olisi myöhässä.
   Myöhemmin Sauli yritti soittaa vaimolleen uudestaan, monta kertaa. Joka kerran kuului, että puhelin ei ollut kuuluvuusalueella. Sauli huolestui, mutta koetti torjua ikävät aavistukset.
   Sauli ehti Järvenpäähän samaan aikaan kuin varsinaissuomalaisia kuljettanut bussi. Hän kysyi, oliko Marja-Liisaa näkynyt. Hän ei huomannut, kuinka bussilla tullut säikähti, ja sai kuulla vasta jälkeenpäin, kuinka bussi oli ohittanut rusentuneen punaisen auton.
   Sauli ryhtyi pitämään puhetta. Heikki A. Ollila lupasi tuoda Marja-Liisan saliin vaikka kesken puheen. Puhuessaan Sauli yritti nähdä salin takaosaan. Välillä ovi avautui, mutta tulija ei koskaan ollut Marja-Liisa.
   Sitten Heikki tuli hakemaan pois.

   Elämä jatkui myös Niinistön perheessä. Sauli pukeutui parin viikon ajan aamutakkiin, kykyä oli tarttumiseen yhteen asiaan kerrallaan. Luontainen vaisto toimi ja ajoi huolehtimaan pojista.
   Eräs ajatus jäi sinnikkäästi kiertämään kehää. Ei voinut olla niin, että joku kuolee turhaan hyisen tammikuun aamuna jollain pimeällä tiellä. Saulilla on aina ollut näyttämisen tarvetta, ja enteilyt uppoamisesta puheenjohtajuuden myötä vain lisäsivät sitä. Motiivit alkoivat sekoittua, ja Sauli alkoi uskoa, että mitä tahansa tekeekin, tekee sen muuttaakseen turhan "ei turhaksi". Syyllisyyden tunne oli musertava, jos jokin pienikin yksityiskohta olisi mennyt toisin, sitä ei olisi tapahtunut.
   Pikkuhiljaa alkoi muovautua ajatus: koska on maksettu raskain mahdollinen hinta, puolueen on oltava sen arvoinen. Tosin todellisuuden torjumista myös tämä puolueen nostaminen jalustalle oli.
   Mutta liikkeelle Sauli itsensä sai, lopulta. Uskaltautui aikanaan tutun mukana uloskin. Työtä oli tehtävänä, Saulia tarvittiin, ja vaaleihin käytiin puolueen puheenjohtajan johdolla.

   Vuoden 1995 eduskuntavaalit olivat Kokoomukselle vaikeat. SDP´n murskavoitto oli selvä. Kaksi muuta suurta puoluetta olivat ottamassa takkiinsa. Kokoomuksen kannatuksen tasolla hetken tarponut Keskustakin sai juuri vaalien alla puoluekoneistonsa kaameaan iskuun, Kokoomus oli tipahtamassa kyydistä. Alkoi näyttää siltä, että neljänneksi suurin puolue Vasemmistoliitto tulisi olemaan lähempänä kuin kisan kakkonen Keskusta.
   Paitsi puolueiden kokojärjestystä, myöskään hallituksen kokoonpanoa ei ollut vaikea ennakoida. SDP ei edelleenkään näyttänyt haluavan samaan hallitukseen Keskustan kanssa. Toisaalta Kokoomuksellakin oli omat rasitteensa. Demarit olivat jo ennen vaaleja tunnustaneet edellisen hallituksen talous- ja veropolitiikan painotukset pääosin välttämättömiksi, mutta silti oli pakko käydä kunnon kierros. Vasemmistoliiton, SDP´n ja Kokoomuksen neuvottelijat olivat helpottuneita, kun pääsivät toteamaan, että kaikki suhteet pelasivat.
   Hallituksen runko muotoutui varhaisessa vaiheessa. Vasemmistoliitto tarvittiin SDP´n selkänojaksi, eikä vähiten ay-liikkeen takia. Kokoomus taas oli toiminut valtiontalouden hoitamisessa jo Ahon hallitukselle kritiikin kilpenä, ja sen kaltaiselle aallonmurtajalle oli kysyntää myös seuraavassa hallituksessa. Mukaan tulivat lisäksi Vihreät ja "kestosuosikki" RKP.
   Suurimmat ongelmat koettiin lopulta henkilövalinnoissa. Vasemmistolle ei saanut tulla yli puolta salkuista, mutta SDP´n kannatustuloksen piti näkyä. Matemaattisesti asia ratkaistiin ottamalla maatalousministeriksi sitoutumaton Kalevi Hemilä. Pahempi ongelma oli Iiro Viinasen persoona. Suhteellisen moni vasemmistolainen oli silloin tällöin esittänyt vähemmän kauniita mielipiteitä miehestä tämän ollessa ministerinä. Valtiovarainministeriksi ei ollut tunkua, mm. Niinistö itse joutui kieltäytymään useammankin kerran. Myöhemmin hän sitten suostui Viinasen lähdettyä vakuutusyhtiö Pohjolaan paikan vaatiessa uuden ministerin.

   Hallitusohjelman suuret linjat saatiin sovittua yllättävänkin helposti. Hallitus nimettiin työllisyyden ja yhteisvastuun hallitukseksi. Ohjelman keskiössä olivat työttömyyden vähentäminen ja julkisen talouden kohentaminen. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan suhteen hallitusohjelmassa todettiin, että vallitsevissa olosuhteissa Suomi edistäisi Pohjois-Euroopan vakaata kehitystä parhaiten pysymällä sotilasliittojen ulkopuolella ja ylläpitämällä itsenäistä puolustusta. Lisäksi Suomi tukisi Euroopan Unionin kehittämistä niin että tämä voisi tehokkaasti edistää tavoitteitaan sekä vastata vakautta ja turvallisuutta uhkaaviin kriiseihin.
   Ongelmia tuli, kun alettiin miettiä talouspolitiikkaa ja leikkauksia. Kokonaissumman (20 mrd mk) sopiminen kävi helposti, mutta kun alettiin miettiä, mihin isketään, alkoi mielipide-eroja syntyä. Vasemmisto oli oppositiossa ollessaan estänyt säätämästä pysyviksi 12 miljardin säästölakeja, joten niiden jatkaminen tuli heti uuden eduskunnan päätettäväksi ja pakotti vasemmiston sellaiseen poliittiseen takinkääntöön, mitä oli enää paha alkaa selitellä. Ja näiden lisäksi siis piti vielä löytää ne 20 miljardia uusia säästöjä. Vaikeinta oli käydä työttömyysturvan kimppuun, varsinkin vasemmistolle.    
   Verokeskustelut olivat helpompia. Kokoomuslaiset yllättyivät iloisesti esim. silloin kun SDP´n Jouni Backman esitti sairausvakuutusmaksun porrastusta yli 80.000 markan vuositulojen osalta asteittain lievennettäväksi.

   Vuoden 1996 kunnallisvaaleihin tultaessa SDP´n ja Kokoomuksen kannatusten huima ero oli tasoittunut. SDP oli menettänyt neljä prosenttiyksikköä kannatuksestaan Kokoomuksen ollessa saman verran voitolla. Tämä vaikutti myös hallitusyhteistyöhön. Alun erinomaiset välit puolueiden välillä alkoivat toisinaan rakoilla.
   Myös suuria ongelmia syntyi. Eräs ongelmallinen tapaus oli toinen valtiovarainministeri Arja Alho. Hän oli jäänyt alkutaipaleellaan Viinasen varjoon, mutta saanut lisää näkyvyyttä Niinistön tullessa valtiovarainministeriksi. Tosin näkyvyys tarkoitti käytännössä lähinnä Alhon aikaansaamia riitasointuja.
   Oma lukunsa oli Suomen markan ERM-kytkentä. Alho meni vuotamaan kurssin, millä Suomen valuutta aiottiin kytkeä yhteisvaluuttaan. Kyseessä oli sen luokan juttu, mitä ulkopuolisille ei ole tapana heti kertoa. Huutoa ja syytöksiähän siitä tuli.
   Alho tointui pian ryöpytyksestä, minkä sai tapauksesta niskaansa. Hän keksi antaa selityksen, minkä mukaan hän ei ollutkaan kertonut tarkkaa tavoitetta, vaan ainoastaan haarukan, missä Suomi pyrki liikkumaan. Niinistön mukaan selitys oli onneton: koko haarukan kertominen oli vielä pahempi asia, kauppiaalla pitäisi olla järkeä olla paljastamatta alinta mahdollista myyntihintaansa, vaikka tavoitehinta lipsahtaisikin.
   Näytelmä sai vielä yhden epäonnisen näytöksen. Alho meni soittamaan alivaltiosihteeri Johnny Åkerholmille eräänä yönä, ja selosti toimenpiteitään, siis jo tehtyään omat kuvionsa. Puhelulla sinänsä ei siinä vaiheessa enää ollut minkäänlaista merkitystä, mutta Alho otti senkin puolustusrepertuaariinsa. Kun Åkerholm ei puhelua muistanut, vaikka puhelu pystyttiin puhelurekisteristä todentamaan, hänkin sai niskaansa melkoisen ryöpyn, vaikkei itse jupakassa varsinaisesti osallisena ollutkaan.
   Ja vuosia myöhemmin, kun Åkerholm pyrki Suomen Pankin johtokuntaan, SDP´n eräät tahot tunsivat sen luokan vastenmielisyyttä henkilöä kohtaan, ettei valinnasta mitään tullut.

   Perinteinen postilaitos synnytti Sonera Oyj´n yksityistämällä teletoimintonsa. Ja uusi yhtiö vietiin pörssiin. Tuolloin elettiin melkoisessa it-huumassa, ilma oli sakeanaan tietoja ja ounasteluja, joista markkinat tekivät johtopäätöksiä. Soneralle oli kysyntää. Toisaalta, posti- ja telelaitoksen toiminta oli niitä toimintoja, jotka perinteisesti kuuluivat valtiolle. Poliittisia paineitakin yksityistämisprosessissa oli, ja paljon.
   Osakkeen hinnanmääritys kohtasi ongelmia heti kättelyssä. Ja kun Soneran johto oli saanut merkitä enemmän osakkeita kuin muilla oli mahdollista osakeannissa, asia aiheutti julkisuudessa närää. Ja kun kävi ilmi, että pääjohtaja Pekka Vennamo oli merkityttänyt omistamansa sijoitusyhtiön puitteissa osakkeita myös yhteisöille osoitetussa annissa, meteli voimistui. Ja kun sitten kävi ilmi, että Vennamo oli luovuttanut osakkeita tyttärelleen, vaikka markkinoita rauhoittamaan oli pari päivää aiemmin annettu vakuutus Vennamon perheen osakeomistuksen pysymisestä ennallaan, Soneran omistuksista muodostui skandaali. Yhtiöstä sai lähteä Vennamo ja hallituksesta ministeri Matti Aura.
   No, Sonera teki tulosta ja sen arvo pörssissä nousi. Kurssin ollessa jokseenkin huipulla, valtio myi osakkeita ja tienasi muutaman miljardin.
   Myös yhtiön johdossa oltiin toimeliaita ja kehiteltiin uusia huimia suunnitelmia. Päätettiin hoitaa Saksasta UMTS-lupia Soneralle. Hinnasta neuvoteltiin, ja lopulta Sonera sijoitti nelisen miljardia euroa. Ja taas yleisö hermostui.

   Työttömyys aleni kiusallisen hitaasti. Lipposen puheille työttömyyden puolittamisesta ei tuntunut löytyvän katetta. Sittemmin Lipposen toinen hallitus otti opikseen ja määritteli työllisyystavoitteen sen mukaan, kuinka suuri osa työvoimasta oli töissä.
   Vuoden 1999 vaalit olivat kuitenkin Kokoomukselle edellisiä eduskuntavaaleja helpommat. Siinä missä demareiden suosio oli suorastaan romahtanut, Kokoomus hallitusvastuustaan huolimatta oli pystynyt nostamaan kannatustaan siinä kuin oppositiopuolue Keskustakin, joka oli tehnyt räväkän pelinavauksen työreformihankkeellaan.
   Lopulta vaaleista selvittiin, jopa voittajana. SDP ja Keskusta tosin säilyivät keulilla, mutta etumatka lyheni selvästi, varsinkin sosialidemokraatteihin. Entinen hallituskokoonpano oli mahdollista säilyttää, ja se säilytettiin.

   Jos Niinistö olisi jatkanut Kokoomuksen puheenjohtajana vielä vuoden 2001 jälkeen, se olisi tarkoittanut ainakin kahta jatkovuotta. Jos Kokoomus olisi tuolloin voittanut vaalit ja jatkanut hallituksesta, ei puheenjohtaja olisi noin vain voinut häippästä.
   Itsekritiikki oli kasvanut ja muutenkin alkoi epäilyttää, vieläkö olisi annettavaa puolueelle. Puolueen pyynnöstä Niinistö jäi valtiovarainministeriksi vaalikauden loppuun, mutta sitten oli aika kokonaan uusille haasteille. Oli mukava lähteä, kun ei vielä kehotettu lähtemään.

   Paitsi tiukkaa asiaa politiikasta, Ninistön kirjassa on myös paljon herkkää kuvausta arjen pienistä tapahtumista, isosta ikävästä ja vaikkapa tunnelmointia kevään kukkasten parissa. Tekstin on pakko tulla sydämestä, jolleivät Niinistön bluffaustaidot aivan yli-inhimilliset ole, noissa luvuissa Niinistö tavoittaa melko vaikuttavat tunnelmat. Kirjan rakenne on tehty niin, että läpi kirjan vuorottelevat "ulkopuolisen" kertojan kuvaamat poliittiset asiat sekä minä-kertojan kuvaamat yksityiset tunnelmat. Onko tämä laskelmointia, kun kovien budjettirähinöiden jälkeen kuvataan Niinistön olevan jopa hempeä luonne, joka osaa liikuttua elämän pienistä asioista? Henkilökohtaisesti tuntuisi, että ei. Äkkiä ajatellen tuntuisi, että vaihtoehtoja kirjan rakenteelle olisi tasan kaksi, ja toinen olisi se, että vetäisi putkeen ensin toisen puolen ja sitten sen toisen, jolloin kirja olisi selvemmin kaksijakoinen, vähän kuin kahden puoliajan kirja. Tässä tapauksessa se saattaisi olisi huonompi vaihtoehto.
   Varman päälle tehdyltä kirja tosin jossain määrin tuntuu. Tanja Karpelaa ei edes mainita, olisiko se ollut poliittisessa mielessä riski? Vaikka Niinistö purkaa sisimpiä tuntojaan, teoksesta jää varsin varovainen, ja sen päähenkilöstä jopa ujonpuoleinen vaikutelma.
   Joka tapauksessa näinkin kirja avaa Sauli Niinistöstä uusia puolia, ja sen kerronta tuntuu sujuvalta ja välillä jopa vaikuttavalta. Kirjasta on otettu tähän mennessä ainakin neljä painosta ja vielä tuntuu menevän, kirjastoissakin tämä kirja on koko ajan jollain lainassa. Kysyntää Niinistön henkilökuvaa täsmentävälle kirjalle näemmä on, ja ainakin siinä suhteessa tällä tyylillä kirjoitettu muistelmateos Viiden vuoden yksinäisyys osui kohdalleen.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Vaalikuukauden Vaihtoehto
Petri Nevalainen: Nimismiehen kiharat
Ajatus Kirjat 2010
250 sivua



Petri Nevalainen (s. 1962) on pitkän linjan toimittaja, joka toimii nykyisin aikakauslehti Kampanjan päätoimittajana sekä Valittujen Palojen toimitussihteerinä ja joka tunnetaan myös muutamasta kirjoittamastaan elämäkerrasta. Hän on koostanut elämäkerran myös Sauli Niinistöstä, tavoitteena Niinistön profiilin valottaminen mahdollisimman monesta näkökulmasta. Kustantaja Ajatus Kirjat kysyi myös Niinistöä itseään mukaan, mutta Niinistön mielestä kirjan tekeminen ei ollut sillä hetkellä ajankohtaista. Kustantaja ryhtyi silti hankkeeseen, viime aikojen suosituimpiin suomalaispoliitikkoihin lukeutuvasta Niinistöstä haluttiin saada tähänastista kokonaisvaltaisempi kuvaus yksiin kansiin.

   Vuonna 1948 syntynyt Niinistö on Salosta kotoisin. Hän on Salon Seudun Sanomien levikkipäällikkö Väinö Niinistön ja sairaanhoitaja Hilkka Niinistön neljästä lapsesta nuorin. Perheessä vaalittiin oikeistolaisia arvoja, setä Paavo puolestaan oli vahva maalaisliittolainen vaikuttaja.

   Niinistö on kertonut olleensa lapsuudessaan ujo ja syrjäänvetäytyvä poika, joka viihtyi hyvin yksinkin. Nuori Sauli suhtautui varauksellisesti vain kahteen äärisuuntaan:  rikkaiden lapsiin ja heihin, jotka eivät enää vaikuttaneet oikein kenenkään lapsilta. Hän ei vain oikein tiennyt, miten heidän kanssaan oilisi pitänyt toimia.

   Niinistö on perinteisesti onnistunut asioissa, mihin on lähtenyt asenteella mukaan. Koulu ei nuorempana niihin kuulunut. Niinistöllä ei käytännössä ollut muita tavoitteita kuin selvitä luokalta toiselle.
   Ylioppilaaksi Niinistö pääsi keväällä 1967. Päättötodistuksessa kaikkien aineiden keskiarvo oli 6,7, lukuaineiden 6,5. Niinistö kyllä luki paljon, mutta muuta kuin koulukirjoja.
   Niinistö jatkoi kesäyliopistoon, missä aloitti kansantaloustieteen lukemisen. Pian hän kuitenkin jätti kansantaloustieteen vaihtaen sen Turun yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan.

   1960-luvun lopulla Niinistö sitten liittyi Kokoomukseen. Houkuttelijana oli jo aiemmin Kokoomukseen löytänyt Maija Perho, joka kysyi varsinaissuomalaisen osakunnan juhlissa salolaispojilta, haluaisivatko nämä tulla mukaan Kokoomuksen toimintaan. Niinistö oli nuorempana jakanut isänsä kanssa Kokoomuksen Matti Virkkusen vaalimainoksia, joten ei hän liene itseään yllättänyt, kun päätti täyttää jäsenhakemuksen.

   Oikeustieteen kandidaatin tutkinto tuli suoritettua vuonna 1974. Samana vuonna Niinistö pääsi Kiskon piirin vs. nimismieheksi. Tuossa virassa ollessaan hän oli tutkimassa mm. silloisen ulkoministerin Ahti Karjalaisen veneen varkautta. Sitä tapaustahan Karjalainen myöhemmin muisteli todeten, että paikalle oli tuolloin saapunut tutkintaa harjoittamaan kaksi laiskaa poliisia, joista ei sen koommin ollut mitään kuulunut.

   Oman lakitoimiston Niinistö perusti jo vuonna 1974, varatuomari hänestä tuli kolme vuotta myöhemmin. Eduskuntaan Niinistö valittiin kolmannella yrittämällä vuonna 1987, seuraavana vuonna hän luopui toimistostaan.

   Kun Niinistö aloitti eduskunnassa, siellä ei kovin montaa ystävää ollut. Oman eduskuntaryhmän sisälläkään ei juuri tuttuja näkynyt. Kimmo Sasi muistaa tutustuneensa Niinistöön nimenomaan juristi-juristi -asetelman perusteella.
   Niinistön paras kaveri eduskunnassa oli Kari Häkämies. Myös Heikki A. Ollila oli Niinistön kaveripiirin ydinjoukossa.
   Sasin mukaan tulokas Niinistö oli hillitty kaveri, jonka seuraan piti hakeutua. Tämä itse ei juuri tehnyt aloitetta tulla jutustelemaan.

   Toisella kaudella Niinistön ilmeinen osaaminen ja vakuuttava asiallisuus saivat enemmän kasvualustaa. Ympärille oli siihen mennessä kasvanut kaveriporukka, johon kuuluivat tuolloin Häkämies, Ollila ja Anssi Rauramo. Ryhmässä haluttiin osuus vallasta Kokoomuksen eduskuntaryhmässä, tiimi alkoi pedata Niinistölle nousua rivikansanedustajaa kovemmille paikoille. Kun sitten tammikuussa 1993 valtiovarainministeri Iiro Viinanen oli napit vastakkain Kimmo Sasin kanssa, Ben Zyskowicz valittiin Sasin tilalle eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Zyskowicziltä vapautui perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan paikka, ja tähän toimeen valittiin Sauli Niinistö.

   Pertti Salolainen väistyi Kokoomuksen puheenjohtajan paikalta vuoden 1994 ylimääräisessä puoluekokouksessa. Kun tieto luopumisaikeista tuli, Viinanen soitti Niinistölle esittäen tukensa Niinistön puheenjohtajuuspyrkimyksille.
   Kampanjan alkuvaiheessa Niinistö ei välttämättä onnistunut ehdokkaista parhaiten, mutta oppi nopeasti. Lopulta hän oli ylivoimainen saaden 781´stä äänestä 453. Toiseksi tuli Matti Aura, kolmanneksi Kimmo Sasi.

   Nevalainen näkee, että uutena puheenjohtajana Niinistö onnistui välttämään virheet, vaikkei toisaalta varsinaisesti tehnyt valtavan suuria avauksia. Salolaisen jahkailevan tyylin jälkeen suoraviivaisempi Niinistö oli monille helpotus. Hän myös luki puoluetta oikein tulkitessaan sen sisäistä tilaa. Niinistön ehkä suurin ansio puolueen puheenjohtajana oli se, että hän kykeni yhdistämään riitaisan puolueen taakseen. Jopa neljännesvuosisadan ajan jatkuneet Kokoomuksen sisäiset riidat käytännössä päättyivät Niinistön aikana.

   Vuosina 1996 - 2003 Niinistö ja SDP´n Paavo Lipponen olivat hallituksen superkaksikko pää- ja valtiovarainministerinä. Lipposestahan tuli pääministeri jo vuonna 1995, Niinistö toimi tuolloin oikeusministerinä.
   Molemmat olivat puolueidensa puheenjohtajia ja hallituksen keskeisiä ministereitä. Kumpikin tunnettiin vähäpuheisena, voimakastahtoisena ja työteliäänä poliitikkona.

   Kevään 1995 hallitustunnustelujen aikana Niinistö pyrki pitämään huolta, ettei hallitukseen pääsisi muodostumaan vasemmistoenemmistöä. Silloin ei Niinistön mielestä olisi voinut ajaa Kokoomukselle tärkeitä asioita.
   Viinanen tiesi lähtevänsä valtiovarainministerin paikalta kesken vaalikauden. Hallituksen jatkon kannalta oli tärkeää, että Niinistön ja Lipposen välit paranisivat.
   Niinistön tiedettiin tarkkailevan kaikkia lähelleen pyrkiviä, eikä Lipponenkaan löytänyt keinoja murtaa jäätä Niinistön suuntaan. Viinanen totesi Lipposelle, että Niinistö on kieltämättä sulkeutuneen oloinen, mutta luotettava kumppani. Hän neuvoi Lipposta kutsumaan Niinistön kahden kesken iltapalalle ja saunomaan Kesärantaan. Lipponen kertoi myöhemmin, että neuvo oli tepsinyt ja että yhteistyö oli sujunut hyvin.

   Asiakysymyksissä Niinistön vahvuus oli alusta lähtien se, että hän tutustui etukäteen huolellisesti käsiteltävään aiheeseen liittyvään materiaaliin, pohti asiat mielessään valmiiksi ja osasi kiinnittää huomionsa oleellisiin seikkoihin. Hän ei halunnut työskennellä sellaisten kanssa, jotka eivät yritä kunnolla. Tuo ominaisuus on johtanut siihen, että Niinistön kanssa on usein työskennellyt parhaita mahdollisia voimia.

   Oikeusministerinä Lipposen ensimmäisessä hallituksessa Niinistö hoiti työnsä varmasti, mutta Nevalaisen mukaan tekemisestä näytti puuttuvan suurin kipinä. Varsinainen kunnianhimo alkoi näkyä vasta hänen päästessään valtiovarainministeriksi.

   Vuosien myötä Niinistö nousi rahaministerinä EU´n Talous- ja raha-asioiden neuvostoon (ECOFIN), joka on varsinainen näköalapaikka Euroopan rahapolitiikan keskipisteessä. Niinistön aikana Suomi liittyi EMU´un ja myös markat ehtivät muuttua euroiksi hänen aikanaan vuoden 2002 alussa.

   Valtiovarainministerinä Niinistöä ei ole kuvattu helpoksi neuvotteluosapuoleksi. Tämän tienneet ministerit valmistautuivatkin budjettineuvotteluihin keskustelemalla etukäteen asioista Niinistön kanssa pohdiskelevaan sävyyn. Neuvottelupöytään mentäessä Niinistölle oli muotoutunut käsiteltävistä asioista mielipide, minkä muuttaminen oli äärimmäisen vaikeaa - mutta ei aina täysin mahdotonta, joskus erittäin vahvoilla argumenteilla saattoi Niinistön saada miettimään käsitystään uudelleen.

   Toimiessaan samaan aikaan ministerinä ja puolueen puheenjohtajana Niinistö tarkkaili julkisuutta ja kokoomuslaisten lausuntoja hyvinkin tarkasti. Täsmäsoitto oli hänen tapansa kontrolloida tilannetta. Soittoon vastanneet eivät yleensä olleet yhteydenotosta pahoillaan, he arvostivat mahdollisuutta puhua asiat selviksi kerralla. Niinistö myös pidättäytyi arvostelemasta kokoomuslaisia julkisuudessa, mistä sai puolueeltaan plussaa. Sinänsä ryhmän sisällä Niinistön kielenkäyttö saattoi yltyä melko ronskiksi.
   Muuten Niinistö esitti myös julkisuudessa kovaakin arvostelua. Esim. Kokoomuksen puoluevaltuuskunnan kokouksessa keväällä 1997 Niinistö piti puheenvuoron, mistä julkisuutta sai osuus, missä Ninistö ihmetteli, onko viimeinenkin puu jätettävä pystyyn mätänemään, jotta jokainen tupajumi saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää.

   Niinistö on korostanut kommenteissaan usein vastuuta, niin talouskysymyksissä kuin muutenkin. Vastuunkanto on aina ollut Niinistön keskeisiä mittareita tämän arvioidessa omia ja muiden tekemisiä. Hän on kiteyttänyt tämän eri yhteyksissä hieman eri tavoin, mutta ydin on aina ollut sama.
   Kokoomateoksessa Menestyksen reseptit Niinistö toteaa, että ei täysin ymmärrä kollektiivisen vastuun ajattelua, mitä harrastetaan varsinkin tiimitöissä, koska kukaan ei tällöin tunne henkilökohtaista vastuuta. Hänen kanssaan vastuuttomuus ei toimi. Niinistön mielestä on aika vaikeaa luottaa ihmiseen, joka siirtää, väistää tai välttää oman vastuunsa. Niinistö korostaa, että vastuun ottaminen on asennekysymys.

   Niinistöllä on ollut jo hyvin varhain näkyvissä tarve jättää itseään koskeva päätöksenteko aivan kalkkiviivoille. Kokoomuslainen ex-ministeri toteaa, että ominaisuus pysyi pitkään piilossa julkisuudelta, koska päivänpolitiikassa Niinistö näytti toimivan päättäväisesti. Näkyville tämä tuli erityisesti valittaessa Kokoomuksen presidenttiehdokasta vuoden 2000 vaaleihin. Ex-ministerin mukaan tässä ongelmana oli nimenomaan se, etteivät Niinistön toiminnassa näkyneet sen enempää harkittavana olevan kysymyksen laajuus kuin sen vaikutukset eri asioihin ja henkilöihin. Niinistö tuntui suhtautuvan siihen kuin mihin tahansa henkilökohtaiseen päätökseen.

   Vuoden 2006 presidentinvaaleihin Niinistö sitten suostui. Niinistöä luonnehditaan henkilöksi, joka haluaa ottaa kovia haasteita. Jos tehtävä vaikuttaa helpolta, Niinistöä on vaikea saada syttymään, kun taas lähes mahdoton tehtävä nostattaa näyttämisen halun.
  Vaikka valittua taktiikkaa luonnehdittiinkin erikoiseksi, puolue oli innolla mukana. Omat joukot tuntuivat saavan sitä enemmän virtaa mitä pidemmälle kampanja eteni.
   Eräs Niinistön esillä pitämä hanke oli eurooppalaisempi NATO. Tämä tarkoittaa NATO´a, jossa on nykyistä enemmän eurooppalaisia resursseja. Niinistö näkee, että siinä Suomenkin vaikutusmahdollisuudet olisivat suuremmat. Niinistö halusikin pitää NATO-jäsenyyden konkreettisena vaihtoehtona.
   Melkoinen yllätysveto oli slogaani "työväen presidentti". Ensikuulemalta absurdilta vaikuttava logiikka kääntyi kampanjan keihäänkärjeksi ja näytti purevan vielä toisellakin kierroksella.
   Nevalainen muistuttaa, että lähtökohtaisesti toiselle kierrokselle pääsy ei Niinistön kohdalla ollut itsestäänselvää, eikä tilastojenkaan perusteella kovin todennäköistä. Muistelut Kokoomuksen menestyksestä lähihistorian aiemmissa presidentinvaaleissa eivät herättäneet mitenkään hillitöntä pelkoa kilpailijoiden keskuudessa.
   Ehdokaspeliin ehti osallistua myös Alexander Stubb, joka ehti nostaa ennen Niinistön suostumista ehdokkaakseen kenraali Gustav Hägglundin. Puheenjohtaja Katainen kuitenkin puuttui nopeasti tilanteeseen, ja tiettävästi Stubbia samalla ohjeistettiin esiintymään pidättyvämmin.
   Niinistön kampanjapäällikkönä toimi Harri Jaskari, kampanjan puheenjohtajana Jyri Häkämies ja tiedotuspäällikkönä Jussi Kekkonen. Lisäksi kampanjaviestinnän suunnittelussa oli mukana Jussi Lähde. Kampanjan muita keskeisiä toimijoita olivat Taru Tujunen ja Kirsi Piha. Mainostoimistoksi valittiin Bob Helsinki, lähinnä Pihan suosituksesta.
   Eri puolille maata perustetut Café Niinistöt muodostivat verkoston, minkä pohjalle kampanjointi oli helppo rakentaa. Ja luonnollisen kokoisesta pahvi-Saulista muodostui nopeasti käsite.
   Elokuussa 2005 julkaistu muistelmateos Viiden vuoden yksinäisyys (joka käytiin tällä sivulla läpi kuusi vuotta sitten) myi ennen vaaleja 20.000 kpl. Myydyt kirjat kiersivät useammallakin lukijalla, lisäksi kirjastojen kautta kirja sai paljon lukijoita. Myös tiedotusvälineissä kirja sai osakseen paljon myönteistä julkisuutta. Vaalikirjaksi teoksella oli vaalien kannalta harvinaisen paljon merkitystä.
   Ensimmäisellä kierroksella Halonen sai äänistä 46,3 %, Niinistö 24,1 %, ja Matti Vanhanen 18,6 %. Tämän jälkeen Vanhanen lupasi toisella kierroksella Keskustan tuen Niinistölle.
   Nevalainen näkee, että varsinkin toisella kierroksella Tarja Haloselle tuli taakka roolissaan pysymisestä. Niinistö vaikutti Halosta enemmän uudistajalta. Niinistö myös peräänkuulutti Suomen äänen kuulumista maailmalla katsoen Halosen ja Vanhasen epäonnistuneen tässä.
   Nevalaisen mielestä NATO´sta puhuttiin yllättävän vähän, vaikka SDP´n Paavo Lipponen olikin aktiivisesti yrittänyt herättää keskustelua. Nevalainen arvelee, että asiaan saattoi osaltaan vaikuttaa se, että Lipposen oli aiemmin tulkittu olevan henkilökohtaisesti suurelta osin NATO-myönteisellä kannalla. Niinistön mielipiteeksi oli tulkittu jäsenyyden harkinta lähivuosina, Halonen puolestaan oli tehnyt pesäeroa NATO´on.
   Toisella kierroksella Halonen sai äänistä 51,8 %, Niinistö 48,2 %.

   Vaalien jälkeen vuonna 2007 julkaistussa teoksessa Hiljaisten historia Niinistö palasi presidentinvaaleihin. Kirjassa hän mainitsi, että yleisesti oletetaan, että ennakkokäsityksillä ja mielipidekyselyillä on merkitystä, että äänestäjät haluavat olla voittajan puolella - ja että näin ollen ennakkosuosikki senkuin vain lisää edelleen kannatustaan. Niinistö arvelee, että tämä ei taida pitää paikkaansa, pikemminkin saattaa olla päinvastoin. Ihmisiähän alkaa ärsyttää ennakolta ratkaistuiksi julistetut vaalit.

   Niinistö tunnetaan nykyisin myös Suomen Jalkapalloliiton puheenjohtajana. Tämä puheenjohtajuus ei ollut Niinistön oma ajatus, jalkapallo ei ole hänen omia lempilajejaan. Lajissa tarvittava motoriikka ei ole hänen vahvuuksiaan, Niinistö on ominaisuuksiltaan enemmän jääkiekkoilija.
   Palloliiton operatiivinen johto sai Niinistöltä sateenvarjomaisen suojan kulisseissa valmisteltaville päätöksille. Tällainen päätös on esim. keväällä 2010 tehty suurta kohua herättänyt ratkaisu Veikkausliigan joukkueiden vähentämisestä.
   Palloliiton toimitusjohtajana toimii yritysmaailmasta tuttu Kimmo J. Lipponen, joka sai keväällä 2009 aisaparikseen Petri Jakosen, joka on Turun Palloseuran monivuotinen toimitusjohtaja.
   Miksi Niinistön puheenjohtajuus organisaation ja varsinkin sen voimakaksikon kannalta on kannatettava ajatus? Syitä ovat Niinistön korkea henkilöprofiili, tämän yhteiskunnallisen aseman painoarvo julkisuudessa sekä suhteet yhteiskunnan huipulla. Lisäksi Niinistö on "seremoniapuheenjohtaja", joka ei liiemmälti puutu operatiiviseen toimintaan.
   Kun Niinistön valinnasta kesällä 2010 on kulunut yli puoli vuotta, jalkapalloväen keskuudessa on hänen todettu olevan pitkälti keulakuvajohtaja, Lipponen ja Jakonen muotoilevat omalla tahollaan suomalaista huippujalkapalloilua uudelleen. Palloliittoa lähellä olevat tahot puhuvat myös siitä, ettei Veikkausliigassa välttämättä selvitä pelkillä keväällä 2010 julkistetuilla organisatorisilla muutoksilla.
   Niinistö ehti jo toivoa, että Suomen miesten maajoukkue pääsisi mukaan jo vuoden 2012 jalkapallon EM-kisoihin. No, nyt tiedetään, ettei tämä toteutunut. Mutta eipä hätää - Niinistö totesi Nykypäivä-lehdelle keväällä 2010, että vuoden 2016 EM-kisoissa Suomi ainakin on mukana!

   Nimismiehen kiharat on elämäkerta, joka ei käsittele aivan kronologisesti päähenkilönsä Sauli Niinistön vaiheita, kirjassa edetään ennen kaikkea teemoittain. Teemat on pilkottu siten, että luvut ovat muodostuneet lyhyiksi, mikä rytmittää muutenkin helppolukuisen kirjan entistä vaivattomammaksi luettavaksi, jonka lukee nopeasti ja puutumatta.
   Kirjassa on asiaa politiikasta, muutamalla haastattelulla on päästy ainakin vilkaisemaan myös kulissien taakse. Päähenkilön vaiheet käydään sujuvasti läpi ja jonkin verran uutta löytyy Niinistön persoonastakin. Tosin yksityistä puoltaan Niinistö kävi itse jo viime presidentinvaalien aikaan läpi jopa harvinaisen avomielisesti, joten kovin suuria lisäyksiä henkilökuvaan on ehkä voinut olla vaikea saada enää piirrettyä.
   Petri Nevalainen kirjoittaa kohteesta asiallisesti, ylenmääräistä hehkutusta välttäen, henkilöä ymmärtäen ja jopa arvostaen. Pari yksityiskohtaa kuitenkin mietityttää, liittyen kirjoittajan käyttämiin kielikuviin.
   Parivaljakosta Paavo Lipponen - Sauli Niinistö Nevalainen käyttää myös nimitystä "oman aikansa Batman ja Robin". Lauseyhteydestä ei pysty saamaan käsitystä, että kyseessä olisi minkäänlaista vinoilua, mutta eihän noihin Gotham Cityn sankareihin käytännössä koskaan verrata ilman jonkinasteista vitsailua.
   Miten sitten pitäisi suhtautua Nevalaisen tämänkertaisiin presidentinvaaleihin viittaavalla asetelman kuvauksella "Saukki ja pikkuoravat"? Kaiketi tarkoituksena on väittää, että Niinistö on ihan ylivoimainen muihin nähden. Tässä suhteessa äskettäin lanseerattu "Niinistö ja seitsemän kääpiötä" on osuvampi, nimittäin, jos muistellaan, mistä Saukki ja oravat -sarjassa oikeastaan olikaan kyse... Saukkihan oli se, joka näennäisesti oli määräämässä, mutta joka joutui useammankin kerran kokemaan pikkuoravien suunnalta jonkinasteisen kapinan. Huipentumana luonnollisesti se kerta, kun oravat manipuloivat Saukki-paran ryömimään avaruusalukseen, minkä matkassa tämä sitten joutui ottamaan pari varvia kuun ympäri. Joten jos tätä soveltaisi ennakoimaan tämän talven vaaleja...

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Pekka Haaviston kotisivut


Kuukauden Vaihtoehto
Pekka Haavisto: Hatunnosto
Karisto (paino), Kirjapaja 2010
229 sivua


Tarkastellaanpa tässä ennen presidentinvaaleja poliittista kirjallisuutta neljästä ehdokkaasta. Nelikon kirjaesittelyt avaa Pekka Haaviston viimevuotinen muistelus Hatunnosto, kolmen muun vuoro on sitten ensi vuoden alussa.
   Pekka Haavisto (s. 1958) on entinen Vihreän Liiton puheenjohtaja, joka on toiminut myös Euroopan Vihreän puolueen puheenjohtajana. Kansainvälistä uraa on tullut tehtyä myös EU´n erityisedustajana Sudanissa ja YK´n neuvonantajana Darfurin rauhanprosessissa.

   Haavisto on vähän aina ollut kova reissaaja, joka on myös pohtinut ja tutkinut matkustamisen filosofiaa. Eräs hänen suosikkikirjoistaan onkin aihetta syvällisesti tarkasteleva kiinalais-amerikkalaisen Li Jutangin teos Maallinen onni. Kirjassa sen kirjoittaja mm. manaa maan rakoon kolme väärää tapaa matkustaa.
   Ensimmäinen väärä tapa on matkustaminen itseään kehittääkseen. Li on ehdottomasti sitä mieltä, että edes matkustamisen ajan ihmisen pitäisi saada olla rauhassa. Sitäpaitsi matkaoppaiden jakama nippelitieto on käytännössä merkityksetöntä.
   Toinen väärä tapa on matkustaminen niin, että voi kertoa matkoistaan myöhemmin. Tyhmät turistit tekevät muistiinpanoja ja ottavat valokuvia - ja lisäävät itselleen suorituspaineita, mitkä vesittävät tunnelman tehokkaasti.
   Kolmas väärä tapa on matkustaminen aikataulujen mukaan. Kun Li lähtee matkalle, kello ja kalenteri jäävät kotiin.
   Näillä eväillä matkasta pitäisi syntyä unohtumaton kokemus.

   Haaviston omat matkat ovat viimeisen viidentoista vuoden ajan suuntautuneet pääasiassa kriisi- ja konfliktialueille sekä alikehittyneisiin maihin. Nuorempana hän on toki ehtinyt nähdä toisenlaisiakin paikkoja harrastaessaan interrail-matkailua. Sieltä hän on oppinut, että matkalla kannattaa pysähtyä ja kuunnella. Kaikilla ihmisillä on tarina kerrottavanaan. Haavisto toteaa, että kun jaamme omia kokemuksiamme ja kuuntelemme toisten kokemuksia, voi syntyä jotain uutta. Ja se uusi voi muuttaa maailmaa.

   Haaviston ensimmäiset kontaktit Venäjän vihreään liikkeeseen ovat vuodelta 1986. Niissä piireissä pyöri 1980-luvulla paljon undeground-intelligentsijaa.
   Yhtenä suurena kiistanaiheena itänaapurissamme olivat Pietarin padon rakennussuunnitelmat. Padon näet pelättiin umpioivan kaikki Pietarin jätevesien tuomat saasteet kaupungin lähivesille.
   Kesällä 1991 järjestettiin Pietarissa suuri suomalais-venäläinen "Yhteinen ympäristömme" -tapahtuma. Haavisto oli suomalaisen osapuolen puheenjohtaja, varapuheenjohtajana toimi tuolloin Keskustan Matti Vanhanen. Mukana oli myös silloinen ympäristöministeri, Kokoomuksen Sirpa Pietikäinen.
   Haaviston tavoitteena on ollut olla mukana rakentamassa uutta demokraattista Venäjää ympäristöyhteyksien kautta.

   Haavisto näkee, että Neuvostoliiton murros ja Baltian maiden itsenäistyminen alkoivat osittain juuri ympäristöasioista: Siperian jokien kääntösuunnitelmista, Aral-järven kuivumisesta, Tšernobylin ydinvoimalaonnetomuudesta jne. Ympäristökysymykset ovat muutenkin nousseet Venäjän murroksen keskiöön. Hetken ajan ympäristöministeriö jopa kuului pieneen "voimaministeriöiden" joukkoon, tosin vain hetken.

   Uusi Venäjä on Haaviston mukaan poliittisesti haastava. Kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin, moni kuvitteli, että nyt aletaan hoitaa Suomen-Venäjän suhteita Brysselin kautta. Mutta tähän mennessä on jo jouduttu huomaamaan, että Venäjä suosii suoria suhteita EU-maihin. Suomen tilanne on tässä suhteessa kaksijakoinen: toisaalta toivomme EU´n ryhdistäytyvän ja esiintyvän yhtenäisenä myös Venäjän suuntaan, toisaalta kuulumme niihin EU-maihin, joilla on pitkät ja syvät kahdenväliset suhteet Venäjään. Pietarin merkitys Suomelle on edelleen kasvamaan päin. Suoria suhteita Venäjään ei nyt vain voi korvata.

   Kuten jo tuli todettua, Haavisto on kiertänyt tätä palloamme uutterasti. Niinpä myös kommentoitavaa on nähty, monestakin paikasta. Otetaan tähän tiivistelmään lyhyttä analyysiä parista kriisialueesta. Ensinnä Gazan tilanteesta.
   Haaviston käsitys on, että Hamasin edustajat niin Gazassa kuin Hamasin poliittisen johdon piirissä Syyriassa ovat valmiita keskusteluun. Ja Haavisto kysyy, mitä muita keinoja kuin keskustelu jää Israelillekaan, jos eristäminen ei vastapuolta tuhoa eikä sotilaallinen ylivoimakaan murskaa poliittista kannatusta.
   Hamasille Israelin valtion tunnustaminen on ottanut ja tulee ottamaan koville. Joskus Hamas on kuitenkin väläyttänyt mahdollisuutta pitkään tulitaukoon Israelin kanssa. Puhetta on ollut kymmenistäkin vuosista. Jos noin pitkä tulitauko toteutuisi, sen pohjalta voisi jo rakentaakin jotain.
   Haavisto näkee, että Lähi-idän rauhan viipyminen syö mahdollisuuksia ratkaista muita konflikteja maailmalla. Tilannetta käytetään tarkoituksellisesti lisäämään länsimaiden ja islamin välistä jännitettä, siksi lähi-idän rauhalla on jo kiire.

   Sitten Somaliaan. Koillis-Somalian Puntinmaan rannikkoa vaivaa merirosvous. Alueen työttömyysaste on 95 % tuntumassa, joten yritteliäisyyttä tarvitaan, ja ratkaisuksi on nähty rosvoaminen.
   Merirosvot iskevät kansainvälisten kauppalaivojen kimppuun pikaveneillä. Laiva otetaan haltuun ja ohjataan kylien rannoille. Yleensä ei alusta eikä mieheistöä vahingoiteta, vaan siinäkin suhteessa ollaan ammattilaisia.
   Noita nuoria merirosvoja pyörittävät liikemiehet mantereelta käsin. Nämä bisnesmiehet ovat kielitaitoista porukkaa ja he ovat hankkineet tarkat tiedot laivojen reiteistä ja lasteista.

   Puntinmaalla on nykyisin oma alueellinen hallinto ja oma presidentti, vaikkei alue olekaan itsenäinen. Asukkaat näet kyllästyivät odottamaan rauhaa pääkaupunki Mogadishuun. Vaikka Puntinmaalla ei sodita, merirosvous on tuonut alueelle epäjärjestystä.
   Puntinmaan presidentin mukaan hallinnossa tiedetään jokainen perhe, josta merirosvoja on värvätty. Presidentti on kertonut Haavistolle, että voisi mennä seuraavana päivänä kolkuttamaan ovelle ja pyytämään poikia lopettamaan rikollisen toiminnan. Mutta samalla hän esitti Haavistolle kysymyksen, mitä hän sitten voi antaa tilalle, missä ovat Puntinmaan työ- ja opiskelupaikat.

   Puntinmaan poliisi puolestaan kehottaa olemaan maksamatta lainkaan lunnaita. Koko merirosvous loppuisi kuin seinään, jos rosmot huomaisivat, ettei rahaa tulisi, vaikka ampuisivatkin pari merimiestä. Haaviston oli huomattavan vaikea saada poliisi käsittämään, miksi Euroopassa arvostamme ihmiselämää niin paljon, ettei se ole vaihtoehto.

   Suomalaisten suhtautuminen pakolaisiin on kirjavaa. Myös maahanmuuttokriittisyydellä on eri asteita. Haaviston mieleen on jäänyt eräs tilaisuus 1990-luvun alussa Iisalmessa. Yleisötilaisuudessa kysyttiin, voisiko kaupunki ottaa vastaan kiintiöpakolaisia. Kommentit olivat monenlaisia. Lopuksi pidettiin yleisöäänestys. Halutaanko pakolaisia Iisalmeen vai ei? Enemmistön mielipide oli kielteinen.
   No. Sitten kysyttiin, että jos pakolaisia kuitenkin tulisi, kuinka moni paikallaolijoista olisi valmis ryhtymään tukihenkilöksi. Salin eturivissä pari vanhempaa rouvaa, jotka olivat esittäneet suhteellisen kovia mielipiteitä pakolaisia vastaan, nostivat kätensä. Haavisto näkee, että suhtautumisessa oli jotain perisuomalaista: parempi, jos eivät tulisi, mutta jos tulevat, osataan täällä auttaakin, ihmisiä hekin ovat.

   Pankkimies Björn Wahlroos esitti maaliskuussa 2010 Suomen kehitysavun lopettamista. Tukea tähän hän oli saanut sambialaiselta taloustieteilijältä Dambisa Moyolta, joka kirjassaan Dead Aid kuvaa kehitysavun synnyttämää riippuvuutta sekä niitä huonoja hallituksia erityisesti Afrikassa, mitkä pysyvät pystyssä vain kehitysavun varassa. Haavisto kehottaa kuitenkin tarkastelemaan, mitä Suomen kehitysavulla saatiin aikaan vuonna 2009.
   Suomen antaman kehitysavun kokonaissumma oli 924 miljoonaa euroa. Kahdenvälisiin hankkeisiin oli myönnetty 208 miljoonaa. Näitä ovat esim. koulujen rakentaminen, kaivojen poraaminen ja luonnonsuojelun turvaaminen.
   Humanitaariseen apuun oli myönnetty 75 miljoonaa, esim. maanjäristysten ja tulvien uhreille sekä pakolaisleireille.
   Kansalaisjärjestöille oli myönnetty 74 miljoonaa, näitä ovat esim. Kirkon ulkomaanapu ja Maailman luonnonsuojelujärjestö WWF. Nämä tekevät hyvää työtä, Haavisto haluaa ehdottomasti tukea niitä edelleen.
   Monenkeskiseen yhteistyöhön oli myönnetty 359 miljoonaa. Esimerkkinä mainittakoon YK-järjestöt kuten lastenavun järjestö UNICEF.
   EU´lle oli myönnetty 156 miljoonaa ja Maailmanpankille 44 miljoonaa. Alueellisille kehityspankeille ja rahastoille oli myönnetty 35 miljoonaa.
   Haavisto esittää retorisen kysymyksen, että jos kehitysapu lakkautettaisiin, olisiko maailma parempi paikka? Entä nukuttaisiinko Joensuun kartanossa makeammin?
   Kyllähän Suomeen jäisi lisää pelimerkkejä käytettäväksi, vähäksi aikaa. Mutta kehityksen hidastuminen, ympäristöongelmien kärjistyminen, pakolaisuuden lisääntyminen ym. lieveilmiöt johtaisivat tilanteeseen, missä markkinahäiriöitä esiintyisi entistä enemmän, sekä missä muiden maiden ongelmat aiheuttaisivat Suomalaisillekin aiempaa enemmän kustannuksia.
   Haavistonkin mukaan kehitysyhteistyötä saa kritisoida, jos kritiikkiin on aihetta. Haavisto haluaisi liittyä niiden joukkoon, jotka samaan aikaan puhuvat kehitysyhteistyöosuuden puolesta sekä samaan aikaan vaativat yhä suurempia tehoja ja tuloksia kehitysyhteistyövarojen käytöltä.

   Osa Euroopan työvoimasta on laittomia maahanmuuttajia. Kun vierastyövoiman asema muutenkin on heikko, näillä paperittomilla ei ole oikeussuojaa lainkaan. Heidän on oltava näkymättömiä. Jos he muuttuvat näkyviksi, heitä uhkaa maastakarkotus. Palkat ovat minipalkkojen alapuolella. Sairauden iskiessä he ovat oman onnensa nojassa. Virallisen terveydenhuoltojärjestelmän rinnalla kehittyy puoskareiden ammattikunta. Ja lapset ovat luonnollisesti koulupudokkaita, koska eivät ole kirjoilla missään. Haaviston kanta on, että jos ay-liike olisi työtätekevien asialla kansallisuuksista ja rajoista riippumatta, se olisi jo ärähtänyt tilanteen johdosta.

   Huhtikuussa 1979 kolme bussillista nuoria luonnonsuojelijoita ja lintuharrastajia lähti mekkaloimaan Forssan Koijärvelle. Tästä tapahtumasta tuli suomalaisen väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden opinnäyte, lisäksi se vauhditti myös ympäristöministeriön perustamista. Ja lisäksi se synnytti Suomeen vihreän liikkeen.
   Myös Haavisto oli mukana n. 80 suojelijan joukossa. Hän haluaa korostaa, että alkoholia ei omissa eväissä ollut, ei haluttu lehtikuvaa, missä nuoret kittaamassa kaljaa Koijärvellä. Muutama suojelun vastustaja kyllä kävi argumentoimassa alkoholin voimalla.
   Monet luulivat, että Koijärvelle iskivät nuoret kaupunkilaiset, ja että vastassa olivat maalaiset, joiden peltoja tulviva Koijärvi haittasi. Olettamus oli väärä. Koijärven kuivatusasia jakoi paikkakunnan, ei siellä ollut mitään yhtenäistä maanomistajien joukkoa vastapuolena. Koijärven yhtiössä oli 93 osakasta ja heistä lukumääräinen enemmistö oli kuivattamista vastaan. Tosin äänten enemmistö oli kuivattamista haluavilla, koska äänimäärät perustuivat siihen, montako hehtaaria omisti.
   Tapahtuma on perustavalla tavalla tärkeä Haaviston viiteryhmälle ja se käsitelläänkin kirjassa tyhjentävästi. Haavisto kirjoittaa elävää ja yksityiskohtaista kuvausta kyseisestä kalabaliikista.
   Hiljaisuus on sittemmin laskeutunut Koijärvelle. Lintujärvi on jäljellä, mutta osa lintulajeista poissa. Järvi on jälleen kasvamassa umpeen. Haavisto näkee, että vedenpintaa pitäisi nostaa luontoarvojen säilyttämiseksi.

   Haavisto ei itse kuulu kirkkoon, mutta nostaa hattua aina kun usko muuttuu toiminnaksi. Hän kuuluu Kirkon ulkomaanavun hallitukseen ja on siinä nähnyt, kuinka tehokas keräysorganisaatio kirkolla on katastrofien sattuessa. Tavallisen sunnuntain kolehtihaavin tuotto on yleensä n. 100.000 euroa, mutta kun Haitin katastrofiapuun kerättiin kolehtia tammikuussa 2010, yhden sunnuntain tuotto oli suunnilleen kaksinkertainen.
   Veikko Hurstin eläessä Haavisto kävi parina jouluaattona avustamassa Köyhien ja kodittomien joulujuhlan valmisteluissa. Pöydän kattamisen ja voileipien tekemisen lomassa käytiin joulun syvällisimmät keskustelut. Erään kerran Haaviston vieressä oli voileipiä tekemässä hyvin pukeutunut töölöläisrouva, joka oli ollut mukana jo muutamana vuonna veljensä takia. Veli oli yksi heistä, laitapuolen kulkijoista, jotka jostain kömpivät Hurstin juhlaan. Rouvaa jännitti, vieläkö kohtaa veljensä sinä jouluna. Ja olisiko se se viimeinen joulu? Haavisto näki, että rouva teki jokaista voileipää kuin se olisi juuri tämän omalle veljelle.

   Pekka Haavisto kuvailee teoksessaan Hatunnosto useita eri paikkoja, tunnelmia, ihmisiä kuin maisemiakin. Tunnelma on toisinaan rento ja kirja viekin mukanaan matkakertomuksen tavoin. Toisaalta kirjassa monet avun tarpeessa olevat kaukaisten maiden asukkaat saavat kasvot ja mukana on koskettavia yksityiskohtia. Koko kirjan läpi kuljetaan humaanilla ja idealistisella otteella ja kirja jättää lukijalle kaiken kaikkiaan positiivisen olon.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Seuraava päivitys 29.1.

Nuori Urho Kekkonen oli myös urheilumies. Paitsi urheilijana myös urheilujohtatajana tuli oltua monessa mukana.

Ari Uino: Rillit pois ja riman yli

Loimaalaisen kansanedustajamme muistelmia. Taloushallintoa, politiiikkaa ja urheilua.

Olavi Ala-Nissilä: Elämä on joukkueurheilua