Kuukauden Uusinta

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta


Tiivistelmä on julkaistu aiemmin kahdessa osassa kevään 2005 aikana.

Kuukauden Vaihtoehto
Bengt Liljegren: Kaarle XII - soturikuninkaan elämä
Alkuteos Karl XII. En biografi 2000
Suomennos Matti Kettunen
Suomen Klassikkokustannus 2003
375 sivua




Tarkastellaanpa välillä vähän kaukaisempaa historiaa. Kaarle XII (Karl XII varsinaiselta nimeltään) oli eräs Ruotsin tunnetuimpia hallitsijoita, ympäri Eurooppaa kuuluisa ja arvostettu sotapäällikkö, jonka hallituskautena Ruotsi kuitenkin menetti suurvalta-asemansa. Pääpiirteet Kaarlen vaiheista lienevät useimmille suomalaisille tuttuja, mutta peruskoulun pakollisen oppimäärän laajuudella paljon mutkia joutuu vetämään suoriksi. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa perehtyä Kaarlesta kirjoitettuihin tiiliskiviteoksiin, niitä on suomeksikin saatavilla jonkin verran. Jonkinlaisena kulttuuritekona voi pitää Bengt Liljegrenin teoksen Karl XII. En biografi suomentamista, kirja Kaarle XII - soturikuninkaan elämä esittää erittäin tarkkoja yksityiskohtia koko Kaarlen elämän ajalta, käyttäen laajaa arkistomateriaalia ja uusimpia tutkimustuloksia.  

   Vilkaistaanpa ensin, millaiseen maailmaan Kaarle syntyi. Vajaat kahdeksan vuotta ennen Kaarle XII´nnen syntymää, joulunalusaikana 1674, Pohjois-Euroopan ylle oli kerääntynyt synkkiä pilviä. Ruotsin kuningas Kaarle XI (Viides Ruotsin Kaarle-kuninkaista. Olaus Magnus kirjoitti aikoinaan Ruotsin varhaishistorian ja sepitti aivan hurjia juttuja varhaisten ruotsalaisten urotöistä, ja ensimmäiset kuusi Kaarle-kuningasta löytvät näistä tarinoista, mutta heitä ei siis ollut olemassa.) tuki avoimesti Ranskan Ludwig XIV´tä, joka oli sodassa Alankomaita, Itävaltaa ja Brandenburgia vastaan. Tilanne johti siihen, että Ruotsi lähetti joukkoja Brandenburgiin (nyk. Pohjois-Saksa). Liennytyspyrkimyksissä Ruotsin tuolloin 19-vuotias kuningas lähetti tiiviiseen tahtiin valtuuskuntia Tanskaan, ja länsiraja pysyikin tuolloin rauhallisena. Lisäksi molemmissa maissa seurattiin tiiviisti, miten Ruotsin Kaarlen ja Tanskan Ulrika Eleonoran välit kehittyivät.
   Jossain vaiheessa näyttikin siltä, että molemmilla rintamilla edettiin ihan iloisesti. Mutta sittemmin ruotsalaiset saivat takkiinsa Brandenburgissa, ja Tanskassa alettiin miettiä, olisiko Ruotsin armeija sittenkin lyötävissä. Tanska julistikin 2.9.1675 sodan Ruotsille, ja avioliitto lykkääntyi.
   Mutta kihlaus pysyi voimassa, koko sodan ajan. Ja kun sota sitten päättyi 1679, häitä alettiin suunnitella aktiivisesti. Häät pidettiin Skottorpin kartanossa Skoonen ja Hallandin välissä, Kaarlen toivomuksesta - Kaarle oli ujon ja hiljaisen luonteinen kaveri, joka inhosi suuria tapahtumia, joten Tukholma ei tullut kysymykseen.
   Kuningas ja kuningatar olivat täysin eri luonteisen. Kuningas oli jopa juro sekä pihi ja kulttuurivihamielinen luonne, joka harrasti erityisesti metsästämistä, kuningatar taas spontaani sekä antelias taiteiden suosija, ja hän valloittikin ruotsalaiset alamaisensa vaivattomasti oleskellessaan useimmiten Tukholmassa. Avioliitto oli kuitenkin silminnähtävän onnellinen, vaikkei Kaarle siitä juuri ääneen puhunutkaan.
   Kuningaspari toivoi poikaa, Niinpä, kun kesäkuussa 1681 he saivat lapsen, tytön, kuningattaren reaktio oli, että hän itkien valitti tehneensä velvollisuutensa huonosti. Tosin rakastettu tyttökin sittemmin oli. Hänet kastettiin Hedvig Sofiaksi.

   Syksystä 1681 tuli levoton. Ruotsin taloustilanne oli huono, ja Kaarle alkoi nylkeä aatelisia. Asiat pysyivät kuitenkin Kaarlen käsissä, hän ja alamaiset tiesivät, kenen puolella voimakas armeija olisi, jos kapina syttyisi.
   Muitakin vastoinkäymisiä syksyyn mahtui. Kaarle putosi hevosen selästä ja katkaisi jalkansa. Välskäriä saatiin odotella paikalle kahdeksan tuntia. Ja kun hän saapui paikalle, hän hoiti hommansa niin huonosti, että menetti sittemmin virkansa. Alettiin pelätä, että kuningas voisi kuolla.
   Kaarlen toipumiseen meni koko talvi. Luun päät eivät tahtoneet millään ottaa kiinni toisiinsa, ja monesti jouduttiin haavasta poistamaan vanhoja luun palasia. Tuolloin raskaana ollut Ulrika Eleonora valvoi miehensä luona huhtikuuhun saakka, ennen kuin palasi Tukholmaan. Kaarle seurasi perässä vihdoin toukokuussa, ollessaan riittävän terve matkustamiseen. Kokonaan hän ei tullut kuntoon enää milloinkaan, hän ontui pahasti koko loppuikänsä ja käytti toisinaan kulkiessaan keppiä.
   17.6.1682 syntyi miespuolinen kruununperillinen. Onnellista perhetapahtumaa juhlittiin, muuallakin kuin perheen piirissä. Esim. Tanskan Tukholman lähettiläs kirjoitti Tanskan kuninkaalle, että harvat menevät sinä iltana selvin päin nukkumaan. Poika kastettiin Kaarleksi, kuninkaan toivomuksesta. Hovipiireissä oltiin toivottu, että pojasta olisi tullut Kustaa (Gustav), Kaarle-nimi yhdistettiin kuninkaisiin, jotka olivat olleet "hieman liian ankaria ja tuikeita". Mutta kuningas piti päänsä. Kastetilaisuuden jälkeen pidettiin sitten kunnon juhlat. Tanskan lähettiläs tosin poistui juhlista aikaisin, hänen elimistönsä kun ei kestänyt ruotsalaisia juomatapoja.
   Kuningasperhe kasvoi. 1683 syntyi poika, Gustav, ja vuotta myöhemmin vielä poika, Ulrik. Onnea näytti riittävän.
   Mutta seuraavana vuonna, 1685, Gustav kuoli kaksivuotiaana johonkin epidemiaan. Vaikka lapsikuolleisuus oli tuohon aikaan korkea, ja lasten kuolemia pidettiin elämään kuuluvina, kyllä oman lapsen menetys tuohonkin aikaan sattui. Kaarle XI´nnen kirjeenvaihdosta on löytynyt viesti, missä kuningas toteaa, että "En olisi uskonut, että tekisi niin pahaa menettää yksi lapsistaan."
   Myös kuningas itse sairastui, vakavasti. Hän mm. oksensi verta ja oli muutenkin huonona. Lisäksi kuningatar sairastui. Ja vajaat pari kuukautta Gustavin jälkeen kuoli Ulrik. Kaarlekin sairastui tuhkarokkoon, mutta selvisi. Myöhemmin syntyi vielä viideskin lapsi, Fredrik, mutta tämä ei elänyt kahta viikkoa kauempaa.

   Lasten kuolema sai aikaan huolen, että Kaarlellekin sattuisi jotain. Tämän kuntoa pidettiin heikkona, ja häntä tarkkailtiin jatkuvasti sairauksien varalta. Tästä huolenpidosta seurasikin sittemmin vastareaktio, Kaarlesta tuli uhkarohkea temppuilija, joka vähät välitti terveydestään.
   Ulrika Eleonora koki uskonnollisen kriisin, minkä vaikutuksesta hän alkoi harrastaa laajalti hyväntekeväisyyttä. Kaarle peri äidiltään tavan lahjoittaa rahaa hädänalaisille paljastamatta lahjoituksen antajaa.
   Kaarle haluttiin kouluttaa parhaalla mahdollisella tavalla. Jo nelivuotiana hän sai oman opettajan. Jo ennen kuin täytti viisi vuotta, Kaarle kirjoitti ensimmäisen virkkeensä: "Meidän täytyy ensin pyrkiä Jumalan valtakuntaan, sitten meille lankeaa kaikki muu".
   Joulukuussa 1686 kuningatar sai jälleen pojan, Karl Gustavin, joka kuoli muutaman viikon kuluttua. Kuningatar sairastui vakavaan masennukseen, mutta sai vielä yhden lapsen, Ulrika Eleonoran. Hän oli kolmas lapsista, joka eli aikuisikään saakka.
   Kaarlesta siis kasvatettiin mahdollisimman pätevää hallitsijaa. Kaarle sai sen ajan määreillä mitattuna poikkeuksellisen sivistävän kasvatuksen, mihin kuului myös seuraelämän kiemuroiden hallinta, ja hänestä tuli poikkeuksellisen sivistynyt nuorukainen jo ennen kuninkaaksi tuloaan 15-vuotiaana. Opetusmenetelmät olivat edellä aikaansa, esim. kieliä opeteltiin lukemalla vieraskielisiä klassikoita, eikä heti alettu erikseen miettiä kielioppia - eihän omaa äidinkieltäkään opita opettelemalla aluksi kielioppia, ensin opitaan ymmärtämään ja puhumaan sitä. Lisäksi miekkailijana, ratsastajana ja ampujana hän oli taitava. Myös itseluottamus kasvoi melkoisiin mittoihin.
   Elämä oli loisteliasta, mutta kovaa. 11-vuotiaana Kaarle menetti äitinsä. Ja Kaarle XI puolisonsa, mistä tämä ei koskaan toipunut. Moneen kuukauteen tämä ei pystynyt edes mainitsemaan kuollutta vaimoaan itkemättä avoimesti.
   Kaarle XI ja hänen vanhin poikansa olivat viimeiset vuotensa läheisempiä. Vanha Kaarle oli jo tuolloin kuitenkin kuolemansairas, oli ollut jo jonkin aikaa, vaikkei sitä tiennytkään. Välillä olo oli parempi, välillä tarvittiin lääkäriä. Vatsa tuntui olevan enemmän tai vähemmän pilalla. Ja lopulta, 5.4.1697 Kaarle XI kuoli 41-vuotiaana. Seuraavan päivän ruumiinavauksessa sisäelimistä löytyi "monia harvinaisia ja vieraita olioita" - vatsa oli täynnä kasvaimia, joista osa oli hanhenmunan kokoluokkaa.

   Vuonna 1697 Ruotsi sai uuden hallitsijan. Hän oli "mahtava ja armollinen Kaarle-herra, Jumalan armosta Ruotsin, Göötanmaan ja vendien kuningas, Suomen suuriruhtinas, Skoonen, Viron, Liivinmaan, Karjalan, Bremenin, Verdenin, Stettinin, Pommerin, Kassubenin ja Wendenin herttua, Rügenin ruhtinas, Inkerin ja Wismarin herra sekä Jülichin, Kleven ja Bergin herttua".
   Tai lyhyesti ja ytimekkäästi: Kaarle XII.

   Kaarle sai perintönä itselleen suurvallan. Väestöllisesti Ruotsi ei ollut Euroopan suurimpia valtioita (2,5 miljoonaa asukasta), mutta pinta-alaltaan ja taloudeltaan se oli suurvalta - ja sotilaalliselta varustautumistasoltaan kyseessä oli supervalta. Ruotsin karoliiniarmeija oli viimeisen päälle varustettu ja koulutettu, luultavasti se oli silloisen Euroopan paras.

   Nuoren Kaarlen tullessa kuninkaaksi Euroopassa oli kaksi keskenään vihamielistä valtakeskusta, Ranskaa vastassa olivat Englanti, Alankomaat ja Itävalta. Ruotsi ei ollut liittoutunut kummankaan kanssa, 1679 solmitun Skoonen rauhan (ranskalaisten sanelurauha) jälkeen Kaarle XI oli pitänyt Ruotsin erossa liittoumista. Kaarle XII´nnen tullessa valtaan valtaneuvostossa oltiin sitä mieltä, että Ruotsin pitäisi liittoutua jomman kumman osapuolen kanssa. Kumman, siitä ei päästy yksimielisyyteen.

   Pitkään holhoojahallitus ei kuitenkaan päässyt päättämään asioista. Jo joulukuussa 15-vuotias Kaarle kruunattiin kuninkaaksi. Mutta sitä ennen tapahtui jotain, minkä kansa tulkitsi erityisen huonoksi enteeksi, ja sai kansan suhtautumaan tulevaisuuteen suurella pelolla.

   7.5.1697, noin kello 14, havaittiin Tukholman kuninkaanlinnan olevan tulessa. Valtiosalin yläpuolella oleva suuri ullakkokerros paloi raivokkaasti, ja tuli levisi salamannopeasti kuninkaanlinnan päärakennukseen.
   Tapahtumasta saatiin paljon silminnäkijähavaintoja. Moni tuli paikalle auttamaan sammutustöissä - ja moni tuli muuten vain pällistelemään tulipaloa.
   Keskellä linnaa kohosi vanha torni, Tre Kronor. Siellä säilytettiin kuninkaan valtikkaa valtakunnanvaakunoineen. Jossain vaiheessa kuultiin korvia huumaava jysähdys, kun kahdekan tykkiä ja suuri kirkonkello syöksyivät kaikkien välikerrosten läpi, kellariin sakka. Heti sen jälkeen koko torni luhistui. Tornin valtikka kolmine kruunuineen katosi liekkeihin. Jotkut paikallaolleista huusivat ja sanoivat, että nyt putosi kruunu Pfalzin kuningassuvun päästä.
   Linna tuhoutui koko yön jatkuneessa tulipalossa. Osa kalustosta saatiin siirrettyä turvaan, samoin osa valtionvirastojen asiakirjakokoelmista (osa keskiajalta), kuten myös kirjaston teoksista. Mutta asiakirjoista kolmannes ja kirjaston teoksista kaksi kolmasosaa tuhoutui. Aamulla rakennuksista oli jäljellä vain osa äskettäin uudelleen rakennettua pohjoissiipeä.  
   Kansa pelkäsi, että vielä pahempia onnettomuuksia oli luvassa. Niinpä maan kaikissa kirkoissa pidettiin katumussaarnoja Ruotsin pelastamiseksi.
   (Nykyisin Tukholmassa on jälleen kuninkaanlinna pystytettynä, mutta suurimmaksi osaksi se on peräisin 1700-luvulta, vanhemmalta ajalta on ainoastaan em. pohjoissiipi. Alkuperäinen keskiaikainen linna, jonka vanhimmat osat olivat peräisin 1200-luvulta kaupungin perustamisen ajoilta, on siis tuhoutunut.
   Vanhinta Ruotsia alkuperäinen linnakaan ei ollut, kuten Tukholmakaan ei ole Ruotsin vanhin kaupunki eikä alkuperäinen keskus - Tukholmahan lienee jopa piirun verran nuorempi kuin Suomen nykyisistä kaupungeista vanhin, Turku. Vanhimmat Ruotsin nykyisistä kaupungeista ovat Sigtuna ja Lund (jonka perustivat tanskalaiset), molemmat noin tuhannen vuoden takaa. Alkuperäinen Ruotsin pääkaupunki oli Mälarenin saarella sijainnut Birka, mikä perustettiin n. vuonna 800. Tosin ennen Birkaakin oli Mälarenin Helgössä (eli Lillössä) asutuskeskittymä, mikä lienee muodostanut jonkinlaisen hallinnollisen keskuksen n. vuosina 400 - 800, jolloin Ruotsi varsinaisesti sai alkunsa.
   Ruotsalaisethan tulivat Suomeen 1100-luvulla, mutta täälläkin oli ennätetty perustaa muutama kaupunki sitä ennen. Tiettävästi ennen ruotsalaisten perustamaa Turkua oli länsirannikolla pari kaupungiksi luettavaa paikkakuntaa, nykyisen Salon (Halikon) kohdalla Rikala, sekä nykyisen Kokemäen (silloin Kokemäenjoen suulla rannikolla) kohdalla Teljä, muinaisen suomalaisen ulkomaankaupan (mm. Birkan kanssa) keskuspaikka.)

   Kaarle XII´nnen kruunajaisista 14.12.1697 jäi muutama maininta historiankirjoihin. Aiemmin oli tapana, että arkkipiispa asettaa kruunun hallitsijan päälaelle. Kaarle asetti kruunun itse itselleen. Lisäksi Kaarle ei vannonut kuninkaanvalaa, kuten aiemmat kuninkaat. Muutoksia oli siis tullut.
   Myös muusta tapahtuma muistetaan. Lisää huonoja enteitä nähtiin. Kun uusi kuningas nousi hevosen selkään, hän laittoi jalkansa jalustimeen ja taivutti samalla päätään taaksepäin. Toisessa kädessä olivat ohjakset ja toisessa valtikka, joten kun kruunu putosi, hän ei pystynyt itse sitä estämään. Vieressä seissyt ylimarsalkka, kreivi Johan Gabriel Stenbock sai kruunun kuitenkin kiinni hetkeä ennen kuin kruunu olisi pudonnut katukiveykselle asti. Väkijoukko noteerasi tapauksen.
   Muodollisuudet sujuivat kirkossakäynnin osalta suunnitellun mukaisesti. Mutta kirkosta poistuttaessa tapahtui jälleen. Voitelusarvi (tuohon aikaan uusi hallitsija voideltiin kuninkaaksi) luiskahti arkkipiispan käsistä ja putosi lattialle. Taikauskoisiksi luonnehditut ruotsalaiset tekivät tapahtuneesta omia johtopäätöksiään.

   Kruunajaiset saatiin kuitenkin vietyä läpi ja Kaarle ryhtyi hallitsemaan. Monet saivat huomata aikojen ja tapojen muuttuneen. Kuninkaan neuvonantajien määrä väheni, Kaarle luotti harvempiin ihmisiin kuin isänsä. Ja käytti suoraviivaisemmin valtaoikeuksiaan, hän mm. kyllästyi varsin pian kutsumaan valtaneuvostoa koolle käsittelemään ulko- tai sisäpoliittisia asioita. Muutenkaan Kaarle XII ei halunnut suhtautua esim. lyhytaikaisen holhoojahallituksen jäseniin tippaakaan kunnioittavasti - tyypillisestä suhtautumisesta käy esimerkiksi Nils Gyllenstolpen, kuninkaan neuvoksen, saama vastaus nöyrään pyyntöön saada matkustaa ulkomaille: kreivi saisi pysytellä poissa niin kauan kuin kreiviä huvitti.
   Kaarle XII ei varsinaisesti pelottanut hoviväkeä, kuten Kaarle XI aikoinaan. Kaarle XI saattoi kiihtyä vastaväitteistä, mutta jos perustelut olivat vankat, hän saattoi toisinaan pyörtää kantansa. Kaarle XII taas oli täysin päinvastainen luonne: hän kuunteli rauhallisesti ja kärsivällisesti kaikki esitetyt vastaväitteet, ja sitten toisti tyynesti alkuperäisen kantansa ja pyyhki pöytää muiden mielipiteillä.

   Kaarlen ryhdyttyä hallitsemaan, ympäri Eurooppaa saapui avioliittotarjouksia ja prinsessojen muotokuvia. Matkustipa jokunen rohkea Ruotsiin asti. Kaarlea he eivät pehmittäneet, erääseenkin Holstein-Gottorpista saapuneeseen prinsessaan Kaarle suhtautui täysin torjuvasti, ja kun Kaarlelta myöhemmin kysyttiin, mitä mieltä hän oli prinsessasta, kommentti oli tyly. Prinsessa oli Kaarlen mielestä "ruma kuin piru" ja hänellä oli "h----tin suuri suu".
   Aikoiko nuori Kaarle mennä koskaan naimisiin? Ehkä sekin oli haaveissa, päätellen keskustelusta, minkä eräs tanskalaisdiplomaatti  oli kirjannut muistiin. Kaarle, hallituaan noin vuoden, valittaa pikkusiskolleen Ulrika Eleonoralle olojaan. Ensin Kaarle istuu ja tekee töitä koko päivän, ja sitten tulee alakertaan, missä hänen mukaansa pitäisi olla kaunis vaimo osoittamassa hellyyttä, mutta missä tapaakin vanhuksen (isoäiti, Kaarle X´nnen leski Hedvig Eleonora), joka syljeksii ja nyökyttelee päätään.
   Kaarlen sisar Hedvig Sofia sen sijaan naitettiin jo nuorena. Kun neuvottelujen jälkeen Holstein-Gottorpin herttua Fredrik, Kaarlen pikkuserkku, saapui 1698 huhtikuussa Tukholmaan, vietettiinkin sitten jo kihlajaisia.
   Fredrik oli tuolloin 27-vuotias, peloton ja riehakas nuorukainen. Kaarlen kanssa he mm. metsästivät ahkerasti yhdessä, mutta tekivät jotain kuninkaille ja herttuoille vähemmän tyypillistäkin. Päivästä 10.5.1698 on jäänyt maininta, että tuolloin parivaljakko kävi särkemässä ylimarsalkka Stenbockin talon ikkunat. Pienempää jäynää he olivat tehneet muulloinkin, ja nimenomaan Stenbock tuntui olevan heidän suosikkikohteensa. Toisinaan Stenbockilta vietiin peruukki, kerran hattu, mikä leikeltiin palasiksi, eikä Stenbockin auttanut muu kuin kumartaa ja kiittää, kun sai hattunsa jäännökset takaisin.
   Lisäksi metsästyskin sai melko omalaatuisia piirteitä. Kuninkaanlinnaan tuotiin mm. karhuja, ja sitten Kaarle ja Fredrik aloittivat karhujahdin linnassa.
   Tätä tapahtui myös silloin kun ulkomaiset diplomaatit olivat paikalla. Nämä raportoivat asiasta, ja ulkomailla alettiin muodostaa käsitystä, että Ruotsia hallitsi melkoisen vastuuntunnoton ja kypsymätön kuningas.

   Kaarle hoiti kuitenkin myös hallitsijan velvoitteensa. Paitsi huvitteluun, oli hänellä aikaa ja energiaa myös työskentelyyn. Langat pysyivät tiukasti käsissä, itsevaltaisuuteen saakka.
   Kaarle oli perinyt äidiltään vahvan oikeudentunnon. Vuosina 1697-1699 hän osallistui valtakunnan korkeimpana oikeutena toimineen neuvoston kokouksiin 157 kertaa. Jutut koskivat eri aiheita kaksintaisteluista ja lapsenmurhista öylättien taikauskoiseen käsittelyyn ehtoollisella.
   Kuningas etsi usein tukea päätöksilleen Raamatusta ja erityisesti Mooseksen kirjan rangaistusmääräyksistä. Kaarle ei nähnyt tarvetta sopeuttaa Mooseksen lakia omaan aikaansa - mainittu laki oli ajaton ja koski kaikkia kristittyjä kaikissa maissa. Useimmiten Kaarle päätyi lievemmän rangaistusesityksen kannalle, tosin siveellisyysrikosten kohdalla linja saattoi poiketa rajustikin. Esim. kerran naimisissa ollut mies oli pettänyt vaimoaan naimisissa olleen naisen kanssa, mutta neuvosto esitti lieventäviä asianhaaroja - Kaarle ei kuitenkaan näistä perusteluista välittänyt, vaan antoi kuolemantuomion molemmille. Toisaalta erään kerran, rikas aatelinen oli rakastunut köyhään torpparintyttöön, mutta aatelisnuorukaisen vanhemmat eivät antaneet kirkkojärjestyksen vaatimaa suostumusta. Erinäisten vaiheiden jälkeen he menivät naimisiin ja väärensivät tapauksesta asiakirjan. Väärennös paljastui, ja he joutuivat oikeuteen. Kaarle teki tilanteessa selväksi, että hän oli täysin syytettyjen puolella, ja jyräsi tyystin neuvoston armahtaen pariskunnan kokonaan.

   Ruotsin laajeneminen oli tapahtunut enimmäkseen Tanska-Norjan kustannuksella, joka menetti aikanaan Skoonen, Hallannin, Blekingin Bohusläänin, Jämtlannin ja Härjedalenin, sekä Gotlannin ja Saarenmaan. Myös Venäjällä ja Puolassa oltiin tyytymättömiä Ruotsin työntymiseen kauemmas alkuperäisestä Upsala-Tukholma -linjan ruotsalaisalueesta.
   Kun raporteissa puhuttiin katovuosien heikentämästä maasta, jota johti kokematon hallitsija, joka ei edes keskittynyt hallitsemaan, naapureissa alettiin miettiä, olisiko revanssin aika. Tanska alkoi tehdä aktiivisesti hyökkäyssuunnitelmia ja alkoi kaveerata Venäjän ja vähän myöhemmin vielä Saksi/Puolan kanssa. Ratkaiseva kokous pidettiin 31.7.-3.8.1698 Puolan Rawan kylän linnassa, August II´n ja Pietari I´n kesken.
   August hallitsi alunperin vain Saksia, mutta hänet valittiin 1697 myös Puolan kuninkaaksi, siellä pidetyssä kuninkaan vaalissa, tiettävästi suuren vaalikassan ja yhtä suurten puheiden ansiosta. August sai lisänimen Väkevä valtavien ruumiinvoimiensa ansiosta, huhujen mukaan hän pystyi taivuttamaan raudasta hevosenkengän paljain käsin. Lisäksi hänen arvioidaan saaneen 354 lasta.  
   Pietari I, joka sai 1721 lisänimen Suuri, oli iso mies, yli kaksimetrinen. Myös hänen älyllinen kapasiteettinsa oli suuri, hän oli kiertänyt ympäri Eurooppaa turistina ja imenyt vaikutteita monesta eri maasta, myös Ruotsista. Pietari halusi päästä Itämerelle ja lopettaa Ruotsista monarkian - tasavalta olisi vaarattomampi naapureilleen.

   Periaatepäätös tehtiin siis jo varsin varhaisessa vaiheessa. Vielä piti päättää, miten toimitaan. Apuun tuli Ruotsista paennut liivinmaalainen aatelismies Johan Reinhold Patkul, joka halusi kostaa Ruotsille kokemansa. Hän ilmoittautui Augustille ja vakuutti, että hänellä oli Liivinmaan tuki takanaan - Ruotsiin kuuluvalla alueella olisi mahdollista saada aikaan kapina, mikä helpottaisi Puolan urakkaa.
   Patkul matkusti myös Tanskaan, mutta kuningas Kristian V oli odottavalla kannalla. Kun hän kuitenkin pian kuoli ja johtoon tuli Fredrik IV, Tanska liittyi pian, syyskuussa 1699, Ruotsin vastaiseen liittoumaan.
   Avoimesti ei tietenkään touhuttu, vielä keväällä 1699 Puolasta tuli diplomaatti Ruotsiin kehumaan, kuinka mukavalla mallilla Ruotsin ja Puolan välit olivat. Ilmeisesti vakuuttelut menivät täydestä - diplomaatille annettiin lahjaksi kymmenen arvokasta tykkiä vietäväksi Puolaan.
   Toisaalta, Kaarlella oli ehkä normaalia enemmän aihetta olettaa, että välit Puolaan ja Tanskaan olisivat vähintään rauhanomaiset - kummassakin maassa kuninkaana oli Kaarlen serkku.
   Mutta jälleen kerran, suku oli pahin.

   Keväällä 1700 Kaarle XII sai tiedon, minkä mukaan August II oli hyökännyt ilman sodanjulistusta Liivinmaalle. Kahta viikkoa myöhemmin tuli tieto, että tanskalaiset olivat tunkeutuneet Holstein-Gottorpiin. Kaarle kummasteli, kuinka molemmat serkut olivat alkaneet rähjätä, mutta ilman hermostumista tuumi, että jos napsii vihulaiset yhden kerrallaan, sillä niistä päästäisiin. Kysymys oli vain siitä, kumpi ensin.
   Kaarle oli lojaali Holstein-Gottorpille ja - vastoin neuvonantajiensa neuvoja - hyökkäsi Tanskaan pääjoukkojensa kanssa, ja lähettäisi vain muutama tuhat suomalaista Liivinmaalle odottelemaan sen suunnan suurempia operaatioita.
   14.4.1700 Kaarle lähti liikkeelle. Eikä hän ollut aivan yksin armeijoineen. August oli operaatiollaan käytännössä mitätöinyt vuoden 1660 rauhansopimuksen, mitä seikkaa käyttäen Kaarle sai Ranskan, Brandenburgin ja Wienin keisarin joukot sekä Englannin ja Alankomaiden laivastot mukaansa, tässä tapauksessa Saksin ja Puolan liittolaista Tanskaa vastaan Äkkiä tanskalaiset joutuivat huomaamaan, että heidän laivojaan kohti oli tulossa Ruotsin ja sen liittolaisten varsin massiivinen laivasto. Tanskalaiset suorittivat nopean perääntymisen. Ruotsalaiset ehtivät vielä nousta maihin, ennen kuin Tanskan kuningas kiirehti neuvottelupöytään. Kaarle olisi halunnut tuhota Tanskan joukot ja varsinkin laivaston, mutta hänen liittolaisensa eivät taas suostuneet siihen - jos Ruotsi olisi Pohjois-Euroopan ainoa suuri merivalta, pidemmän päälle siitäkin saattaisi koitua niille harmia. Kaarle taipui rauhan tekoon, mutta piti Tanskaa edelleen potentiaalisena vihollisena, mikä piti riisua aseista.

   Kun Tanskasta päästiin, Venäjä julisti sodan. Pietari oli ainakin siinä mielessä kunniallisempi kuin Kaarlen serkut, jotka hyökkäsivät varoittamatta.
    Muutama päivä myöhemmin venäläisjoukot ylittivät Inkerin rajan. Inkerin lisäksi varsinkin Viroa piestiin venäläisten toimesta. Pian Inkerin varuskuntakaupunki Narvalta oli katkaistu maayhteydet. Narvahan oli strategisesti tärkeä kaupunki, sen linnoituksesta pystyttiin valvomaan suurta osaa Inkeristä ja Virosta. Tsaari Pietari oli henkilökohtaisesti mukana.
   Kaarle joutui jälleen valitsemaan, kumman vastustajan kimppuun kävisi ensin, Puolan vai Venäjän. Puolalais-saksilaisten joukkojen vetäydyttyä talven uhatessa uusiin asemiin ja hiljentäessään samalla sotaponnistelujaan, Kaarle piti Venäjän suuntaa akuutimpana.
   Kaarle nousi maihin Liivinmaalla ja otti siis suunnan kohti Narvaa. Pietari, joka oli tuolloin piirittämässä Narvaa, lähetti 5.000 miestä polttamaan seudut Narvasta Wesenbergiin, jottei Kaarle saa joukoilleen turhia täydennyksiä. Lisäksi Pietari kiristi Narvan piiritystä, jotta saisi linnoitukset vallattua ja pääsisi puolustautumaan ruotsalaisia vastaan niistä käsin.
   Kaarle sai tiedon venäläisten poltetun maan taktiikan käytöstä ja päätti pitää kiirettä - siitä huolimatta että sai nopeasti mukaansa varsin vajaan armeijan, miltä puuttui lisäksi talvivarustus. Neuvonantajat varoittivat, että mahdollisuudet venäläisiä vastaan olisivat pienet. Kaarle ei varoituksista piitannut, hän oli vakuuttunut siitä, että hänellä oli puolellaan Jumala ja oikeus.
   Ruotsalaiset etenivät. Tuli muutama pieni kahina. Tappioita niissä ei hirveästi tullut, mutta ehkä jotain merkitystä niilläkin oli. Kun eräs vangittu ruotsalainen majuri oli asiaa kysyttäessä väittänyt, että ruotsalaisia oli tulossa yli 30.000 - vahvuus oli tuolloin noin kolmasosa, mutta väite meni täydestä venäläisiin - Pietarille tuli äkkiä kiire muihin hommiin Venäjälle, ja venäläisiä johtamaan jäivät muut miehet, jotka ottivat tehtävät vastaan kovasti protestoiden.
   20.11.1700, muutaman pienen kahinan jälkeen, Ruotsin armeija oli valmis hyökkäämään venäläisten leiriin. Ruotsalaisia oli 10.500 ja venäläisiä 35.000. Samalla hetkellä, aivan yhtäkkiä, alkoi pyryttää lunta, suoraan päin venäläisiä. Kun ruotsalaiset hyökkäsivät, venäläiset eivät nähneet heitä ennen kuin joukot olivat jo 20 metrin etäisyydellä toisistaan.
   Ruotsalaiset hyökkäsivät käyttäen kahta hyökkäyssiipeä. Vasen siipi halkaisi venäläisten oikean siiven kahteen osaan, joista pohjoisempi yritti paeta sillan yli Narvajoen vastarannalle. Silta ei kuitenkaan niin suurta määrää kestänyt, vaan sortui ja massoittain venäläisiä hukkui. Ja tämän jälkeen muista jäljelle jääneistä ei ollut enää vastusta ruotsalaisille. Leirissä puhkesi täydellinen sekasorto.

   Ruotsin karoliiniarmeija kohteli venäläisiä raakalaismaisesti. Tapoihin kuului silloinkin, ettei aseensa pois heittäneitä surmattu, mutta Narvassa se ei alkuunkaan pätenyt. Antautumisen jälkeen venäläisille ladeltiin kovat ehdot, mm. kaikki liput (suuri symbolinen ja moraalinen merkitys) ja tykit piti luovuttaa, lisäksi ylimmät komentajat otettiin vangeiksi. Venäjällä tämä aiheutti katkeruutta. Lisäksi käytännön haittana, kun tärkeitä upseereja oli vankeina, koko armeija piti perustaa suurelta osin uudelleen.
   Kaarle ja Pietari olivat kumpikin melko tunteettomia miehiä, kun pelattiin isoilla panoksilla. Kaarle totesi myöhemmin, että kaikista hauskinta taistelussa oli, kun venäläiset putosivat sortuneelta sillalta, jolloin näitä päästiin ampumaan ilman vastarintaa. Pietariltakaan ei myötätuntoa tullut, edes venäläisille: Pietari ei välittänyt tippaakaan siitä, miten ruotsalaiset teurastivat aseettomia venäläisiä, sota on sotaa ja vain se ratkaisee, kumpi sen voittaa.

   Narvan taistelun jälkeen huomattiin, että Kaarlen kaulahuivissa oli musketin luoti. Lähellä oli ollut siis joko paha haavoittuminen tai jopa kaatuminen. Tämä vahvisti kaarlen vakaumusta, että Jumala oli hänen puolellaan. Kun Kaarle saapui Narvan kaupunkiin, hän menikin heti kirkkoon ja ylisti Jumalaa suuresta voitosta.
   
   Venäjän armeijalle Narvan taistelu oli paitsi sotilaallinen myös moraalinen tappio. Moskovan tiet suljettiin, jottei kukaan pääse lavertelemaan pääkaupunkilaisille Venäjän tappiosta.
   Muualla päin Eurooppaa Kaarlea ihailtiin ja arvostettiin. Jopa Konstantinopolista asti tuli viesti Kaarlelle, missä onniteltiin voitosta ja toivotettiin onnea ja menestystä jatkossakin taistelussa julmaa vihollista vastaan.

  Tsaari ei luovuttanut Narvan tappion jälkeen. Hän halusi päästä Itämerelle, joten Ruotsi oli voitettava. Helmikuussa Pietari oli jo juonittelemassa täyttä päätä Augustin ja Patkulin kanssa, mitä Narvan tappion jälkeen pitäisi tehdä.
   Suunnitelmia tehtiin. Päätettiin, että elokuussa vallataan Riika. Sitten saksilaiset miehittäisivät Liivinmaan ja Viron, ja lopuksi miehittäisivät venäläisten kanssa Narvan. Venäjälle menisi Inkeri.

   Kaarlella oli omat suunnitelmansa. Hän lähti - apuvoimien saavuttua - etelään, kohti Riikaa. Ajatuksena oli miehittää Kuurinmaa, minkä jälkeen August pakotettaisiin luopumaan kruunustaan. Lopuksi oli tarkoitus marssia Pihkovaan ja suunnata sieltä vielä kerran venäläisten kimppuun, ja antaa isku, millä kukistaisi heidät lopullisesti.
   
   August oli sotajalalla nimenomaan ja vain Saksin - ei siis Puolan - hallitsijana. Muodollisesti Ruotsi ei siis ollut Puolan kanssa sodassa. Sittemmin saksilaisia tuli vahvistamaan myös puolalaisia, liettualaisia ja tataareja, mutta muodollinen tilanne ei muuttunut.
   Kaikista vahvistuksista huolimatta saksin armeija ei erityisemmin menestynyt ruotsalaisjoukkoja vastaan. Mm. Riikaa ei saatu vallattua, mistä August oli erityisen pettynyt. Liitto Venäjän kanssa oli siis enemmän kuin tarpeellinen.
   Heinäkuussa Kaarle saapui Riikaan. Hyökkäys Saksia vastaan aloitettiin, ja se vietiin läpi menestyksekkäästi. Kuitenkin, kun saksilaiset huomasivat pian jäävänsä alakynteen, he perääntyivät ilman oikein kovaa taistelua. Linnoituksiin jäi mm. 36 tykkiä (massiivinen menetys) ja paljon muuta, joten materiaaliset menetykset olivat suuret. Mutta vain neljä lippua menetettiin ruotsalaisille, mistä pystyy päättelemään, että perääntyminen sujui hallitusti. Lisäksi miehistötappiot olivat vain kohtalaiset.
   Jos venäläisten sotataitoja pidettiinkin hieman kyseenalaisina, saksilaisia sotilaita arvostettiin. Näin Kaarlen maine kasvoi voiton jälkeen paljon entistäkin suuremmaksi.

   Mihin Ruotsin armeijan etevämmyys muihin nähden tuolloin perustui? Sotilaat oli koulutettu hyvin ja sotilaiden iskukyky oli kova, mutta se ei selitä kaikkea. Päällisin puolin strategiakin oli pitkälle samankaltainen kuin muilla armeijoilla. Jotain eroa tässä kuitenkin oli.
   Erona oli nimenomaan ruotsalaisen taktiikan aggressiivisuus. Painetta saatiin lisää kylmähermoisella odottamisella: ruotsalaiset ampuivat myöhemmin kuin vastustajansa. Tällä oli merkitystä siinä mielessä, että kun aseet täytyi ladata jokaisen laukauksen jälkeen, ja siihen meni aikaa, ruotsalaiset olivat ensimmäisen laukauksensa aikaan lähempänä kuin vastustajansa, ja osuivat paremmin. Ensimmäinen yhteislaukaus sai siis enemmän tuhoa aikaan kuin vastustajalla. Ja lisäksi, laukauksen jälkeen jalkaväki oli jo niin lähellä, että sotilaat ehtivät hyökätä miekoin ja pistimin vihollisen kimppuun, ennen kuin nämä ehtivät tajuta mitään.
   Kaarlen tyyli edellytti järjestystä ja rohkeutta. Siksi Kaarle piti välttämättömänä olla itse mukana johtamassa tärkeimpiä taisteluita. Hänen esimerkkinsä rohkaisi miehiä. Ja taisteluissa saavutettu menestys oli myös omiaan kohottamaan joukkojen itseluottamusta.
   Strategiassa oli kuitenkin yksi heikkous. Tykkejä ei saatu liikuteltua kovin nopeasti, joten tulivoimassa annettiin paljon tasoitusta. Useimmat Kaarlen johtamista taisteluista olivat sellaisia, joissa pieni joukko muutaman tykin kanssa hyökkäsi suurempaa joukkoa ja kymmeniä tykkejä vastaan.

   Syksyllä 1701 kaikki vihollisjoukot oli karkotettu Ruotsin alueelta. Kaarlella oli nyt valittavanaan kolme vaihtoehtoa.
   Ensinnäkin hän olisi voinut tehdä rauhan kaikkien vastustajiensa kanssa. Tämä vaihtoehto olisi kuitenkin vaatinut luottamusta toisia kohtaan, ja sitä Kaarlella ei ollut.
   Toinen vaihtoehto olisi ollut liittoutuminen toisen vastustajan kanssa, esim. Puola olisi voinut saada korvaukseksi Puolan itäpuolella olevat alueet, mitkä Venäjä oli 1660-luvulla vallannut, jos August olisi ryhtynyt Kaarlen liittolaiseksi.
   Kolmas vaihtoehto oli jatkaa sotaa molempia vihollisia vastaan. Ja tämän vaihtoehdon Kaarle valitsi. Hän ilmoitti tuolloin sihteerilleen, että Ruotsi olisi sodassa puolalaisia vastaan vielä kymmenen vuotta, ja venäläisiä vastaan kaksikymmentä.

   Kaarle hyökkäsi Puolaan. Tarkoitus oli paitsi tuhota Puolan armeija vaarattomaksi, myös erottaa August. Kaarle saikin tukea Sapiehan suvulta, aatelissuvulta, joka oli kamppailemassa Liettuan vallasta (Liettua ja Puola olivat tuolloin unionissa keskenään) Augustin avoimesti tukemaa ruhtinas Oginskin johtamaa ryhmäkuntaa vastaan.
   Hyökkäystä oli edeltänyt Pietari Suuren lähettämän 10.000 miehen joukon lähettäminen ruotsalaisten kimppuun. Venäläisten joukkojen jäännökset heitettiin takaisin Venäjälle. Kaarle oletti, ettei venäläisistä enää ole vastusta, pääarmeija voisi mennä rauhassa Puolaan ja jättää pienehköjä puolustusjoukkoja vahtimaan, etteivät venäläiset pääse mellastamaan Baltiassa tai Suomessa.

   Kaarle XII ja karoliiniarmeija marssivat erittäin huonoissa olosuhteissa kohti Varsovaa. Mukana olleen mukaan liejua oli reitillä ja paljon, joskus jopa polveen saakka. Matka etenikin hitaasti.
   Lopulta toukokuussa 1702 ruotsalaiset miehittivät Varsovan. August II oli kuitenkin kaukana. Hän juoksi aikaa vastaan ja odotti, että Saksista saapuisi lisää joukkoja ennen kuin ruotsalaiset tavoittaisivat hänet joukkoineen. Kaarle piti aloitteet käsissään ja teki yllätyshyökkäyksen saksilaisten kimppuun ennen puolalaisten liittymistä taisteluihin - ruotsalaisia oli 12.000 miestä, saksilaisia 16.000, ja ruotsalaisten neljää tykkiä vastassa oli 46 tykin tulivoima, ja puolalaisetkin ehtivät paikalle (8.000 miestä) taistelun alettua.
   Ruotsalaisten ensimmäisen ratsuväkihyökkäyksen jälkeen puolalaiset oli lyöty, he vetäytyivät taistelusta hirvittävässä epäjärjestyksessä. Saksilaiset eivät luovuttaneet yhtä helposti, ja Kaarlen mukana ratsastanut Fredrik-herttua haavoittui kuolettavasti. Kaarle piti kuitenkin kaiken aikaa tunteensa ja hermonsa kurissa. Lopulta taistelu päättyi siihen, että ruotsalaiset saartoivat Saksin jalkaväen Kulaki-kukkulalle, ja hyökkäsivät kolmesta suunnasta. Saksilaiset pakenivat vaivalloisesti suolle, missä ruotsalaiset ampuivat heitä "kuin petoeläimiä verkkoon", mutta mistään järjestelmällisestä takaa-ajosta ei ollut kysymys.
   Ruotsalaiset menettivät kaatuneina 300 ja haavoittuneina 600 sotilasta, vastustaja yhteensä 2.000, minkä lisäksi vangeiksi otettiin 1.700 vahingoittumatonta.
    Taistelu oli ensimmäinen Kaarlen kokonaan itsenäisesti johtama. Itse hän ei halunnut korostaa omaa osuuttaan, vaan antoi kunnian voitosta Jumalalle ja karoliiniarmeijalle.
   Taistelun jälkeen Kaarle ei kuitenkaan pelkästään riemuinnut. Lanko Fredrik menehtyi, ja Kaarle joutui kirjoittamaan raskaan kirjeen sisarelleen.

   Taistelun jälkeen Ruotsin armeija pystyi mellastamaan Puolassa kuten tahtoi. August lähti pakoon huomattuaan, ettei Kaarlea vieläkään saatu pysäytettyä, joten ratkaisua ei vieläkään saatu aikaan.
   Kaarle halusi kuitenkin vaihtaa Puolan kuninkaan. Hän valitsi oman ehdokkaansa, puolalaisen prinssin Jocob Sobieskin, ja alkoi koota Puolan valtiopäiviä kokoon vaaleja varten. Augustin 30 ratsumiestä kävi kuitenkin kaappaamassa ehdokkaan ja tämä vietiin Saksiin.
   Kaarle ei lannistunut. Uusi ehdokas oli Posenin sotilaskuvernööri Stanislaw Leszczynski. 2.7.1704 pidettiin vaalitapahtuma, missä ehdokas juntattiin kuninkaaksi. Ei haitannut, vaikka piispa oli juovuksissa, eikä hänen ääntään ollut helppo kuulla ulkona avoimena kentällä; ei haitannut, vaikka yhdenkin valitsijamiehen veto olisi riittänyt estämään valinnan; eikä haitannut myöskään se, että valintaa seuraava kruunajaistapahtuma koki vastustusta usealta taholta, mm. paavi uhkasi julistaa pannaan kaikki kruunajaisiin osallistuvat. Valinnan yhteydessä satoja sotilaita sijoitettiin valitsijamiesten sekaan ja kun piispa esitti ratkaisevan kysymyksen, kaikki ruotsalaiset ulvoivat vastaukseksi "Vivat Rex Stanislaus". Sen jälkeen Augustin kannattajia ja venäläisiä apujoukkoja alettiin karkottaa tienoilta, jotta kaikki käsittäisivät, ettei Kaarle pelleillyt kuninkaan valinnan suhteen. Homma kehittyi äärimmäisen väkivaltaiseksi piiloleikiksi.

   Kun Kaarle sitten jätti pääkaupungin, August palasi sinne ja uusi kuningas pakeni Kaarlen armeijan suojiin.
   Kaarle ei sillä kertaa käynyt uudelleen Augustin kimppuun. Hän meni Lembergiin, kaupunkiin, jonka linnoitus ylpeili sillä, ettei sitä ollut koskaan vallattu. Eihän Kaarle voinut sellaista haastetta vastustaa. Ruotsalaiset tekivät rynnäkön, hakkasivat kaupungin paaluvarustukseen aukon ja menivät sisään. Puoli tuntia myöhemmin kaupunki oli Kaarlen hallussa. Ruotsalaiset rohmusivat sieltä mm. 140 tykkiä.

   Myös venäläiset pääsivät iskemään. Tartto, Ivangorod ja Narva joutuivat kesän 1704 aikana venäläisten haltuun. Kaarle lähti kuitenkin pöllyttämään taas Augustin armeijaa, ja saikin kyseiset joukot perääntymään. Venäläisten vuoro tulisi myöhemmin.    

   Eräs Kaarle XII´nteen liitetty piirre oli spartalaisuus, sekä se, että hän jakoi sotilaittensa kanssa kaikki rasitukset. Jos ollaan ihan tarkkoja, Kaarle söi aamiaisekseen kahta ruokalajia, ja päivälliseksi seitsemää. Eikä Kaarle ollut raivoraitis, sekä olutta että viiniä meni enemmän tai vähemmän tasaiseen tahtiin. Humalassa hän ei sitä vastoin vaikuttanut koskaan olevan.
   Täytyy muistaa, että tuohon aikaan puhdasta vettä ei joka paikasta löytynyt. Olut ja viini olivat monessa paikassa terveellisempiä vaihtoehtoja kuin keittämätön vesi. Keitettyä vettä taas ei juotu sellaisenaan, siihen piti sekoittaa väkiviinaa, jotta se kelpasi.

   Kaarle oli siis henkilö, joka kiinnosti yleisöä, ympäri Euroopan. Kirjassa on mm. kuvauksia siitä, kuinka Ruotsin ympäri Eurooppaa kulkevaan päämajaan hakeutui jatkuvasti yleisöä, joka toivoi näkevänsä edes vilauksen legendaarisesta kuninkaasta. Kaikki hämmästyivät Kaarlen ulkonäköä ja käytöstä. Osa ihaili, osa tyrmistyi mm. huomatessaan kuninkaan levittävän voin leivälle sormellaan. Kun kuningas Augustin kuningatar tapasi Kaarlen, tämä ei montaa sanaa kuningattarelle sanonut, mutta jutusteli yli neljännestunnin kuningattaren mukana olleen "typerän kääpiön" kanssa. Lisäksi ne neidit, jotka olivat tanssineet Kaarlen kanssa, näkyivät kauaksi - Kaarle piti tapanaan heitellä tanssitettaviaan niin että laitettu tukka harotti pian joka suuntaan ja tanssineet näyttivät murjotuilta.
   Kaikki eivät suhtautuneet laisinkaan kriittisesti. Esim. ylioppilas Alstrin ei millään kyllästynyt Kaarlen seuraamiseen. Ulkomuoto oli ihmeellinen ja käsittämätön, hän istui köyryselkäisenä ja nousi yhtäkkiä lähtiessään liikkeelle. Kaarlessa oli jotain erikoista, sekä puoleensavetävää että pelottavaa.

   Vuodenvaihteessa 1705 - 1706 Kaarle XII lähti jälleen liikkeelle, sillä kertaa Itä-Puolaan, karkottamaan venäläiset. Ruotsalaiset kävivät venäläis-saksilaisten joukkojen kimppuun ja syntyneessä taistelussa kaatui n. 4.000 vihollista sekä 424 ruotsalaista - eräs Kaarlen kauden huomattavimmista voitoista siis, vaikka Kaarle itse ei ollutkaan sillä kertaa mukana. Joukkoja johti Kaarlen luottomies kenraali Carl Gustaf Rehnskiöld.
   Taistelu oli myös suuri moraalinen häpeätahra Ruotsin armeijalle. Kun venäläiset huomasivat jäävänsä tappiolle ja heittivät aseensa pois, ruotsalaiset kokosivat heidät ja teloittivat, jokaisen kiinni saadun. Saksilaisia he kyllä kohtelivat sotavankeina.
   Kaarle ei pistänyt pahakseen sotilaiden toimintaa. Hän kirjoitti kirjeen, missä totesi  riemuitsevansa siitä, että "Herra Kenraalilla ja urheilla sotilailla on ollut ilo käydä tämä ankara ja lystikäs kisa".

   Menestyksestä huolimatta Kaarlella oli edelleen ongelma. Puolassa oli kaksi kuningasta, jotka eivät tunnustaneet toisiaan, ja toinen niistä meni koko ajan pakoon eikä antautunut ratkaisevaan taisteluun ruotsalaisten kanssa. Kaarle päätti hyökätä Saksiin, Augustin tukialueelle. Jos sieltä käsin olisi mahdollisuus keikauttaa August Puolan valtaistuimelta lopullisesti.
   Saksin vierailu 1706 oli sikälikin merkittävä, että silloin maalattiin käytännössä ainoa Kaarle XII´nnen näköinen muotokuva Kaarle XII´nnesta. Tämä Johan David Swartzin maalaama muotokuva löytyy myös Liljegrenin kirjan kannesta.
   Sotilaallisia ratkaisuja Augustin suhteen ei saatu. Joitain vaikutuksia Kaarlen toiminnalla kuitenkin alueellisesti oli. Sleesian protestanteille palautettiin ne oikeudet, mitkä oli taattu Westfalenin rauhansopimuksessa.
   Ruotsin armeija ruokittiin ja varustettiin. Alueelle tunkeutunutta rosvojoukon näköistä nälkiintynyttä laumaa ei ollut enää syyskuussa 1707, kun täydessä iskussa ollut 35.000 miehen armeija lähti liikkeelle, hakemaan lopullista voittoa tsaari Pietarin joukoista.

   Kaarle tiesi kyllä, että Pietari oli Narvan taistelun jälkeen rakentanut vaivojaan säästämättä Venäjän armeijan uudelleen, juuri Ruotsia esikuvana pitäen. Kaarle ei kuitenkaan käsittänyt uudistusten koko laajuutta. Joukkojen määrää oli kasvatettu erittäin rajusti ja joukko-osastoja oli ympäri valtakuntaa, siirreltävissä kuin shakkipelin nappuloita sinne, missä niitä milloinkin tarvittiin. Ja myös taistelutaktiikkaa oli kopioitu ruotsalaisilta. Venäjän armeija oli massiivisessa iskussa.


   Kaarle XII oli siis lyönyt jo aiemmin tsaari Pietari I´n joukot, mutta Pietari oli koonnut uuden ja entistä iskukykyisemmän armeijan. Pietari piti selvänä, että Kaarle hyökkäisi ennemmin tai myöhemmin Venäjälle. Kuitenkin hän yritti viimeiseen saakka välttää uusia taisteluja Ruotsia vastaan. Hän oli valmis jopa luovuttamaan koko miehittämänsä Baltian Ruotsille, ainoastaan Inkeriä hän ei enää halunnut antaa pois. Sinne oli jo lujaa vauhtia kasvamassa uusi Pietarin kaupunki.
   Kaarle ei halunnut neuvotella. Hän lähti liikkeelle kohti itää. Puola oli tyhjennetty venäläisten vetäytymisen yhteydessä, eivätkä ruotsalaiset joukot saaneet suurta materiaalista hyötyä alueesta. Mutta Kaarlen vanha vihollinen Patkul jäi ruotsalaisten käsiin. Tämä oli diplomaatin asemassa ja tuolloisen kansainoikeuden mukaan periaatteessa nautti koskemattomuutta. Kaarle kuitenkin totesi, että Kaarle XI´nnen määräämä kuolemantuomio vuodelta 1694 - ennen diplomaattistatuksen saamista - oli edelleen voimassa. Patkul teloitettiin. Hitaasti, Kaarlen määräyksestä. Ja teloituksen jälkeen paloiteltu ruumis laitettiin kiinni kahteen suureen pyörään, ja pyörät laitettiin näytille, muille pelotukseksi ja varoitukseksi. Tapahtuma järkytti ihmisiä ympäri Eurooppaa.

   30.12.1707 täydennetyt ruotsalaisjoukot ylittivät Veikselin ja lähtivät etenemään kohti itää. Venäläiset reagoivat tähän vetäytymällä ja polttamalla alueensa.
   Vastustajansa yllättämiseksi Kaarle päätti valita reitin, mikä kulki Masurian metsäisten suomaiden kautta, mistä puuttuivat kunnolliset tiet ja missä asui erittäin vihamielistä väkeä. Reitti oli sellainen, mitä kukaan sotapäällikkö ei ollut tiettävästi koskaan aiemmin valinnut. Ennen Kaarlea.
   Paikalliset eivät aikoneet antaa ruotsalaisten mellastaa alueella, he mm. keräsivät tuhansia miehiä kokoon ja rynnäköivät sitten ruotsalaisten kimppuun. Mutta ruotsalaiset tulivat ja rosvosivat kyläläisiltä viljat ym. tarvikkeet, ja jatkoivat etenemistään suunnitelmiensa mukaan, kohti Grodnoa, minne suuri venäläisarmeija oli vetäytynyt. Kun venäläiset näkivät, etteivät ruotsalaiset olleet riutuneet puolikuolleiksi matkan varrella, he lähtivät kaupungista näiden saapuessa.
   Ruotsalaiset oleskelivat koko kevään 1708 Smorgonin ja Minskin seudulla odottaen teiden kuivumista lumen sulamisen jäljiltä. Punatauti riehui ja heikensi armeijaa, mm. Kaarle itse sairastui pariksi päiväksi.

   Kaarlen oli sitten lähdettävä jatkamaan. Vaihtoehtoisia reittejä oli lähinnä kaksi. Eteneminen tapahtuisi joko Vilnan kautta pohjoiseen, jolloin Kaarle pääsisi Itämeren maakuntia miehittävien venäläisten kimppuun, tai sitten Minskin ja Smolenskin kautta kohti Venäjän sydäntä, Moskovaa. Kaarle tuumasi, että jos hän pyrkisi Moskovaan, Pietari olisi pakotettu käymään kunnon taistelun, sieltä tämä tuskin pakenisi heti kun tiedustelija näkisi karoliinien tulevan.
   Kesällä 1708 Kaarle lähti jälleen liikkeelle. Armeija oli jaettu kuuteen rivistöön, jotka marssivat toistensa perässä niin että ensimmäisen ja viimeisen ryhmän välinen etäisyys oli noin 100 kilometriä.
   Kesäkuun lopussa Kaarle oli Holowczynissä, Vabitj-joen länsipuolella. Joen itäpuolella oli 39.000 venäläistä. Venäläiset eivät halunneet käydä mitään ratkaisutaisteluja, joukkojen tarkoitus oli pidellä ruotsalaisia jonkin aikaa ja heikentää joukkojen iskuvoimaa hieman.
   Kaarle ei taaskaan turhia aikaillut. Eräänä rankkasateisena yönä tuhansia ruotsalaissotilaita kahlasi joen yli, kulki läpi vaikeakulkuisen suomaaston, ja hyökkäsi venäläisten kimppuun. Aamupäivällä kello 11 tarkasteltiin tuloksia viimeistenkin sotatantereelta pois selvinneiden venäläisten karautettua pakoon. Tie oli avoinna Dneprille saakka.
   Kaarle piti voittoa uransa kauneimpanaan. Ruotsalaiset olivat taistelleet aivan erinomaisesti. Johto oli etevää, taisteluosastot olivat saaneet yhteistyön sujumaan keskenään ja taistelumoraali oli kunnossa.
   Mutta. Vaikka venäläisten tappiot olivat jälleen ruotsalaisten tappioita suuremmat - 1.300 ruotsalaista, 1.700 venäläistä - taistelu oli huomattavasti kovempi kuin ruotsalaiset olivat odottaneet. Ja koska venäläiset pystyivät täydentämään joukkojaan helpommin kuin ruotsalaiset, tilanne alkoi näyttää aivan toiselta kuin vielä ennen taistelua.    

   Kaarle jatkoi etenemistään. Adam Ludwig Lewenhaupt, Liivinmaan, Kuurinmaan ja Liettuan ruotsalaisarmeijan komentaja, tuli 12.000 miehen kanssa perässä, tarkoituksena tuoda kolmen kuukauden elintarvikkeet pääarmeijalle. Kaarle oli saanut kolmen viikon etumatkan Lewenhauptin miesten kootessa tarvittavia varusteita ja muonavaroja.
   8.7.1708, Mohilevin kaupungin valtaamisen jälkeen Kaarle päätti odottaa Lewenhauptia ja täydennyksiä. Odotus venyi. Pienehköt venäläisosastot hyökkäilivät jatkuvasti ruotsalaisten kimppuun ja ruoka alkoi loppua. 5.8. Kaarle päätti, että enää ei odotella. Armeija lähti jälleen liikkeelle ja ylitti Dneprin.
   Ruotsalaiset ajoivat takaa ja venäläiset väistelivät. Reitti kulki mutkitellen halki poltettujen maiden. Venäläiset tarkkailivat ruotsalaisia ja kun erään kerran eräs ryhmä jäi hieman erilleen pääjoukoista, venäläiset iskivät. Venäläiset jäivät tapansa mukaan tappiolle, mutta ruotsalaiset huomasivat, että venäläisetkin olivat kurinalaisia sotilaita, joita täytyi varoa. Paineet kasvoivat.
   10.9. ruotsalaiset saapuivat Staryczen seudulle, noin 400 kilometrin päähän Moskovasta. Kaarlen johtama ruotsalaisrivistö sai äkkiä näkyviin venäläisen ratsuväkiosaston - ja hyökkäsi heti, 2.400 ruotsalaista 8.000 venäläistä vastaan. Ja niinhän siinä kävi, että venäläiset joutuivat jälleen vetäytymään. Mutta tällä kertaa venäläisten toimissa alkoi olla toisenlaista määrätietoisuutta kuin oli ollut kauempana pääkaupungista. Poltetun maan taktiikka tarkoitti sitä, että alueet poltettiin, peninkulmien alueelta, täysin tuhkaksi - silminnäkijä laski kuunloisteessa 24 suurta tulipaloa.
   Kaarle oli suhteellisen lähellä Moskovaa, mutta reitti oli kerta kaikkiaan poikki. Huoltotilanne oli tukala. Omia varastoja ei ollut, eikä ympäristössä ollut käytännössä yhtään mitään, mitä olisi voinut hyödyntää. Yhteydet Lewenhauptiin olivat erittäin puutteelliset - ruotsalaiset eivät edes tienneet, missä miekkonen oleili.
   Tuolloin Lewenhaupt oli Vorontsevitjissä, 50 km Dneprin länsipuolella.

   Kaarle teki lopulta raskaan päätöksen ja kääntyi etelään, Severienin suuntaan. Kuriiri lähetettiin etsimään Lewenhauptia ja viemään tiedot suunnitelmien muuttumisesta.
   Ruotsalaiset pyrkivät Starodubiin, mutta venäläiset valtasivat kaupungin ja sinne johtavan solan ensin. Kaarlen täytyi tyytyä Mglinin ympäristöön. Laiha korvike.

   Lewenhauptiin saatiin lopulta yhteys ja tälle saatiin tieto muuttuneista suunnitelmista. Tästä ei kuitenkaan ollut liiemmälti apua. Venäläisetkin löysivät kyseisen joukon ja kävivät porukalla kimppuun.
   Taistelu päättyi ruotsalaisten torjuntavoittoon, mutta taistelun jälkeen ruotsalaisten kuri romahti. Kun muonaa oli riittävästi Ruotsin pääarmeijalle kolmeksi kuukaudeksi, ja sotilaita piiskattiin vain kulkemaan vaikeissa oloissa lumisateessa, sotilaat lopulta kyllästyivät ja päättivät hyödyntää kuljettamansa lastin itse. Mm. alkoholia meni valtavia määriä, minkä jälkeen metsät täyttyivät toinen toistaan omalaatuisemmista haahuilijoista, jotka olivat helppoja saaliita venäläisille.
   Kun Lewenhaupt pääsi vihdoin Propoiskiin, sotajoukko oli kutistunut, jäljellä oli enää 7.000 miestä. Ja kun perässä tuli yhä vain suurempia venäläisjoukkoja, painettiin sitten paniikkinappulaa. Mukana kulkeneet vaunut tuhottiin ja tykit upotettiin suohon. Jalkaväki nousi kuormastohevosten selkään ja matka jatkui nopeasti. Perässä tulleet massiiviset ja hitaat venäläisjoukot jäivät jälkeen.
   Lopulta, 10.10. täydennysjoukot saapuivat ja sotilaat liittyivät Kaarle XII´nnen pääarmeijaan. Piti tulla 12.000 kovakuntoista miestä, sekä tykistö-, ammus- ja elintarviketäydennyksiä. Ei tullut. Tuli 7.000 nälkäkurkea, tyhjin käsin.
   Kaarlen suunnitelmat menivät uusiksi.

   Kaarlen menestys oli tuonut myös kavereita. Eräs heistä, kasakkapäällikkö Mazepa, asusti lähistöllä, Ukrainassa. Kaarle otti yhteyttä ja liittoutui tämän kanssa, mutta ei ollut ottanut huomioon, että tämä halusi olla Kaarlen kanssa yhteistyössä ajaakseen venäläiset Ukrainasta, ei niinkään siksi, että lähtisi Kaarlen kanssa Moskovaan saakka.
   Kuvitelmat ja elävä elämä eivät kohdanneet. Kun Kaarle liittyi Mazepan kasakoihin, ruotsalaisia vastaan tuli 2.000 miehen armeija, eikä mikään alueellinen voimatekijä. Kaivattuja ammus- ja asetäydennyksiä oli sentään luvassa.
   Mutta kun venäläiset huomasivat, mitä oli tekeillä, he rynnistivät Mazepan poissaollessa Baturiniin, missä Mazepa oli pitänyt päämajaansa. Kun Kaarle ja Mazepa palasivat kaupunkiin, siellä oli lähinnä vain savuavia raunioita. Ammus- ja asevarastot oli luonnollisesti tyhjennetty.

   Muuten sotilaat olivat tyytyväisiä Ukrainaan. Se oli runsassatoinen maa, missä oli viljaa, hedelmiä, karjaa ja jopa tupakkaa. Toisaalta eräskin karoliini kirjoitti kotiin, että Ukrainassa asui ilkeää ja siivotonta väkeä.

   Aika kului ja kahakoita venäläisten kanssa riitti. Kaarle valloitti silloin tällöin jonkin kaupungin, mutta ympärillä olevat venäläisjoukot vain kasvoivat, ruotsalaisten armeija sen sijaan kutistui pikku hiljaa. Pietari alkoi valmistautua ratkaisevaan taisteluun, vaikka pelkäsikin - ratkaisevan taistelun häviäminen vaarantaisi pääkaupungin ja saisi aikaan kaaoksen. Kaarle olisi sen jälkeen vaikeasti lyötävissä.
   
   Kaarle ei siis pelännyt vaaroja, eikä säästänyt itseään. Samaa hän edellytti myös sotilailtaan. Aivan tunteeton sotilaidensa kärsimyksiä kohtaan hän ei kuitenkaan ollut.
   Eräs 16-vuotias poika oli talvipakkasten aikana palelluttanut pahoin jalkansa, ja hänen varpaansa sekä osa kantapäästä oli amputoitu. Kaarle yritti rohkaista toteamalla asian olevan pikkujuttu, hän oli nähnyt pahempiakin tapauksia, jotka olivat oppineet kävelemään entiseen malliin. Mutta päästyään kuuloetäisyyden ulkopuolelle Kaarle surkutteli poikaa, oli vahinko, että niin oli käynyt, niin nuorelle.

   Kaarle värväsi lisää kasakoita armeijaansa ja sai lopulta keväällä 1709 tätä kautta jonkin verran täydennyksiä. Lisäksi hän aloitti tunnustelut turkkilaisten ja tataarien kanssa yrittäen saada näiden armeijoilta apua venäläisiä vastaan.
   Vastauksia odotellessa Kaarle aikoi parannella asemiaan valloittamalla erään alueen linnoitus- ja varastokeskuksen: Pultavan kaupungin.

   Luultavasti Pultavan taistelu on jäänyt selvimmin mieleen puhuttaessa Kaarle XII´nnen valtakaudesta. Mutta yksityiskohtia tästäkään ei tunnuta erityisemmin nykyisin tiedettävän, mielikuvissa lienee ennemminkin, että Kaarle hyökkäsi jonkinlaiseen väijytykseen ja venäläiset niittivät ruotsalaisarmeijan helposti. Ihan niin asiat eivät menneet, taistelun alkuvaiheessa tuskin kovin moni tarkkailija olisi lyönyt montaakaan vodkaryyppyä vetoa venäläisten puolesta.
   Kaarle teki lujasti pohjatyötä tarkastellessaan maastoa kaupungin ympäriltä ja teki selvät suunnitelmat, miten kaupunki saataisiin vallattua. Sotatoimet aloitettiin kaivamalla juoksuhautoja ja aloittamalla piiritys.
   Pietari aloitti vastatoimet. Kaupunkiin lähetettiin lisää joukkoja ja ruotsalaisia ajettiin pois kaupungin muurien ympäriltä. Piiritys kuivui melko pahasti kokoon, ruotsalaiset pystyivät operoimaan entistä pienemmällä alueella. Kaarle yritti pitää mielialaa yllä keskustelemassa sotilaidensa kanssa eturintamassa, mutta, 27´ntenä syntymäpäivänään Kaarle haavoittui luodista jalkaansa. Aiemmin sotilaat olivat pitäneet kuningastaan haavoittumattomana, joten tapaus nähtiin pahaenteisenä, erittäin pahaenteisenä merkkinä.
   Pietari laati omia suunnitelmiaan. 21.6. laskettiin liikkeelle huhu, minkä mukaan venäläisten suurhyökkäys alkaisi seuraavana päivänä. Huhut kantautuivat myös tataarien korviin, ja 22.6. tulikin vastaus: tataarit eivät sittenkään lähetä 40.000 miestä Kaarlen avuksi. Lisäksi ruotsalaisten leirissä oli tunnelmaa, kun koko päivän odoteltiin, joko ne venäläiset nyt tulevat.
   Hermopeliä käytiin kuitenkin enemmänkin. Myös tsaari kuuli ilkeitä huhuja. Kuuleman mukaan Puolasta oli kuin olikin lähtenyt Kaarlen kuninkaaksi ajaman Stanislawin joukkoja auttamaan liittolaistaan. Samoin Krimin kaani olisikin  jo pian paikalla.
   Lopulta 27.6. Kaarle, joka edelleen liikkui paareilla kannettuna, teki suuren päätöksen. Hyökkäys aloitettaisiin.
   Illalla, kun pimeys oli synkimmillään, ruotsalaiset lähtivät liikkeelle. Heitä oli 19.700, venäläisiä 40.000. Rohkeaan taktiikkaan kuului, että mukaan otettiin vain neljä tykkiä, jolloin joukot liikkuisivat vikkelämmin kuin hidas mutta kankea venäläisten armeija.
   Sitten viime tiedustelun  oli tapahtunut muutoksia, venäläiset olivat pykänneet pari suojavarustusta lisää, jolloin linnakkeet muodostivat I-kirjaimen sijaan T-kirjaimen. Ruotsalaisten oli pakko improvisoida lennosta uusi suunnitelma.  
   Niinpä sitten tehtiin uudet suunnitelmat. Kirjasta löytyy melko tarkastikin tiedot hyökkäysmuodostelmista ym. mutta en tarkastele niitä tämänkään taistelun osalta sen tarkemmin.

   Kun aamu alkoi valaista maisemaa, uudelleenryhmittäytyminen oli vielä kesken. Kun venäläiset alkoivat taas nähdä ympärilleen, he äkkäsivät, että ympärillä olikin menossa melkoinen kuhina, ja aloittivat taistelun.
   Ruotsalaisetkin aloittivat omalta osaltaan taistelun. Hetken aikaa joukkorivistöt olivat sekavassa muodostelmassa, mutta sitten alkoi taas sujua. Lewenhauptin johtama osasto huomasi viimeisen linnakkeen ja metsänreunan välissä aukon, mistä isokin joukko vilahti nopeasti läpi. Roosin johtama osasto taas valtasi ensimmäisen umpilinnakkeen. Ja sitten vielä toisen. Mutta siinä vaiheessa muut joukot jäivät turhan kauas Roosin osastosta, ja venäläiset pääsivät iskemään kiilan väliin. Lopulta Roos jäi saarroksiin ja antautui.
   Siinä vaiheessa ruotsalaisten ratsuväki hyökkäsi Rhenskiöldin johdolla. Umpilinnakkeet ohitettiin ja venäläisten ratsuväki pakotettiin perääntymään. Rhenskiöld teki kuitenkin kaksi pahaa taktista virhettä. Ensinnäkin häneltä jäi huomaamatta, että Roos tarvitsi apua. Toiseksi, jos ruotsalaiset olisivat ajaneet venäläisiä takaa, nämä olisi mitä todennäköisimmin heitetty parin kilometrin päässä sijainneeseen vetiseen rotkoon. Aikanaan venäläisten ratsuväki sitten palasi taisteluun takaisin.
   Ruotsalaiset vetäytyivät muodostamaan joukko-osastonsa uudelleen ennen seuraavaa iskua. Sitä iskua venäläiset eivät kuitenkaan jääneet odottamaan. Jalkaväki ryhmittyi taistelujärjestykseen leirin ulkopuolelle.
   Aikanaan ruotsalaiset aloittivat uuden hyökkäyksen. 4.000 ruotsalaista jalkaväkimiestä 22.000 venäläistä vastaan. Yli sata venäläistä tykkiä ampui lakkaamatta, mutta ruotsalaisten oikea siipi meni ja työnsi venäläisjoukkoja edellään. Vasemmalla siivellä meni jonkin aikaa huonommin, mutta sitten ratsuväki karautti paikalle ja venäläiset saivat silläkin sivustalla takkiinsa.
   Mutta miehet Kaarlen ympärillä vähenivät ja venäläiset puskivat yhä uudelleen ja uudelleen päin. Kaarlen paarit hajosivat, lopulta hänet evakuoitiin paikalta nostamalla hänet hevosen selkään. Kaarle joutui perääntymään ja hänen mukanaan olleiden joukkojen taistelumieliala tipahti. Muutkin osastot saivat tästä tiedon. Kun Rhenskiöldiltä kysyttiin, tiesikö tämä. missä kuningas oli,  vastaus oli: "Kaikki on menetetty!" Suurin osa ruotsalaisten menetyksistä tulikin taistelun viimeisen puolen tunnin aikana. Sotapäälliköitä jäi vangiksi, mm. Rhenskiöld.

   Kaarle piti armeijan rippeiden kanssa vielä muutaman langan käsissään ja organisoi perääntymismarssin. Joukko pääsi sujuvasti Dneprin rantaan asti. Ylitys osoittautui vaikeaksi ja lopulta päätettiin, että Kaarle menee joen yli pienen armeijan kanssa ja jäljelle jäänyt pääarmeija pyrkii Puolaan ja tulee myöhemmin suuremman armeijan kanssa takaisin. Kaarle aikoi koota etelän mailla uuden karoliiniarmeijan - Pultava oli oleva vain tilapäinen takaisku, ja tsaari Pietari pian entinen uhka.
   Kaarle pääsi Dneprin yli ja lähti eteenpäin. Mikäli hän olisi odottanut vielä hetken, hän olisi nähnyt, kuinka venäläiset saapuivat vastarannalle. Ja ottivat jäljellejääneen pääarmeijan vangikseen.

   Pultavan taistelun jälkeen venäläiset lähtivät jäljittämään paenneita ruotsalaisia. Pääjoukko saatiin kiinni nopeasti ja tällöin Pietarin kerrotaan kysyneen upseereiltaan: "Missä on veljeni Kaarle?" Vastauksen saatuaan hän oli lähettänyt sotajoukon Kaarlen perään, mutta tämä ehti livahtaa Bugin yli 8.7. Kaksi päivää myöhemmin, joukkojen edelleen jatkaessa virran ylitystä, venäläiset saapuivat. Kaarlen täytyi lähteä edelleen kutistuneen joukkonsa kanssa pakoon sillä välin kun venäläiset löivät virran toiselle puolelle jääneet osastot.

   Ruotsalaisia sotavankeja kulki venäläisten joukkojen mukana, ensin Pultavaan, sitten Moskovaan. Kansa sai nähdä kulkueen, missä ruotsalaiset marssivat ryhdikkäästi arvojärjestyksessä. Mukana oli myös hovinarri ja pienikokoisia samojedejä, jotka kulkivat parillakymmenellä reellä. Pietari itse ratsasti joukon hännillä, poliisipäällikkö istui valtaistuimella esittämässä tsaaria.
   Kansa pilkkasi ruotsalaisia, jotka tunsivat itsensä nöyryytetyiksi. Pietarin tarkoitus ei silti välttämättä ollut varsinaisesti nöyryyttää tai halveksia ruotsalaisia - tapahtuma liittyy saumattomasti hänen roisien pilojensa ja karkean huumorinsa ilmentymiin. Pultavassa Pietari söi päivällistä Rhenskiöldin kanssa ja kertoi, kuinka paljon ihaili ruotsalaisia sotilaita. Rhenskiöld sai myös miekkansa takaisin, millä oli suuri symboliarvo. Lisäksi osa ruotsalaisista sotavangeista eteni myöhemmin urallaan Venäjällä - varsinkin tutkimusmatkailijoina ruotsalaiset kunnostautuivat, esim. ensimmäinen Siperiaa koskeva kirja oli ruotsalaisen kirjoittama.

   Kaarle XII vetäytyi kauas etelään, Osmanien valtakuntaan, minkä ydinalueesta muodostui myöhemmin Turkki. Sulttaani Ahmed III hallitsi pinta-alaltaan ja väkiluvultaan Euroopan tuolloin suurinta valtakuntaa.
   Ensimmäinen toimenpide Kaarlella oli ottaa yhteyksiä ulkomaailmaan. Mm. Ruotsiin meni viestejä, missä määrättiin organisoimaan uusia iskukykyisiä joukkoja. Kansliakollegiolle osoitetussa kirjeessä todetaan esim. että "Tämä tappio ei ole niin suuri, ettei sitä voitaisi helposti korvata ja estää vihollista saamasta siitä mitään yliotetta tai pienintäkään etua". Samana iltana lähti kirjeitä myös Puolaan. Oleskelusta Turkissa oli määrä tulla hyvin tilapäinen.

   Oliko Kaarlella kuitenkin muitakin suunnitelmia? Axel Gyllenkrok lähti noin 200 sotilaan kanssa Puolaan tapaamaan kenraali Krassowia, Kaarlen käskystä Turkin rajan pinnassa kulkenutta reittiä pitkin, vaikka kauempana rajaltakin - rajalta,  missä vartioi venäläisjoukkoja - olisi päässyt kulkemaan ison osan matkasta. Venäläiset provosoituivat ja kävivät ruotsalaisten kimppuun - ja ylittivät Osmanien valtakunnan rajan, rikkoen yhdeksän vuotta vanhan aseleposopimuksen. Halusiko Kaarle saada sodan Turkin ja turkkilaisten ja venäläisten välille?
   Jos näin oli, Kaarle joutui pettymään. Turkkilaiset esittivät vastalauseen, mutteivät alkaneet sentään sotia.

   Muutenkaan Kaarle ei ollut tyytyväinen turkkilaisiin. Hän sai lopulta tukikohdakseen Benderin, mikä oli niin kaukana Venäjän rajasta, ettei rajakahakointi ollut käytännössä mahdollista. Benderiin Kaarle sai sittemmin myös tiedon armeijansa antautumisesta pian Pultavan taistelun jälkeen. Tilanne oli muuttunut. Ruotsia ei pidetty enää voimatekijänä, joten myös poliittiset asetelmat olivat heikentyneet Ruotsin kannalta.
   Nämä tiedot eivät kuitenkaan saaneet Kaarlea edes kohottamaan kulmakarvojaan, hän pysyi tyynenä. Mutta ainakin kerran Turkissa ollessaan Kaarle itki hillittömästi. Tämä tapahtui, kun hän sai kuulla isosiskonsa Hedvig Sofian kuolemasta - tämä oli kuollut isorokkoon 12.12.1708, mutta viesti oli tullut Ruotsin kenttäkansliaan vasta vähän ennen Pultavan taistelua, ja Kaarlelle tämä kerrottiin vasta paljon myöhemmin, silloinkin vahingossa.

   Pietari yritti jälleen saada aikaan rauhaa Kaarlen kanssa, mutta kovemmilla ehdoilla kuin aiemmin. Baltia, Karjala, Inkeri ja Käkisalmi menisivät Venäjälle. Lisäksi Tanska ottaisi Ruotsin eteläisiä alueita ja August Väkevästä tehtäisiin jälleen Puolan kuningas. Kaarle ei ehdotuksille korvaansa lotkauttanut: asioita ei selvitettäisi neuvottelupöydässä, ne ratkaistaisiin taistelukentällä.
   Tanskan Fredrik IV tuli vähitellen yhä rohkeammaksi. Kun näytti siltä, että naapurimaan kuningas jäi pidemmäksi aikaa Osmanien valtakuntaan, tanskalaiset hyökkäsivät Ruotsiin. Ruotsalaiset lyötiin ja pakotettiin pohjoisemmaksi. Tanskalaiset kokivat kuitenkin yllätyksen: aiemmin tanskalaiset skoonelaiset olivat muutaman vuosikymmenen aikana ruotsalaistuneet, eivätkä kokeneet tanskalaisia hyökkääjiä vapauttajina, eivätkä hyökkääjät saaneet heiltä lainkaan tukea.
   Ja lisää yllätyksiä oli tulossa: vain seitsemän kuukautta Pultavan tappiosta Ruotsista lähti liikkeelle uusi 14.000 miehen karoliiniarmeija. Tanskalaiset, joita oli suunnilleen saman verran, tekivät taktisen perääntymisen aivan Ruotsin eteläkärkeen, mistä löysivätkin erinomaiset puolustusasemat.
   Taistelu alkoi. Vaikkei ruotsalaisista aivan Kaarlen johtaman joukon veroista parhaimmistoa saatukaan värvättyä armeijaan, karoliinit iskivät jälleen. Kolme tuntia kestäneen taistelun jälkeen pakokauhuinen tanskalaisarmeija vetäytyi Helsingborgin linnoituksen suojiin ja antautui pian tämän jälkeen.

   Ruotsin ydinalueilla pidettiin siis edelleen lippu korkealla. Muualla sen sijaan ruotsalaisista ei enää ollut juuri vastusta. Kesällä 1710 miehitettiin Riika, Tallinna ja Pärnu. Baltiasta ei enää ollut Ruotsilla pienintäkään tonttia.
   Lisäksi August Väkevä otti Puolan johdon jälleen käsiinsä.

   Kaarle ei pitänyt enää kiirettä Ruotsin matkansa kanssa. Hän päätteli, että tehokkainta olisi saada turkkilaiset sekä Krimin kaanin tataarit hyökkäämään Venäjälle. Turkkilaisilla taas oli muita suunnitelmia. He aloittivat rauhanneuvottelut Pietarin kanssa, tarkoituksena vakiinnuttaa edelleen jännittyneitä välejä. Turkkilaisille sopi erinomaisesti, että Kaarle majaili heidän maassaan - tsaarin annettiin ymmärtää, että jos kunnollista rauhansopimusta ei tule, Kaarle pääsee irti. Neuvotelkoon sitten hänen kanssaan.

   Vähän myöhemmin suurvisiiri Corlulu Ali pasha, joka oli edullisen rauhan kannalla, syrjäytettiin. Kaarle vähän yllytti, ja turkkilaiset alkoivat vaatia uutta sotaa Venäjää vastaan. Ja lopulta hallitus julisti Venäjälle sodan.
   Tsaari otti haasteen vastaan, ja pian venäläisjoukkoja vyöryi Baltiasta ja Puolasta kohti Osmanien valtakuntaa. Tsaari itse otti johtaakseen armeijansa tarkoituksenaan käydä murskaamassa eteläinen naapurinsa ja romahduttaa saman tien Kaarlen haaveet Venäjän kukistamisesta. Keväällä 1711 Osmanien rajan ylitti 48.000 venäläisotilasta.
   Pietari teki arviointivirheen, lievästi sanottuna. Venäläiset saivat kimppuunsa sata tuhatta hurjaa turkkilaista. Huonostihan siinä venäläisille kävi.
   Venäläiset saarrettiin Prutjoen rannalle. Pietari luuli jo loppunsa tulleen ja oli lähellä hermoromahdusta. Neuvottelut kuitenkin aloitettiin, ja niissä suuri merkitys oli Pietarin vaimolla Katariinalla. Lopullisissa ehdoissa Asova Mustan meren rannalla liitettiin Osmanien valtakuntaan, osa rajalinnoituksista tuhottiin, joukot vetäytyvät Puolasta, sekä Kaarle XII sai poistua vapaasti takaisin Ruotsiin. Näiden ehtojen sopimisen jälkeen tsaari päästettiin lähtemään.
   Kun Kaarle sai tietää, että tsaari oli jo ollut turkkilaisten vankina, ja että tämä oli päästetty menemään, hän raivostui. Hän syytti suurvisiiriä sopimusrikkomuksesta, koska tämä oli luvannut, ettei tee erillisrauhaa venäläisten kanssa. Suurvisiiri taas totesi, ettei Kaarle ollut toteuttanut alkuperäistä lupaustaan saada 30.000 miestä Pommerista auttamaan Venäjän kukistamisessa. Turkkilaiset olivat päässeet omiin tavoitteisiinsa ja olivat tyytyväisiä.
   Kaarle olisi halutessaan päässyt mukaan sotimaan, mutta ei joukon johtajana, eikä hän halunnut olla hierarkiassa tataarien kaanin alapuolella. Kieltäytyminen oli tuskin lisännyt Kaarlen suosoita Osmanien valtakunnassa.

   Pietari ei kuitenkaan pitänyt lupauksiaan. Pietari oli sitä mieltä, että turkkilaiset olivat sitoutuneet lähettämään Kaarlen pois, joten kun tämä ei vielä lähtenytkään, Pietari ei aikonut luovuttaa Asovaa. Ensin turkkilaiset yrittivät saada Kaarlen lähtemään, lupasivat jopa 12.000 sotilasta mukaan, mutta Kaarle ei lähtenyt. Lopulta valtaapitävät alkoivat pelätä oman asemansa puolesta, eivätkä käyttäneet voimakeinoja Kaarlen poistamiseksi, uhkailuista huolimatta. He päättivät uhata Venäjää jälleen sodalla.
   Pietari ei taipunut. Suurvisiirin asema kävi tukalaksi. Lopulta suurvisiiri vaihdettiin, ja korvattiin sillä kertaa sotilaalla. Ja tämä uusi suurvisiiri julistikin sitten sodan.
   Siinä vaiheessa tsaari perääntyi ja luovutti Asovan. Sekä myöntyi siihen, että Kaarle XII sai touhuta edelleen turkkilaisten kanssa.

   Elämä jatkui, vaihteeksi ilman varsinaisia sotia. Kaarle oli yhteydessä Ruotsiin, enimmäkseen armeijaa koskevissa asioissa, mutta myös muuten. Kun Kaarle XII täytti 30 vuonna 1712 häntä yritettiin jälleen naittaa. Kaarlen kanta oli, että niin kauan kuin sota jatkui, hän ei voisi mennä naimisiin. Ehkä kymmenen vuoden päästä sitten.
   Oliko Kaarle yleensä kiinnostunut naisväestä? Hän vältteli naisten seuraa, kyllä. Mutta toisaalta, hän kuunteli kiinnostuneena, kun kokeneemmat upseerit kertoilivat kokemuksistaan. Kaarle mainitsi kerran eräässä avomielisessä keskustelussa, että hän pelkäsi menettävänsä kontrollinsa, jos hän antautuisi rakkauden vietäväksi. Hän oli sitä mieltä, että jos hän alkaisi sitoa itseään johonkuhun, hän rakastuisi ikuisesti. Siksi hän oli päättänyt, ettei antaudu mihinkään sellaiseen suhteeseen niin kauan kuin sota kestää, jotta hän voisi välttää kaikki häiriötekijät.

   Kitkaa oli jatkuvasti venäläisten ja turkkilaisten välillä. Tsaari oli haluton pitämään sopimuksia ja vitkutteli. Kun lisäksi Pommerin lähistöllä saatiin vihdoin 14.000 miehen armeija jaloilleen ja lähtövalmiiksi, turkkilaiset alkoivat miettiä uudestaan liittolaisuuttaan Kaarlen kanssa. Sulttaani alkoi itse osallistua aktiivisemmin ulkopolitiikan hoitamiseen ja erotti suurvisiirinsä, joka oli pitänyt tilanteeseen nähden turhan lujasti ulkopoliittisia lankoja käsissään.
   Ruotsalaiset iskivätkin syyskuussa 1712 Pommeriin. Samalla sidottiin Puolaan jääneet venäläisjoukot, mistä turkkilaiset olivat mielissään. Magnus Stenbock, ruotsalaisjoukkojen komentaja, lähtikin sitten länteen eikä kaakkoon, kuten Kaarle ja turkkilaiset olivat toivoneet. Ja sitten Stenbock ryhtyi neuvottelemaan aselevosta August II´n kanssa. Turkkilaisten mielestä Kaarle saisi nyt lähteä, joko vapaaehtoisesti tai sitten pakolla. Kaarlelle luvattiin tosin vähintään 8.000 miestä, jos hän lähtisi.
   Kaarle ei taipunut. Hän vaati 50.000 miestä, muuten jäisi edelleen. Syntyi ns. Benderin kalabaliikki.

   Kaarle haluttiin ottaa kiinni, elävänä ja vahingoittumattomana. Sitten hänet piti kuljettaa ulos maasta. Toimeen ryhdyttiin, mutta eipä siitä muuta tullut kuin täysi kaaos.
   30.1.1713 10.000 miestä tuli Benderin edustalle hakemaan Kaarlea mukaansa. Kaarle oli linnoittanut koko kaupungin, eikä avannut portteja. Tykistö ampui seuraavana aamupäivänä kaupungin portin hajalle, ja armeija ryntäsi sisälle. Taistelua ei ollut tarkoitus aloittaa, Kaarlelle piti vain näyttää, että hänen n. 600 miestään eivät pysty häntä puolustamaan. Kaarle ei edelleenkään taipunut, joten turkkilaiset poistuivat kaupungista miettimään, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.  
   Turkkilaiset tekivät lopulta suurhyökkäyksen ja saartoivat Kaarlen ja hänen uskollisimmat miehensä, jotka eivät taistelun alkupuolella antautuneet. Kuningasta ei vain saatu kiinni. Lopulta tämä linnoittautui kaupungin pieneen linnaan. Linnaa yritettiin moukaroida myös tykkejä käyttäen, mutta se kesti riittävästi, jotta ruotsalaiset saivat pidettyä turkkilaiset poissa. Lopulta linnan katto sytytettiin palamaan. Kaarle poistui lopulta, kun oli ihan pakko, juuri ennen koko rakennuksen sortumista. Turkkilaiset ehtivät jo miettiä, haluaako ruotsin kuningas polttaa itsensä, vai ovatko ruotsalaiset tottuneet elämään tulessa, kuin salamanterit ikään.

   Myös muualla tapahtui. Magnus Stenbock oli jälleen sotimassa August II´n kanssa. Aselepo oli kestänyt vain kaksi viikkoa. Ruotsalaiset löivät lukumääräisesti ylivoimaisen saksilais-tanskalaisen sotajoukon, ja sulttaani alkoi miettiä, josko sittenkin kannattaisi olla väleissä ruotsalaisten kanssa. Lähetti saapui Benderiin aikeenaan antaa määräys ruotsalaisvastaisuuksien lopettamisesta samalla kun turkkilaiset julistivat sodan Venäjää vastaan.
   Lähetti saapui kuitenkin liian myöhään. Hänen saapuessaan paikalle kaupunki oli jo savuavina raunioina. Turkkilaisten diplomaattiset taidot joutuivat testiin. Ruotsin kuningasta lepyteltiin. Sulttaani käsitti, että oli parasta löytää syntipukkeja, ja äkkiä. Sillä kertaa suurvisiiri ei ollut ainoa, joka menetti virkansa.
   Kaikesta lepyttelystä huolimatta turkkilaiset halusivat, että Kaarle matkustaisi takaisin Ruotsiin ja johtaisi taistelujaan sieltä. Tämä ei kuitenkaan halunnut lähteä, ennen kuin saisi 100.000 miehen armeijan mukaansa.

   Kaarle oli saanut vammoja taisteluissa, mm. pohjeluu oli murtunut. Lisäksi häntä vaivasivat aika ajoin erilaiset kuumetaudit. Hän oli kuitenkin 11 kuukautta vuodepotilaana, eikä tällainen jakso selity em. syillä. On arveltu, että Kaarle kärsi tuolloin masennuksesta.
   Masennusta luultavasti voimisti se seikka, että Kaarle oli nyt käytännössä vankina. Vankilaan häntä ei laitettu, kaukana siitä, häntä kohdeltiin edelleen kuin kuningasta, mutta turkkilaiset määräsivät entistä tarkemmin, missä hän sai milloinkin liikkua. Nyt se oli helpompaa, kun kuningas ei omin jaloin kyennyt livistämään miten ja milloin tahansa.
   Kaarlen maine oli mennyt alaspäin Pultavan tappion jälkeen. Lisäksi melskaaminen turkkilaisten ja tataarien kanssa olivat vähentäneet hänen suosiotaan. Mutta ei tässäkään vielä kaikki.
   Kun Kaarle oli saapunut, hän oli paitsi varakas, myös antelias. Kun hän sai vuonna 1710 sulttaanilta 25 hevosta, hän järjesti 6.000 dukaattia ja soopelinnahkaturkin sille kamariherralle, joka oli tuonut hevoset. Tallirengit saivat jokainen 200 dukaattia. Elämäntyyli vei varoja, ja vuosien oleskelu Osmanien valtakunnassa velkaannutti Kaarlen pahasti. Vuonna 1714 maine oli mennyt tässäkin suhteessa, luottokelpoisuuskin oli sitä luokkaa, että lainan korot olivat yli 100 %. Velka kasvoi lopulta kahteen ja puoleen miljoonaan riikintaaleriin.

   Tilanteet muuttuivat. Ranska ja Itävalta-Unkari lopettelivat sotaansa, jolloin Itävalta-Unkari saattaisi jälleen ryhtyä körmyyttämään vanhaa itämaista vihollistaan. Lisäksi August II alkoi saada varmisteltua omaa asemaansa Puolassa ja Stenbock antautui ylivoimaista vihollista vastaan käymänsä taistelun jälkeen Holsteinissa. Alkoi näyttää siltä, ettei kannattanutkaan keskittyä tappelemaan venäläisten kanssa. Noin kuukauden sotatilan jälkeen Venäjän kanssa solmittiin uusi rauhansopimus.

   Ruotsissa alettiin pikkuhiljaa kyllästyä odottelemaan kuningastaan kotiin. Lopulta neuvosto kutsui, ilman kuninkaan lupaa, säädyt valtiopäiville 14.12.1713 pidettävään istuntoon, mikä oli ensimmäinen kerta sen jälkeen kun Kaarle oli noussut valtaistuimelle. Tehtiin myös esitys, että Kaarlen sisar Ulrika Eleonora ottaisi hallitusvastuun.
   Kaarle sai tästä tiedon. Valtiopäivät hajaantui omasta aloitteestaan huhtikuussa 1714, kun Kaarlelta oli tullut määräys lähettää säädyt välittömästi kotiin.
   Kaarle ei siis pitänyt tilanteesta Ruotsissa. Lisäksi noihin aikoihin saapui Pommerin ja Bremenin komentajalta kirje, minkä mukaan komentaja pystyisi nyt kokoamaan Stralsundiin 40.000 miehen armeijan, jos kuningas tulisi sinne.
   Kaarle XII päätti lähteä.

   Valmistelut veivät aikansa. Kaarle pääsi lähtemään vasta 20.9.1714. Kun Kaarle vihdoin lähti, sulttaani suorastaan hukutti Kaarlen läksiäislahjoihin. Telttojen ja hevosten lisäksi Kaarle sai mm. jalokivikoristeisen sapelin.
   Suurvisiiri Ali pasha huokaisi helpotuksesta. Kaarlen aikana maassa oli kulutettu loppuun seitsemän suurvisiiriä, joten lähtö oli sillä paikalla olevalle vähintäänkin mieluinen yllätys.
   Ruotsalaiset matkustivat viidessä osassa, jotka lähtivät liikkeelle perättäisinä päivinä. Väkeä oli toista tuhatta, lisäksi 1625 hevosta ja 147 vaunua. Vauhti oli verkkaista, ja Kaarle päätti mennä itse edellä. Kaarle matkusti tuntemattomana, käyttäen nimeä Peter Frisck, vain muutaman sotilaan seuratessa mukana.
   Huhuja Kaarlen matkasta tuntemattomana levisi. Niinpä Kaarle XII nähtiin ympäri Eurooppaa, milloin missäkin. Useat majatalot ylpeilevät edelleenkin sillä, että "Kaarle XII kävi täällä", suuri osa täysin perusteettomasti. Kun esim. Ture Gabriel Bielke, Kaarlen upseeri, oli myös matkalla Stralsundiin, häntä luultiin useastikin Kaarleksi. Hanaussa hän yritti perustella väitettään, ettei ole kuningas, sillä että hän osaa ranskaa, mitä Kaarle XII ei osannut. Keskustelun aloittanut ranskalainen hovimies totesi lyhyesti, että Ruotsin kuningas osaa kaiken, mitä hän haluaa.
   11.11.1714, kello kaksi aamulla, kolkutettiin yhdelle Stralsundin kaupunginporteista. Vartiomies näki kolme miestä, joista eräs, pitkä ja partainen upseeri, ruskea takki yllään ja musta peruukki päässään, väitti olevansa kuriiri, jolla oli kiireellistä asiaa komentajalle. Portti avattiin, ja Kaarle astui sisään.
   Varsinkin Varsinais-Ruotsissa Kaarlen paluusta oltiin iloisia. Vihollisten keskuudessa oltiin levottomia. Mitä seuraavaksi tapahtuisi?

   Kaarle aloitti neuvotteluja eri maiden kanssa. Keväällä 1715 Ranska lupasi kolmen vuoden ajan 600.000 riikintaaleria per vuosi. Lisäksi monet ranskalaiset pestautuivat Ruotsin armeijaan. Ranskassa Kaarlea ihailtiin edelleen. Ranskan suurlähettilääseen teki vaikutuksen mm. tapa, millä Kaarle antoi lahjoja: Kaarle jätti tyynyn alle dukaattipussin, pyysi toisen tulemaan huoneeseen ja antoi luvan ottaa sen, mikä on tyynyn alla - ja kun toinen löysi pussin, Kaarle oli jo lähtenyt huoneesta, välttääkseen kiitokset.
   Eksoottisin neuvotteluosapuoli lienee ollut Madagaskarilla tukikohtaansa pitäneet 1.400 merirosvoa. Nämä olivat kyllästyneet rötöstelyyn, varsinkin kun laivat olivat kehittyneet aiempaa vaikeammin ryöstettäviksi. Nyt he halusivat saada turvapaikan Euroopassa. Olisivat olleet valmiita sijoittamaan jopa puoli miljoonaa puntaa. Sittemmin, vuonna 1718 sopimus syntyikin. Merirosvoista tulisi Kaarlen alamaisia ja he saisivat asettua asumaan Ruotsin länsirannikolle. Vastineeksi he lopettaisivat rosvoilun ja antaisivat puolet ryöstösaaliistaan valtiolle, sekä parikymmentä laivaa. Sekä auttaisivat ruotsalaisen siirtomaan perustamisessa Madagaskarille.
   Lisäksi rahaa saatiin uudistamalla verotusta. Kaarlen aikana otettiin käyttöön mm. varallisuusvero, pariinkin kertaan. Tosin Kaarlen aikana siitä myös ehdittiin luopua pari kertaa. Uudistus ei siis tuolloin jäänyt vaikuttamaan, vaikka sitten paljon myöhemmin varallisuusverokin on tullut käyttöön.

   Venäjä kävi edelleen sotaa Ruotsia vastaan ja pieksi varsinkin suomalaisia. Lisäksi Tanska oli valmiina iskemään uudelleen, samoin Saksi. Uusia vihollisia olivat Hannover ja Preussi. Preussi halusi maan pohjoiskärjestä Stralsundin alueen itselleen, Hannover taas oli asettanut tavoitteekseen pääsyn merelle. Näytti siltä, että Ruotsi olisi menettämässä Stralsundin ympäristöineen, joten Hannover halusi saaliinjaolle.
   Tanska piti laivastonsa avulla Ruotsin laivaston sisävesillä, varsinkin kun keväällä 1715 sääolosuhteet eivät suosineet Ruotsin yritystä purjehtia lännen suuntaan. Kaarle taas aiheutti jonkin verran menetyksiä Venäjälle estämällä kaupankäynnin Venäjän miehittämien satamakaupunkien kanssa.
   Lokakuussa Tanska, Saksi ja Preussi iskivät Stralsundiin. Ruotsi ei pystynyt puolustautumaan ylivoimaa vastaan, ja Kaarlekin haavoittui jälleen. Vähän kerrassaan liikkumavara kaventui, alueen uloimmat osat joutuivat nopeasti viholliselle, ja Stralsundin linnoituksen piiritys jatkui. Lopulta Kaarle perääntyi.
   Kaarlesta luvattiin 10.000 riikintaalerin palkkio. Lähistön saarilla oli tykistöä valmiina ampumaan, jos Kaarle pyrkisi Ruotsiin. Norjalainen kapteeniluutnantti Peder Wessel, jonka piti raskaasti aseistetulla fregatillaan valvoa läntistä ulosmenoväylää, oli kuitenkin lähtenyt viemään Kööpenhaminaan ruotsalaisilta kaapattuja laivoja, ja väylä oli tilapäisesti vartioimaton. Ja siitähän Kaarle ennätti livahtaa.
   13.12.1715, kello viisi aamulla, Kaarle XII nousi jälleen Varsinais-Ruotsin maaperälle.
   
   Paljon oli tapahtunut Kaarlen ollessa sotimailla ulkomailla. Myös kotona, kuninkaallisessa hovissa. Hessenin perintöprinssi Fredrik oli pitkällisen yrittämisen jälkeen saanut vaimokseen Kaarlen sisaren Ulrika Eleonoran. Yrittäminen kesti kauan siksi, että asiaan liittyi Kaarlen lapsettomuuden takia myös kruununperimyksellisiä seikkoja. (Vanhoilla päivillään Fredrik, kuninkaana Fredrik I 1721-1751, myönsi, että hän oli mennyt naimisiin poliittisista syistä ja että sydämen tunteilla oli pienin osuus asiaan.)
   Toinen ehdokas kruunun perijäksi oli Hedvig Sofian poika Karl Fredrik. Molemmat osapuolet halusivat kruunun itselleen.
   Fredrikin asema vahvistui, kun Kaarle nimitti tämän Ruotsin ratsu- ja jalkaväkijoukkojen ylipäälliköksi. Siten hänestä tulisi kuninkaan viransijainen, jos kuninkaalle sattuisi jotain. Varakuningasta Fredrikistä ei kuitenkaan tehty.

   Kaarle päätti keskittyä jälleen sotimiseen ja jättää kotirintaman ongelmat vähemmälle. Suunnitelmissa oli tehdä sama temppu kuin isoisä Kaarle X Kustaa (kuningas 1654-1660), joka yllätti tanskalaiset kävelemällä yllättäen jäätyneen Beltin yli ja hyökkäämällä keskelle Tanskaa. Oli nimittäin tullut kova pakkaskausi ja koko Juutinrauma vaikutti olevan jäässä. Kaarle kokosi yli 10.000 miehen armeijan ja hyökkäsi. Tanskalaiset ajettiin kauemmaksi, ja reitti näytti olevan selvä Kööpenhaminaan saakka.
   Sitten tuli kuitenkin kova myrskyjakso ja jää murtui. Kaarlen oli peräännyttävä.
   Kaarle teki nopeasti uusia suunnitelmia. Perusajatus kuitenkin pysyi: Tanskalle oli näytettävä, mihin karoliiniarmeija edelleen pystyi.
   Kaarle päätti hyökätä Norjaan.

   Uusi sotaretki aloitettiin nopeasti. Tarkoitus oli yllättää norjalaiset, joten ei haluttu käyttää aikaa yhtään enempää kuin oli pakko - ei edes vuoristovarusteiden hankkimiseen. Esim. sukset puuttuivat kokonaan, joten norjalaiset pääsivät liikkumaan huomattavasti ruotsalaisia liukkaammin tuntureilla.
   Lisäksi norjalaisilla oli lukumääräinen ylivoima. Mutta sehän ei Kaarlea huolestuttanut.

   Norjan talvi oli ankara ja armeija marssi hitaasti. Mutta Kaarle pääsi ensimmäiseen tavoitteeseensa, yllätti Kristianian (nyk. Oslo) ja miehitti sen, lähes ilman taistelua. Norjan hallitus oli paennut kaupungista.
   Suurta merkitystä kaupungilla ei symboliarvon lisäksi kuitenkaan ollut, vahvimmat linnoitukset olivat sen ulkopuolella. Ja tämän jälkeen yllätysetua ei enää ollut. Lähistön linnoituksia ei pystytty miehittämään. Kovasti yritettiin kuitenkin, jonkin aikaa.
   Komentaja Aschberg sai käskyn koukata Fredrikstenin ja Fredrikstadin linnoitusten väliin ja pitää asemat. Muun lisäksi se helpottaisi huoltoyhteyksien pitämistä Ruotsin ja Norjassa olevien joukkojen välillä.
   Mutta tämä yritelmä meni täysin pieleen. Kun Auschberg sai kuulla eräältä norjalaiselta, että suuri määrä tanskalaisia oli noussut lähistöllä maihin, hän joutui pakokauhun valtaan ja aloitti marssin takaisin Ruotsiin.
   Myöhemmin kävi ilmi, että huhu oli väärä. Auschbergiä ei enää kuitenkaan lähetetty takaisin, norjalaiset olivat tuhonneet sillat, lautat ja veneet, ja armeijan olisi ollut liian vaikea kulkea seudulla.

   Kaarle joutui palaamaan Norjasta. Sinänsä ilman suuria sotilaallisia voittoja, mutta jotain hän kuitenkin sai aikaan.
   Kun Kaarle oli eteläisessä Norjassa, Tanska joutui järjestämään huollon Norjan eteläkärkeen, käytännössä laivoilla. Näin ollen se ei pystynyt käymään suureen meritaisteluun Ruotsia vastaan. Tanska joutui vesittämään suuria suunnitelmia, mitä Ruotsin vastainen liittouma oli kehitellyt. Tuolloin oli näet yhteensä 70.000 miestä lähdössä laivoilla, tarkoituksena suunnata Skooneen. Hyökkäystä tukisi venäläisten hyökkäys Suomenlahdelta Ruotsin itärannikolle. Ruotsissa pidettiin vaaraa niin uhkaavana, että Ulrika Eleonora oli jättänyt Tukholman ja matkustanut hoviväkensä kanssa Vadstenaan.
   Pietari suuttui Tanskan vitkuttelusta. Lisäksi Hannover oli sodassa mukana vain Hannoverina, eikä hallitsija, joka oli tuolloin myös (Englannin ja Skotlannin yhdistymisen jälkeen muodostuneen) Iso-Britannian valtionpää Yrjö I, päästänyt Britannian laivastoa sekaantumaan asioihin. Myös Preussi odotteli eikä halunnut osallistua maihinnousuun. Ruotsalaiset diplomaatit voimistivat huhuja siitä, että jotkut olivat neuvottelemassa erillisrauhasta Ruotsin kanssa, ja Pietarin epäluulo liittolaisiaan vastaan syveni. Lopulta syksyllä 1716 Pietari romutti suunnitelmat ja otti aikalisän, uudelleen yritettäisiin vasta seuraavana vuonna.
   Miksei Pietari sitten lähtenyt yksin hyökkäämään Skooneen? Hän ilmeisesti laskeskeli, että jos Ruotsalaiset käyttävät omalla maaperällään poltetun maan taktiikkaa, venäläiset olisivat turhan heikossa kunnossa joutuessaan lopulta taistelemaan. Sillä kertaa ruotsalaiset olisivat valmiimpia taisteluun, joten venäläiset joutuisivat antamaan aivan turhan paljon tasoitusta. Siinä ei pieni armeija selviytyisi.
   Kirjeenvaihdosta voidaan päätellä, että juuri noin Kaarle olisikin tehnyt. Suunnitelmat olivat olleet valmiina.

   Kaarle siis palasi Ruotsiin. Hän poikkesi Vadstenassa. Veli ja sisar kohtasivat toisensa viimein, kuudentoista vuoden jälkeen. Muisteltiin menneitä ja muutenkin oli herkkää.
   Puheeksi tulivat myös Kaarlen naisasiat. Ulrika Eleonora kirjoitti miehelleen Fredrikille, ettei ehkä sittenkään olisi mahdotonta, että Kaarle menisi naimisiin. Huonoja uutisia Fredrikille siis, ainoa mahdollisuus Fredrikin kuninkuudelle oli se, että Kaarle ei koskaan saisi lapsia.
   Myöhemmin Kaarle vielä kertoili sisarelleen eräästä tapaamastaan neitokaisesta, joka oli jäänyt mieleen. Todennäköisesti Fredrik alkoi huolestua. Olisiko tehtävä jotain, ennen kuin on myöhäistä?

   Kaarle ei aikonut ensimmäisen Norjan retken jälkeen luopua Norjan valtauksesta. Kaiken aikaa tehtiin valmisteluja. Lopulta, alkuvuonna 1718 hän päätti hyökätä, saatuaan 60.000 miestä lähtövalmiiksi. Vaikka osa jätettiin suojaamaan Ruotsia mahdollisilta yllätyshyökkäyksiltä, määrän oli tarkoitus riittää koko Norjan valtaamiseen.
   Fredrik oli tiukasti hanketta vastaan. Hänen mielestään tuli hyökätä Venäjälle. Mutta Kaarle piti päänsä.

   Fredrikstenin linnoitus oli Kaarlen mielestä avainasemassa. Se, joka hallitsi Fredriksteniä, pystyi kontrolloimaan Idevuonoa ja siten Etelä-Norjaa. Sitä lähdettiin piirittämään. Pari vuotta Kaarle oli tehnyt suunnitelmia ja nyt ne oli tarkoitus toteuttaa.
   Ruotsalaiset pääsivät pian linnan lähistölle. Piiritys aloitettiin, ja kaikki tehtiin huolella. Aikaa siinä meni, mutta piirittäjät saivat aikaan melkoiset asemat. Päivä päivältä onnistuttiin kaivamaan juoksuhautoja yhä lähemmäs. Alkoi näyttää siltä, ettei linnoitus kestäisi pitkään.

   Marraskuun 30. päivän vastaisena yönä lisättiin työvoimaa. Oli sankka sumu, eivätkä norjalaiset nähneet ruotsalaisia kuten aiemmin. Tappiot olivat uutterasta työstä huolimatta vähäiset.
   30.11.1718 oli ensimmäinen adventtisunnuntai. Kaarle vaihtoi savisen univormunsa puhtaaseen, vain kuuden päivän käytön jälkeen - yleensä hän piti samaa univormua kaksi viikkoa. Univormun vaihdon ja hetken levon jälkeen Kaarle osallistui jumalanpalvelukseen.
   Neljältä iltapäivällä Kaarle palasi juoksuhaudoille. Oli kaksi tuntia aikaa siihen, kun työt tulisi jälleen aloittaa - Kello 18 loppuisi pyhäpäivä, ja pyhäpäivälepoa kunnioitettiin myös sodan aikana.
   Muutaman tunnin kuluttua Kaarle lähti juoksuhaudoilta. Tiheä sumu oli laskeutunut seudun ylle ja oli pimeää. Kuunneltuaan iltajumalanpalveluksen Kaarle palasi takaisin. Kello oli tuolloin noin 19.
   Kello 20 sumu oli hälvenemään päin ja tuli tähtikirkasta. Joskus iltakahdeksan ja -yhdeksän välissä Kaarle söi juoksuhaudassa.  Sitten oli jälleen aika jatkaa.
   Kaarle kipusi juoksuhaudasta ylös ja potkaisi jalkansa juoksuhaudan maaseinään. Kurottauduttuaan rintavarustuksen reunan yli niin, että kyynärpäät lepäsivät harjalla ja kädet tukivat päätä. Näytti siltä kuin Kaarle olisi nukkunut.
   Äkkiä kuului ääni, aivan kuin olisi lyöty kahdella sormella avokämmeneen. Kaarlesta kuului sen jälkeen ainoastaan korinaa.
   Luoti oli mennyt vasemmasta ja tullut oikeasta ohimosta. Kaarle XII oli kuollut.

   Surullinen marssi kotiin aloitettiin pian. Ankara talvi koitui monen sotilaan kuolemaksi. Ruotsin armeija oli lyöty. Suurvalta-asema oli mennyt, se oli nyt realiteetti. Enää ei ollut varaa kovinkaan kummoisiin ehtoihin, seuraavilla hallitsijoilla oli edessään ikävä tehtävä vahvistaa uudet rajat.

   Miten Kaarle XII kuoli, tarkalleen ottaen? Vihollisen vai palkkamurhaajan luotiin? Tämä on ollut pitkään suuri ja ratkaisematon kysymys. Virallinen tieto oli, että vihollinen oli syypää. Mutta, paikallinen perimätieto kertoo, että näin ei ollut.
   Tarinan mukaan Nordstierna-niminen sotilas, joka oli ollut kuninkaan läheisyydessä tämän kuolinpäivänä, oli löytänyt erästä kiveä vasten iskeytyneen kuulan ja ottanut sen talteen. Sotilas huomasi, että kyseessä ei ollutkaan tavallinen kuula, vaan nappi, joka oli peräisin Kaarle XII´nnen univormusta, ja jolla kuningas oli tuona iltana ammuttu. Papin kehotuksesta sotilas heitti napin pois. Näin tapahtui. Perimätieto kertoi vieläpä paikan, mihin sotilas oli heittänyt napin.
   Legendat ovat legendoja, eivät ne aina pidä paikkaansa. Tähänkin alettiin aikojen saatossa suhtautua vähintäänkin varauksella.
   Mutta sitten 1920-luvulla, paikassa, minne nappi olisi legendan mukaan lentänyt, avattiin soranottopaikka. Paikasta ajettiin soraa myös erään Anderssonin puutarhaan. Ja tämän jälkeen Andersson löysi puutarhastaan napin.
   Myöhemmin napista kiinnostuttiin ja vuonna 1992 tehtiin tarkka tutkimus. Kävi ilmi, että nappi on messinkivaipan omaava lyijynappi, lyijy oli peräisin jostain saksalaiskaivoksesta, mahdollisesti Hessenin alueelta.
   Kuulan halkaisija, 19,5 mm, täsmäsi täysin Kaarlen kallon sisääntuloreiän kanssa.

   Kaarlen ruumis oli tutkittu perusteellisesti vuonna 1917, joten tietoa oli käytettävissä. Ja näihin tietoihin sovellettiin nykyaikaisia tutkimusmenetelmiä. Mietittiin paikkaa, missä Kaarle kaatui, miten siellä oltiin tuolloin ryhmitelty. Ja mietittiin, mitkä vaihtoehdot tulivat kyseeseen.
   Ensiksi, tuliko ammus läheltä vai kaukaa? Kuulan läpimitta on niin suuri, että norjalaisesta musketista se ei voinut tulla, niiden ammukset olivat pienempiä. Tykeissä oli sen sijaan niin suuria kuulia, ettei normaali tykinammus voinut tulla kyseeseen. Ns. raehaulit olisivat voineet periaatteessa tulla kyseeseen, mutta jos jokin yksittäinen tykillä ammuttu raehauli osuisi kaukaa ammuttuna, se ei tekisi vastaavaa jälkeä. Jos ammus tuli kaukaa, sen oli tultava ruotsalaisesta musketista, niissä ammusten koko täsmäsi.
   Jos taas osuma tuli läheltä, mitä siinä tapauksessa? Siinä tapauksessa se ei ollut pelkkä lyijyluoti, koska Kaarlen päästä ei löydetty lyijyjäämiä. Rautakuula se olisi voinut periaatteessa olla, mutta niitä ei kerta kaikkiaan käytetty muualla kuin tykeissä. Ja läheltä kukaan ei tykillä Kaarlea ampunut, joten raekuula ei tule kysymykseen. Joten kyseessä oli oltava erikoisammus, esim. messingin suojaama lyijyvaippa. Näitä ei teollisesti tuohon aikaan valmistettu, joten on helppo päätellä, että juuri kyseinen ammus oli tähdätty nimenomaisesti Kaarleen.

   Kaarle siis ilmeisesti murhattiin. Mutta kuka oli murhaaja?
   Fredrik itse hyötyi Kaarlen kuolemasta. Hän oli puoli vuotta ennen Kaarlen toista sotaretkeä tehnyt järjestelyjä, jotka helpottaisivat hänen asemaansa Kaarlen mahdollisen kuoleman jälkeen, ja nostaisivat Ulrika Eleonoran valtaistuimelle. Ennen ensimmäistä Kaarlen Norjan-matkaa niitä ei ollut tehty. Itse Fredrik ei kuitenkaan ollut Norjassa mukana.
   Eräs André Sicre oli ollut Kaarlen mukana jo Osmanien valtakunnassa. Sittemmin Ruotsissa hänestä tuli Fredrikin, Hessenin perintöprinssin ja Ruotsin ratsu- ja jalkaväkijoukkojen komentajan, luottomies.
   Useiden todistajien mukaan Sicre oli Kaarlen lähellä tämän kuollessa.
   Ja myöhemmissä vaiheissa Sicre oli edelleen jonkin aikaa Fredrikin luottomies. Sittemmin hän kärsi hermoromahduksesta ja eräänä yönä hän avasi talonsa ikkunan ja huusi Tukholman kaduilla kulkeville, että hän tappoi Kaarlen. Poliittisesti johtavat tahot peittelivät asiaa, mutta tieto välikohtauksesta on merkitty historiankirjoihin.
   
   Fredrik siis pelasi ensin vaimonsa kuningattareksi ja sittemmin itsensä kuninkaaksi. Lopputulos ei ollut kuitenkaan kaikilta osin hänellekään mieleen. Kuninkaan valtaa karsittiin rajusti ja Fredrik I oli lähinnä muodollinen hallitsija.

   Bengt Liljegrenin kirja on sisällöltään melkoinen tiiliskivi. Yksityiskohtia Kaarlen elämästä, luonnekuvauksia, vaikutuksia yhteiskuntaan ja maailmanpolitiikkaan, tutkijoiden näkemyksiä Kaarlesta, karttoja ja muuta materiaalia on aivan huikean paljon. Lisäksi tyyli on lennokasta, lähes kaunokirjallista. Kotimaassaan Liljegren on nostettu esiin Hermann Lindqvistin rinnalle, kriitikoiden osalta jo tämän ohi. Suomessakin kannattaisi tutustua kirjoittajaan, varsinkin jos häneltä suomennettaisiin useampiakin teoksia. Onneksi tämä elämäkerta sai käännöstukea Suomen kirjallisuuden tiedotuskeskuksesta, kyseessä on paitsi ehdoton perusteos Kaarle XII´nnesta myös jonkinasteinen merkkipaalu yleensäkin Ruotsin historiaa koskevassa kirjallisuudessa.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Seuraava päivitys 1.12. (pe)

Jaakko Juteini, hattulalainen valistusmies ja kansallismielinen kirjailija. Suomen kansan ja suomen kielen suuri puolestapuhuja.

Jouko Teperi: Arvon mekin ansaitsemme

Mitä apostoli Paavali tarkalleen ottaen on kirjoittanut? Miten ne pitäisi tulkita? Pastori Heikki Palmu esittää oman näkemyksensä.

Heikki Palmu: Paavali, risti ja riita

Mies Pohjois-Karjala -projektin takana, terveysvalistaja ja THL´n pitkäaikainen johtaja. Keskustan kansanedustaja Pekka Puska.

Reijo Ikävalko: Pekka Puska - Terveystohtori