Kuukauden Uusinta

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta


Teos Politiikka ja julkisuus on esitelty aiemmin keväällä 2006, Elämisen sietämätön keveys kesällä 2007 sekä Mistä löytyisi rohkeus kesällä/syksyllä 2011.


Kuukauden Vaihtoehto
Juhani Wiio (toim.): Politiikka ja julkisuus
Gummerus (paino), Keskustan Lehtimiehet 1989
137 sivua


Otetaan tällä kertaa vaihtoehdoksikin tavallaan vähän Keskustan näköinen kirja. Juhani Wiion toimittama teos Politiikka ja julkisuus on Keskustan Lehtimiehet ry´n 70-vuotisjuhlakirja, mutta puoluepolitiikkaa siinä ei sivuta edes nimeksi. Kirjaan on koottu monen kirjoittajan, myös melko kaukana Keskustasta olevien, tekstejä. Tavoitteena on ollut tehdä yleispätevä journalismia käsittelevä teos, jonka näkökulma on suunnattu tarkastelemaan politiikan ja julkisuuden välistä suhdetta.
   
   Otan tarkasteluun kolmen kirjoittajan tekstit, Seppo Niemelän, Leif Salménin ja Markku Laukkasen. Yhteensä kirjan materiaalia on ollut tekemässä tusina kirjoittajia, joten mikäli kiinnostus aihepiiriä kohtaan herää, etsikää kirja ja lukekaa loputkin. Painavaa asiaa jää tässä käsittelemättä, vaikka tarkastelemani kolme artikkelia mielestäni muodostavatkin kirjan asiasisällön rungon.

Seppo Niemelä oli kirjaa kootessa Suomenmaan päätoimittaja. Hänen aiheenaan on äänenkannattamisen filosofian tarkastelu.

   Suomen sanomalehdistö syntyi aikoinaan pääosin sitoutuneina. Lehdet olivat tuolloin osa kansanliikkeitä ja heijastivat ajankohdan selkeitä intressejä. Eri viestimet myös kilpailivat ja jopa taistelivat keskenään. Varsinkin etulinjan pakinanikkarit jättivät tuolloin itsensä lehdistön historiaan.
   Sodanjälkeisenä aikana lehdistössä tapahtui selkeä rakennemuutos. Viestimen tavoitteeksi tuli tavoittaa jokin kaupallisesti kiinnostava alueellinen, ammatillinen, ikä- tai harrastuspohjainen ryhmä mahdollisimman tarkoin.
   Sittemmin lehdestä muodostui autonominen kulttuurilaitos. Kiinnostuksen keskiöön otettiin hyvä lehtimiestapa ja myöhemmin objektiivisuuden tavoittelu. Kantaaottava journalismi ajautui vähitellen horrostilaan, jota vain kolumnien aalto hetken piristi.
   Menestyvät lehdet muuttuivat suurimmaksi osaksi sitoutumattomiksi tai sitten pitivät linjassaan uutisen ja mielipiteen selvästi erillään toisistaan. Kehityksen tuloksena lehdet muodostavat nykyisin eriasteisen kirjon suhteessa sitoutumiseen. Niemelä jakaa sitoutumisasteet viiteen asteeseen.

   I: Sidottu lehti. Tämä tyyppi muodostaa vallitsevan mielikuvan poliittisesti sitoutuneesta lehdestä. Tällainen lehti saattaa esim. käyttää kannanotoissaan puolueen toimittamia artikkeleita. Jos lehti ei kuulu ryhmään I, edes lehden päätoimittajan jutuista ei välttämättä kannata päätellä, mikä on puolueen puheenjohtajan mielipide.
   II: Sitoutunut kakkoslehti. Tämä tyyppi tunnustautuu äänenkannattajaksi, mutta kykenee itsenäiseen toimintaan. Lehti määrää itsenäisesti linjastaan ja korostaa journalistisia periaatteita. Se joutuu kuitenkin ottamaan huomioon järjestöjen näkemykset. Esim. Suomenmaa kuuluu tähän ryhmään.
   III: Sitoutunut ykköslehti. Lehden poliittinen kanta on sen vapaa päätös. Sitoutuneisuus on kuitenkin selvästi olemassa ja se näkyy lehden linjakirjoituksissa.
   IV: Aatteellisesti sitoutunut lehti. Lehti on sinänsä sitoutumaton, mutta vaaleissa se ajaa jonkin tietyn puolueen ehdokkaita. Näitä ovat esim. Hufvudstadsbladet ja Keskisuomalainen.
   V: Sitoutumaton lehti.
   Niemelä tarkastelee artikkelissaan nimenomaan ryhmää II.

   Poliittiset kakkoslehdet ovat usein taloudellisissa ongelmissa, vaikkei äskeisen Kansan Uutisten toheloinnin kaltaisia mokia sattuisikaan. Tähän on olemassa selkeä syy. Tällaisten lehtien lukijakunta on niin pirstoutunut eri kohderyhmiin, että mainostajien kannalta suurenkaan levikin omaavien lehtien huokuttavuus ei ole kovinkaan kummoinen. Tämän ryhmän lehdet eivät yllä edes lehdistön keskimääräisiin ilmoitustuloihin, ja se antaa huomattavan tasoituksen "normaaleille" lehdille, joiden peitto omilla alueillaan on useimmiten melko kattava. (Kirjan ilmestymisen jälkeen tilanne lehtikentällä on muuttunut sen verran, että ilmaisjakelulehdet ovat tuntuvasti kasvattaneet omaa osuuttaan ilmoitustuloista, koska niiden alueellinen peitto on tiiviimpi kuin muilla.)
   Poliittisten kakkoslehtien tilausten perustana on usein jokin velvollisuuden muoto. Omasta harkinnastakin suurin osa perustuu vuosikymmeniä sitten syntyneisiin lukutottumuksiin.

   Toimittajilla on näissä lehdissä joskus enemmän haasteita kuin sitoutumattomien lehtien kollegoillaan.
   Riippuvuus poliitikkojen odotuksista asettaa erityisesti uutistoimittajan melkoiseen tilanteeseen. Arkoja tai kiusallisia asioita ei saisi käsitellä, ja jos muu media kohtelee kaltoin, oman lehden pitäisi selitellä asia parhain päin. Joskus sellainen tosin vaatisi valehtelua, mikä tekee toimittajan kannalta asiasta vieläkin kinkkisemmän.
   Jos poliitikko haluaa välttää sitoutumista ennalta lausuttuihin tavoitteisiin, toimittaja odottaa kiltisti, kunnes poliitikko on valmis ottamaan selvemmin kantaa. Ennenaikainen uutinen, pienikin, saattaa sisältää merkittävän viestin vastapelurille. Toisaalta, jos tähän odotteluun sopeutuu, siinä menettää uutisotteen ja jää selittäjän rooliin.

   Laajalti ajatellaan, että sitoutumaton viestin kertoo tärkeistä asioista niin kuin ne ovat, ja että äänenkannattajat tarttuvat vähemmän tärkeisiin juttuihin ja vääristelevät niitä. Niemelä tarkastelee tätä kysymystä käyttämällä esimerkkinä viittä toimittajaa, jotka menevät metsään, siis tekemään juttua metsästä.
   Metsätieteellisen koulutuksen saanut toimittaja raportoi puun kuutiomääristä ja metsän raivaustarpeesta. Luonnonsuojelija raportoi jäkäläautiosta saastemittarina sekä luonnonvaraisten kasvien kohtalosta. Lintuharrastaja bongailee tipuja ja raportoi harvinaisista yksilöistä. Taiteilija raportoi maisema- ja kulttuuriarvoista. Ja kyynikko ei osaa kertoa mistään sensaatiomaisesta, mitä nyt kerran puunjuureen kompastui.
   Siinä oli viisi eri näkökulmaa. Jokainen niistä pitää paikkansa, ja jokainen niistä lisää jotain oleellista käsitykseemme siitä, millainen kyseinen metsä on. Yksi näkökulma jättäisi kuvan melko yksipuoliseksi.
   Mikään viestin ei voi ottaa kaikkia tulkintanäkökulmia huomioon, aina on pakko valita jokin tai jotkin näkökulmat.

   Poliittisimmankin journalistin on valittava, onko hän ensisijaisesti poliitikko vai journalisti. Niemelän mukaan rooleja ei voi onnistuneesti yhdistää, eikä niitä mielellään pitäisi edes vaihtaa.
   Jos lehtimies huomaa kirjoittaessaan ajattelevansa, miten artikkeli vaikuttaa hänen kannatukseensa, hän on jo langennut kiusaukseen. Toimi lehtimiehenä antaa poliitikolle kohtuutonta näkyvyyttä, mutta kietoo hänet samalla puolueen sisäiseen valtataisteluun ja estää journalistille tarpeellista tasapuolisuutta.
   Päätöksenteon jälkeen vähemmistön pitäisi tyytyä enemmistön kantaan. Joskus tämäkin sitoisi lehtimiehen kädet tavalla, johon journalisti ei saa suostua.

   Äänenkannattamisen Niemelä tiivistää siihen, että äänenkannattaja esittelee ja perustelee yhteisönsä käsityksiä, tutkii ja arvioi sen kantojen ajanmukaisuutta, käy keskustelua yhteisön linjan kehittämisestä, ja nostaa yleiseen tietoisuuteen toimituspolitiikkansa avaamia aihepiirejä.

Leif Salménin aiheena on poliittinen julkisuus. Salménin muistamme kolumneista useissa lehdissä, ja onpa hän julkaissut kirjojakin. Politiikka ja julkisuus -kirjan ilmestymisen aikoihin hän oli Yle TV 1´n poliittisessa toimituksessa, tuolloin tuoreessa muistissa olivat hänen edellisenä vuonna vetämänsä presidentinvaalitentit. Näitä tämänvuotiseen presidentinvaaliin liittyneitä Juho-Pekka Rantalan A-Piste -ohjelmassa tekemiä ehdokkaiden tenttejä on melko paljon verrattu Salménin vastaaviin 1988 vaaleihin liittyen. Monet esittivät kritiikkiä Rantalaa kohtaan pitäen häntä Salménia asiattomampana, tosin Salmén itse oli Rantalaan ihan tyytyväinen. Lieneekö päätös A-Pisteen lopettamisesta tämän kauden jälkeen syntynyt noiden tenttien takia, mene ja tiedä, kovin monia muita arvovaltaisia Rantalan kannattajia ei ainakaan julkisuudessa näkynyt.

   Salménin mukaan vaikuttaa siltä, että yhä keskeisempi poliittisen uutisen julkaisutapa on haastattelu. Yhteiskunnallista keskustelua käydään yhä vähemmän puoluekokouksissa tai eduskunnassa, ja siksi siitä puuttuu dialogin aikaansaama dynaamisuus. Kasvava osa mielipiteenvaihdosta käydään siis ikään kuin peräkkäisinä monologeina.

   Joskus aloite haastatteluun tulee poliitikolta. Näin on ennenkin menetelty puoluelehdissä, mutta tapa on yleistynyt muuallakin.
   Aloitteen tullessa poliitikolta hän ajaa omaa asiaansa. Miten toimittajan sitten pitäisi reagoida? Kyseessä saattaa olla mahdollisuus tavoittaa isokin uutinen. Joskus taas toimittajaa käytetään poliittisen manipuloinnin välikappaleena.
   Jos poliitikolla on suosikkitoimittaja, poliitikko pystyy turvaamaan julkisuusselustansa vähän joka tilanteessa. Kriittisellä hetkellä sopiva yhdyshenkilö valtakunnallisesti merkittävässä mediassa on kullan arvoinen. Myös toimittajalle tästä on etua, hänellä on tällöin mahdollisuus saada ensikäden tietoa, vieläpä yksinoikeudella.

   Joskus haastattelun saaminen on helppoa, joskus vaikeaa. Silloin kun haastattelun saa helposti, kyseessä tulee todennäköisesti olemaan turha juttu.
   Poliittiset järjestelmät panostavat julkisuuden manipulointiin niin paljon, että toimittajatkin on analysoitu. Salmén tuntee erään valtakunnallisestikin merkittävän toimittajan, joka eräässä vaiheessa päätti olla haastattelematta ketään poliitikkoa. Hän vain tutki ja analysoi, teki omat juttunsa ja tyytyi kommentteihin. Ja hyvin on mennyt.
   Yhä useammin on käynyt niin, että poliitikko ei myönnä haastattelua, jos aihepiiri tai jopa kysymykset eivät ole ennalta sovitut. Salménin mukaan menettelystä on muodostunut maanvaiva, mutta valitettavan moni journalisti tyytyy tilanteeseen.
   Mielenkiintoisin haastattelu syntyy silloin, kun haastateltava tulee tilanteeseen erittäin vastahakoisesti, kun aiheita ei ole sovittu etukäteen, kun toimittaja tietää aiheesta yhtä paljon kuin haastateltava. Tämä on harvinaista.

   Poliittinen TV-haastattelu on pitkälti pelkkää psykologista jännitettä, ja siksi se menee usein viihteeksi. Siksi se saa katsojassa aikaan niin paljon voimakkaita reaktioita. TV ei niinkään anna faktoja, enemmänkin se kertoo jotain tärkeää ihmisen persoonallisuudesta, luonteesta, asenteista ja joskus salatuistakin pyrkimyksistä.

   TV´n ja radion vaalitentit eivät varsinaisesti ole haastatteluja, vaan eräänlaisia julkisia kuulusteluja. Poliitikot valmistautuvat niihin huolellisiesti, koska yliarvioivat niiden merkityksen. Tosin joskus joku saattaa epäonnistua niin pahasti, että se tuntuu jo vaalituloksessakin.  Esim. 1987 eduskuntavaalien edellä Erkki Liikasen ja Kaarina Suonion vaalitentit menivät ihan penkin alle, eikä SDP´n tulos ollut kovin kummoinen. Räikeämpi esimerkki on Harri Holkeri, joka 1988 presidentinvaalien tentissä oli Salménin mielestä aivan avuton.

   Salménin mukaan on tehtävä paljon haastatteluja, ennen kuin tajuaa, kuinka vähän ne merkitsevät, miten vähän ne lisäävät kenenkään tietoa tai käsitystä maailman menosta.

Markku Laukkanen oli kirjan ilmestymisen aikoihin Yle TV 2´n toimitussihteeri. Hän kirjoittaa aiheesta poliitikko ruudussa ja ruudun takana.

   Johannes Virolainen ja Urho Kekkonen olivat tyypillisiä Itä-Suomen poliitikkoja. Heille oli tyypillistä luonteva, avoin ja rehevä suhtautuminen kansaan. Kyseessä ei kuitenkaan ollut rahvaanomainen kansankosiskelu.
   Nykyisin Suomea hallitaan Länsi-Suomen poliitikkojen tyyliin, läntisen poliittisen kulttuurin ja heimoperinteen mukaisesti. Sitä kuvastaa nykyisten johtajien pidättyvyys, etäisyys, matala profiili ja keskustelemattomuus. Suomalaisessa politiikassa tuntuu vetoavan enemmän läntinen jahkailu, joka mielletään harkitsevaisuudeksi ja luotettavuudeksi.

   Valta tekee vallankäyttäjistä myyttejä, joiden ympäröiminä he ovat tavoittamattomia ja koskemattomia näennäisestä avoimuudestaan huolimatta. Poliittinen asema luo etäisyyttä ja arvovaltaa, tahtoo poliitikko sitä tai ei. Perinteinen kansanmiestyyppi on hävinnyt politiikasta kansanmiesten mukana.

   Suuren yleisön kommunikaatiofoorumi politiikkaan on media. Yhä tärkeämmäksi osaksi viestintää muodostuvia mielikuvia luodaan ennen muuta televisiossa.
   Sanotaan, että yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa. Mutta se myös välittää tuntemuksia enemmän kuin sanat. Muutaman minuutin haastattelun asiasisältö unohtuu joskus nopeastikin, mutta mielikuva poliitikosta, ihmisestä, jää elämään.

   Suomalaiset ovat omaperäinen kansa suhteessa televisioon ja politiikkaan. Kumpaankin instituutioon suhtaudumme jopa juhlallisesti, mutta toisaalta poliittisiin luottamustoimiin on noussut ihmisiä, joiden ainoa ansio on ollut esiintyä TV´n pölhöimmissä ohjelmissa. Heidän lisäkseen julkisuus nostaa poliittisiksi vaikuttajiksi poliitikkojen sukulaisia, joilla itsellä ei ole taustalla minkäänlaista kokemusta yhteiskunnallisten asioiden hoidosta tai näyttöä poliittisista kyvyistä.

   Veikko Vennamo oli ensimmäisiä poliitikkoja, joka huomasi ja oppi television arvon välineenä propagandatyössä, ja myös käytti sitä. Myöhemmin moni poliitikko on yrittänyt samaa, mutta harva onnistunut.

   Monen suomalaisen johtavan poliitikon käsitys mediapolitiikasta on perin vanhanaikainen. He kuvittelevat, että tiedon on kuljettava ylhäältä alas, sellaisena kuin hallitus tai vastaava poliittinen instituutio sen antaa. Toisenlaista tyyliä edusti mm. Virolainen, joka vain huitaisi kädellään ja totesi "Työ kirjotatte mitä työ kirjotatte, se on teijän työnne, ei se miulle kuulu", kun hänelle ehdotettiin valmiin jutun lukemista.
   Poliitikolla tulee olla suvereenisuutta yli oman julkisuutensa, persoonallista voimaa sekä itsetuntoa tulla ymmärretyksi väärin julkisuudessa. Kuitenkin poliitikot kokevat toimittajat haastajina ja uhkina, sekä kokevat oman asemansa tiedon panttaajina ja salaajina. Tämä on muodostanut keppi ja porkkana -linjan.

   Laukkanen käsittelee vuoden 1988 presidentinvaaleja tarkastelemalla kolmen pääehdokkaan esiintymistä.
   Istuva presidentti Mauno Koivisto aloitti kampanjansa myöhään. Hän halusi itsenäisen, presidentin asemaan ja arvovaltaan perustuvan kampanjan. Vaalitaistelun alkuvaiheessa järjestetyssä keskustelutilaisuudessa hän oli sortua ylimielisyyteen ja korostettuun vetäytymiseen, irtaantumiseen muusta ehdokasjoukosta.
   Pääministeri Harri Holkeri yritti suojautua asemansa taakse. Kampanjassa korostettu jäykkä arvokkuuden ja etäisyyden tavoittelu oli silmiinpistävää. Ehdokas jäi etäiseksi ja kylmäksi, hän herätti välinpitämättömyyttä. Sisältöpuoli ei sitä pystynyt kompensoimaan.
   Oppositiojohtaja Paavo Väyrynen turvautui pitkään ja aggressiiviseen kampanjaan. Hän valtasi keskustelun avaajan ja johtajan roolin. Sisällöllisesti Väyrynen ei jättänyt yleisöä kylmäksi. Hän myös pakotti toiset kannanottoihin. Onkin arvioitu, että Väyrysen aktiivisuus ryhdisti vaalit.

   Laukkasen mukaan journalismin pitäisi olla itsenäistä, mutta ei eristäytynyttä. Silloin se kykenee parhaiten suoriutumaan politiikan alueella.
   Ajatus henkisestä oppositiosta on Laukkasen mukaan vaativa, mutta journalismille tavoittelemisen arvoinen.   

Politiikka ja julkisuus on kiinnostava katsaus niin median toimintaan kuin poliitikkojen julkisuudenhallintapyrkimyksiinkin. Usean erilaisen kirjoittajan käyttäminen takaa jo luonnostaan eri näkökulmia asioihin, ja kun kaikki vielä ovat journalismin tai politiikan kokeneita ammattilaisia, aiheesta on saatu paljon irti. Ja vaikka kyseessä onkin puoluetta lähellä olevan elimen juhlakirja, siinä ei sorruta oman talon väen keskinäiseen kehumiseen, vaan käsitellään asioita laajemman porukan kanssa, mikä on tyylikäs ratkaisu. Kuten Suomenmaata tiiviimmin lukeneet sen tietävät, Suomenmaan tyyliin on kuulunut myös toisen osapuolen rehellinen haastattelu ja kuunteleminen. Keskustan Lehtimiesten 70-vuotisjuhlakirja on tekijätiiminsä näköinen teos.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Keskustalainen
Taina West ja Tanja Saarela: Elämisen sietämätön keveys
WSOY 2006
117 sivua


Muuan Tanja Vienonen valittiin Miss Suomeksi vuonna 1991. Kuten aina, media oli kiinnostunut tapahtumasta. Usein Miss Suomi on medialle tärkeä vielä vuosia missivuoden jälkeenkin, eikä Tanja tehnyt siinä varsinaisesti poikkeusta - tosin julkisuus saavutti hänen kohdallaan myöhemmin mittasuhteet, joita voi jo pitää poikkeuksellisina.
   Eräs merkittävä käännekohta Tanjan, tuolloin Karpela, elämässä ja uralla tapahtui syksyllä 1998, jolloin hän lupautui eduskuntavaaleihin ehdokkaana Keskustan listalla. Vaalikampanja onnistui nappiin ja Tanjasta tuli kansanedustaja keväällä 1999. Tässä yhteydessä Tanjan imago muuttui ulkoista olemusta myöten aiempaa asiallisemmaksi ja konservatiivisemmaksi, mutta edelleen samat sopulit ja paparazzit juoksivat kintereillä. Pyydetyt jututkin koskivat edelleen enemmän yksityis- kuin ammatillisia asioita. Kulttuuriministeriksi päästyään Karpela rajoitti yksityiselämään liittyviä haastatteluja rajusti aiempaan verrattuna ja antoi piut paut ns. luottotoimittajajärjestelmälle. Lööppejä on syntynyt silti, sävy vain on muuttunut kielteisemmäksi.
   Ehkä massiivinen lööppien vyörytys on vaikuttanut suuren yleisön Tanjasta muodostamaan kuvaan, ainakin viime vaaleissa äänimäärä suorastaan romahti edellisvaaleihin verrattuna. On siis paikallaan esittää tällä sivulla muutama kommentti henkilön itsensä näkökulmasta.
   Kirja Elämisen sietämätön keveys tehtiin päähenkilön ja toimittaja Taina Westin yhteistyönä. Kirjan koostamisen aikana Tanja Saarela oli vielä Tanja Karpela, joten kirjassa hän esiintyy nimenomaan Karpelana.

   Kirjan tekijöiden ensimmäinen tapaaminen oli Tanjan missivuonna, jolloin West oli mukana tekemässä jouluyöradiota Yleisradiolle. Yhtenä osana ohjelmaa oli tunnettujen suomalaisten esittämät joulutervehdykset, mukana oli itseoikeutetusti hallitseva Miss Suomi.
   Vajaa 15 vuotta myöhemmin muisteltiin myös tätä ensitapaamista, mikä ajoittui aikaan, jolloin Suomi oli syöksymässä entistä syvemmälle lamaan. Vaikka parikymppistä Tanjaa ei politiikka erityisesti kiinnostanut, hänkin seurasi tarkasti markan devalvointia perheensä kanssa. Yrittäjäperhe oli toiminut muuten aivan esimerkillisesti, mutta tehnyt yhden pahan virheen: vakaan markan politiikan aikana oli otettu suuri ulkomainen laina. Vaikka firmalla meni sinänsä ihan hyvin, ulkomaanvelan äkillinen kasvu raunioitti yrityksen talouden. Perheen elämäntyö kirjaimellisesti suli yhden yön aikana.
   Tanjan on edelleen vaikea puhua tapahtuneesta. Jostain syystä rehellisesti tehty konkurssi on Suomessa edelleen suuri häpeän aihe.

   Karpela siis lähti kunnolla mukaan politiikkaan kansanedustajaehdokkuuden myötä. Tuolloin, syksyllä 1998, poliittisten piirien hälytyskelloja alettiin soitella, kun tieto Karpelan ehdokkuudesta saavutti yleisön.
   Kun Karpela sitten valittiin eduskuntaan, monien politiikan asiantuntijoiden mielestä suomalainen demokratia oli ajautumassa syvään kriisiin.

   Neljän vuoden kansanedustajana olon aikana Karpela saavutti kansan luottamuksen ja kevään 2003 eduskuntavaaleissa ääniä tuli jo yli 19.000. Keskusta voitti vaalit ja Anneli Jäätteenmäestä tuli pääministeri. Karpela itse sai kulttuuriministerin salkun, hänhän oli istunut edellisen nelivuotiskauden ajan sivistysvaliokunnassa. Nikottelematta Karpela ei salkkua ottanut, hän mietti, millainen metakka valinnasta nousisi. Jäätteenmäki antoi miettimisaikaa viisi minuuttia. Karpela suostui.
   Tuolloin kulttuuriministeriksi oli pyrkyä.Varsinkin nykyinen europarlamentaarikko Hannu Takkula oli hakeutumassa virkaan. Hän kysyi suoraan Karpelalta, että kun valintoja tehdään, kai Tanja luopuu hänen hyväkseen, jos Tanjaa tehtävään kysytään.
   Asia meni äänestykseen. Karpela voitti Takkulan äänin 48 - 31.

   Yleensä kulttuuriministerin salkusta ei kovin veristä tappelua käydä, se jaetaan viimeisten joukossa. Tämä kertonee, kuinka paljon valtiovalta arvostaa kulttuuria. Kyse lienee siitä, että tuloshakuisessa yhteiskunnassa kulttuuri ei tuota rahaa, ainakaan pääsääntöisesti.

   Tuore ministeri ryhtyi töihin, ja niitähän riitti. Ensimmäisessä kehysriihessä käytiin kovaa vääntöä. Karpela piti pintansa ja kulttuuribudjettiin tuli lopulta kolmentoista miljoonan euron siirto. Päiväkirjaansa Karpela oli kirjoittanut asiasta, että taistelu kannatti.

   Muitakin vääntöjä kevään aikana käytiin. Jäätteenmäki joutui eroamaan pääministerin paikalta. Karpela ihmettelee kyseistä grillausta - onhan se nurinkurista, että sitä simputetaan, joka tuo huonon viestin, eikä sitä, joka on viestin takana. Lisäksi, jos Jäätteenmäki olisi käynyt puhumassa George W. Bushin kanssa samoja asioita ja Paavo Lipponen olisi tuonut asian julki, kumpi olisi mahdettu lahdata? Olisiko siinä tilanteessa käyty samalla tavalla Lipposen kimppuun?

   Kansanedustajaksi tultuaan Karpela pyrki säännöstelemään julkisuuttaan, mistä toimittajat eivät pitäneet. Pian ministeriksi valinnan jälkeen Ilta-Sanomista jopa soiteltiin Sauli Niinistölle, jonka kanssa Karpela tuolloin seurusteli, ja yritettiin painostaa Niinistöä painostamaan Karpelaa antamaan enemmän haastatteluja. Karpela näkee toimittajien ajatuksena olleen, että Karpelan pitäisi olla median tavoitettavissa 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa.
   Juttuja on tehty, riippumatta siitä, onko jutun kohde ollut yhteistyössä mukana vai ei. Ministerikautensa alusta vuoden 2006 alkuun mennessä Karpela on esiintynyt 47´ssä iltapäivälehden lööpissä.
   Karpelan periaate on vastata työasioihin liittyviin kysymyksiin, ei yksityiselämää koskeviin uteluihin, ellei itse niin päätä. Karpelan on väitetty pyörittävän mediaa oman mielensä mukaan. Toimittaja Westin mukaan, mikäli väite pitää paikkansa, suomalaisten toimittajien ammattitaito on varsin nololla tasolla.

   Varsinkin toimittaja Pekka Ervasti on ollut Karpelan kimpussa. Ennen Karpelaa hän oli höykyttämässä Jäätteenmäkeä, kun joku oli vuotanut Ilta-Sanomille materiaalia Irak-jupakasta - muistattehan lehtijuttujen lisäksi hänen tapahtumasta kirjoittamansa Irakgate-kirjan. Ja sai urakastaan vuoden Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon(!).
   Ilta-Sanomien toimittajana ollessaan Ervasti tokaisi Saarelan avustajan kertoman mukaan, että "tuo kupla vielä puhkaistaan". Lieneekö lupauksesta tullut muuten ammattilaisen oloiselle Ervastille kunniakysymys? Ainakaan siirtyminen Ilta-Sanomista asiallisempana pidettyyn Suomen Kuvalehden toimituspäälliköksi ei ole tyyliä muuttanut. Niinpä Karpela pääsi myös SK´n kanteen. (Suomen Kuvalehden lukijat antavat lehden jutuista toisinaan kriittistäkin palautetta yleisönosastolla, mutta viime vuosilta kaksi lehtijuttua ovat negatiivisen palautteen osalta omaa luokkaansa. Toinen raivostunut purkaus aiheutui lehden arvosteltua poliisin toimintaa ASEM-kokouksen tiimoilla, ja toisen sai aikaan kyseinen Karpelan asioiden rääpiminen.)     

   Eri lehdillä on eroja kirjoittaessaan kulttuuriministeri Karpelasta. Seuraavassa muutama otsikko havainnollistamaan asiaa.
   "Tanja Karpela vaatii aikuisilta todellista sitoutumista nuoriin" (Forssan Lehti)
   "Karpela vihki Tanelinrannan uuden nuoriso- ja urheilutalon" (Pohjalainen)
   "Koulutuksessa tasa-arvon toteuduttava koko maassa" (Kalajokilaakso)
   "Elina Karjalaiselle ja Jan-Erik Anderssonille lastenkulttuurin palkinnot" (Itä-Savo)
   "Tanja Karpelasta tuli brunetti" (Iltalehti, otsikko liittyy samaan aiheeseen kuin em. Itä-Savon otsikko)

   Tanja Karpela oli eduskuntavaaleissa ns. julkkisehdokas. Äänestäjät tiesivät hänestä jo valmiiksi jotain. Monet ovat sitä mieltä, että julkkis pääsee helpommin eduskuntaan kuin tavis. Westin ja Karpelan pohdinnoissa väitettä ei purematta niellä. Jo tilastoja tuijottamallakin näkee, että julkkisten läpimenoprosentti on alhainen. Karpelankaan kohdalla aivan kaikki vastaantulijat eivät olleet lähtökohtaisesti sitä mieltä, että missin uralla pätevöityy automaattisesti kansanedustajaksi. Karpela joutui tekemään valintansa eteen hartiavoimin töitä.
   Karpelaa on joskus tullut jututtamaan kansanedustaja, joka on ollut aivan romuna. Kun naama on näkynyt 7 päivää -lehdessä. Koko elämä on tuntunut menneen pilalle. Karpela on yrittänyt lohduttaa ja asettaa tapahtuma joihinkin mittasuhteisiin. Näistä osa pitää lohdutteluista huolimatta omaa katastrofiaan suurempana kuin Karpelan saamaa julkisuutta.

   Keväällä 2005 näkyi hurjia lööppejä. Seura-lehdessä oli ollut laaja artikkeli muutamasta hotelliyön tunnista, jotka kansanedustajat Matti Vanhanen ja Tanja Karpela olivat viettäneet yhdessä vuonna 1999. Tästä jutusta sitten tehtailtiin lööppejä ihan urakalla, Karpela näkyi lööpeissä viikkokausia. Jossain vaiheessa alkoivat ehdottelut, että Karpelan pitäisi erota.
   Kun Vanhas-kohu oli kuumimmillaan, Karpelasta tehtiin syöjätär, joka katsoo vain miesten verotuloja, kylmä laskelmoiva akka. Kaikista satuttavinta oli, kun epäiltiin, pystyykö Karpela ylipäätään rakastamaan ketään.
   Erityisen loukkaava juttu löytyi myös otsikon "Karpela ei ansaitse koiraa" alta. Jutun kaikki kommentit tuntuivat olevan suoraan netin chattipalstoilta, missä yleensä on kaikista törkyisimmät kommentit ihmisistä. Väitteissä todettiin mm. että Karpela oli aiemmin läiminyt, hakannut ja rääkännyt koiria. Tämä loukkasi erityisen paljon, jutut olivat niin suurta valetta, ettei Karpelalla ollut aikomustakaan vastata.    
   Karpela sairastui masennukseen. Masennus oli sitä, että aamulla kun heräsi, ei nähnyt missään asiassa tai kenessäkään ihmisessä mitään positiivista. Masennuksessa käydään läpi hirveitä ajatuksia. Sitä inhoaa itseään, ja silloin on mahdotonta tykätä toisistakaan. Karpela muistaa, että kun joku tuli ehdottelemaan itseään niskasta kiinni ottamista, silloin teki jo mieli lyödä.
   Empaattisilla viesteillä oli iso arvo. Se auttoi jaksamaan, kun tajusi, etteivät kaikki ajattele, että Karpela olisi täysin kelvoton ihminen. Hannu Salaman lähettämä kirje lämmitti erityisen paljon, hän osasi eläytyä Karpelan tilanteeseen.
   
   Hallituskriisi iski maaliskuussa 2006 ja myös Karpela tuli vedetyksi tapahtumaan mukaan. Karpela, kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen sekä kuntaministeri Hannes Manninen uhkasivat erota hallituksesta. Syyksi mainittiin erimielisyydet demareiden kanssa vuoden 2007 budjettikehyksistä.
   Erouhkauksen syitä pyrittiin lieventämään mediassa, mutta todellisena syynä ei ollut budjettikehys. Syynä oli hallituksen sisäisten pelisääntöjen noudattaminen. On turhauttavaa, kun kerran sovitusta täytyy alkaa neuvotella uudestaan. Kirjassa on muutama konkreettinen esimerkki, joista mainitsen tässä kohden opintotukiväännön.
   Karpela tarjoutui hoitamaan opintotuen korotuksen oman budjettinsa puitteissa, vaatimatta lisää rahaa omalle hallinnonalalle, muttei se sopinut hallituskumppanille. Demareiden mukaan opintotuki oli kynnyskysymys budjettisovun aikaansaamiseksi. Ja kun budjetti sitten meni eduskuntakäsittelyyn, siinä vaiheessa demarit esittivätkin lisäystä.

   Kulttuuriministerille kuuluvia asioita ovat kulttuurin lisäksi mm. urheilu ja uskonto. Molemmat aiheuttavat suomalaisissa suuria tunteita. Sen on Karpelakin ehtinyt huomaamaan.

   Jääkiekkopiireissä Karpelan takia ovat mielensä pahoittaneet ainakin Kalervo Kummola ja Harry Harkimo.
   Kummola kulki naama nuupallaan, koska kulttuuriministeri ei käynyt katsomassa yhtään lätkämatsia Suomen MM-kisojen aikana keväällä 2003. Oopperassa tämä kyllä ehti käydä.
   Harkimo menetti malttinsa lokakuussa 2004, jolloin hän kirjoitti Ilta-Sanomissa, että Karpela esti mahtikäskyllään Veikkauksen toimitusjohtajan Risto Niemisen valinnan Suomen Olympiakomitean johtajaksi. Harkimo kyseli, olisiko vanhoja palveluksia hyvä kuitata nostamalla keskustalainen Olympiakomitean johtoon.
   Olympiakomitean toimitusjohtajaksi valittiin sittemmin Amer-yhtymän johtaja Roger Talermo.

   Kun Karpela kävi tapaamassa uutta paavia tämän virkaanastujaisissa, hän polvistui tämän edessä. Kohuhan siitä syntyi. Karpelan katsottiin häpäisseen suomalaisten naisten vuosisataiset ponnistukset kamppailussa tasa-arvon puolesta. Joidenkin mielestä Karpelan toiminta oli vain noloa pokkurointia. Jotkut luterilaiset epäilivät, että yritettiin murentaa protestanttisen kirkon asemaa Suomessa.
   Loppujen lopuksi kyse ei kuitenkaan ollut muusta kuin tapakulttuurista. Kirkkoministerin vastuulla ovat Suomessa kaikki toimivat uskontokunnat.

   Karpela ei ole koskaan uskonut, että ihmisille voidaan antaa ulkoapäin jokin tiukkoihin raameihin pakotettu käsitys Jumalasta. Jos joku ei usko tietyllä täsmällisellä tavalla ja jos tämä olisi tämän takia vääräuskoinen, se olisi Karpelan mielestä täysin absurdia.

   Karpala itse kannattaa naispappeutta. Hän on miettinyt, voiko hän silti sanoa jollekin naispappeuden vastustajalle, että tämä olisi väärässä - vastustajahan on kuitenkin oman kokemuksensa kautta tullut siihen päätökseen. Karpelan mukaan on mietittävä, milloin puhutaan ihmisen uskonnollisesta vakaumuksesta ja milloin on kyse silkasta vallankäytöstä.

   Voiko pelkoon perustuva kunnioitus olla aitoa kunnioitusta?  Karpela ei suostu ajattelemaan niin. Hänen Jumalassaan ei ole mitään pelättävää. Hänen Jumalansa on rakastava Jumala.
   Karpelan mukaan yleensäkin pelko ja rakkaus ovat toisensa poissulkevia. Jos jotain ihmistäkin rakastaa, kyllä häntä samalla myös kunnioittaa. Silloin ei tarvitse pelätä ja huolehtia, silloin uskaltaa heittäytyä ja avautua.

   Naisten välistä solidaarisuutta löytyy eduskunnasta. Vastaavasti erimielisyydet saattavat mennä henkilökohtaisuuksiin ja tuloksena olla silkkaa raivoa, toisin kuin yleensä mieskansanedustajilla. Naisedustajat saattavat pahimmillaan läimiä toisiaan vastenmielisen konservatiivisilla käsityksillä. Kun Iltalehdessä kysyttiin naiskansanedustajilta, miten ministeriys ja yksinhuoltajuus sopivat yhteen, varsinkin Karpelan mahdollisuuksia selvitä kunnialla molemmista lievästi sanottuna epäiltiin. Jostain syystä ärhakimmin olivat arvostelemassa edelliset kokoomuslaiset kulttuuriministerit Suvi Lindén ja Kaarina Dromberg. Kokoomuksen Marjukka Karttunen sentään puolusti Karpelaa julkisesti.

    Vaikka politiikkaan menon myötä onkin tullut usein lunta tupaan, kyllä kirjassa luetellaan positiivisiakin asioita, mitä yhteiskunnallinen vaikuttaminen on tuonut mukanaan. Eräs mieluisimmista muistoista politiikasta liittyy Karpelalla siihen, kun eduskunnassa käsiteltiin lainsäädäntöä koskien koe-eläinten käyttöä. Maa- ja metsätalousministeri Juha Korkeaojan esityksen perusteluissa ei erikseen mainittu sitä, että kädellisiä, eli lähinnä apinoita, ei saa käyttää koe-eläiminä. Maininta oli vain siitä, että koe-eläiminä tulee käyttää vähemmän kehittyneitä eläimiä.
   Kuukauden verran väännettiin aiheesta. Lopulta Karpela meni maa- ja metsätalousministeriöön ja vaahtosi siellä pari tuntia Korkeaojan kanssa, vaikka molemmilla aikataulut hakkasivat päälle. Karpela oli päättänyt, että asia ratkaistaan nyt.
   Korkeaoja saa tunnustusta, hän jaksoi pari tuntia provosoitumatta Karpelan räksytystä, Karpela myöntää, että Korkeaojalla on vahvat hermot. Kuitenkaan asia ei sillä kertaa selvinnyt. Karpelan täytyi poiketa vielä pääministerin puheilla. Vasta sitten asia meni läpi Karpelan toivomalla tavalla.

   Elämisen sietämätön keveys on kahden räväkän henkilön tunteella ja asenteella kirjoittama teos. Epäilemättä tekijöillä on ollut hauskaa ja kyllä lukijakin viihtyy. Kirja on tehty pitkälti haastattelujen pohjalta ja se näkyy harvinaisen paljon rakenteessa - välillä kirja etenee pitkähköt pätkät Westin ja Saarelan kirjattujen dialogien pohjalta. Ratkaisu tuo helppolukuisuutta ja myös kirjan terävät sivallukset lyövät tämän ansiosta silmille lujemmin.
   Toimittaja West on paneutunut kotitehtäviinsä Tanja Karpelan luonnekuvan piirtämisen kannalta huolella, mutta hieman yleisiin yksityiskohtiin paneutuminen ihmetyttää, kirjassa on yllättävän monta pientä virhettä. Maa- ja metsätalousministeristä on kirjassa tehty Juhani Korkeaoja, 1975 lähtien eduskunnassa pysyneet Ilkka Kanerva ja Esko-Juhani Tennilä olisivat tulleet kirjan mukaan kansanedustajiksi vasta vuonna 1979, viimeisimmät Suomessa pidetyt jääkiekon MM-kisat mainittiin olleen keväällä 2004... Varsinkin kokeneelta toimittajalta olisi odottanut ehjempää suoritusta, aikataulutko painoivat päälle, vai mistä moinen?
   Sinänsä pienistä ei kannata välittää. Kirja on kokonaisuutena onnistunut, suhteellisen syvälle pääsevä henkilökuva. Tietyn tyyppistä naisenergiaa ymmärtävää asennetta lukijalta tosin vaaditaan, jokaisen lihaa syövän heteromiehen prototyypin ei välttämättä kirjaan kannata tarttua.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Keskustalainen
Hannu Takkula: Mistä löytyisi rohkeus
Karisto (paino), Kustannus Arkki 2006
287 sivua



Hannu Takkula (s. 1963) on ollut puolueessamme oman tiensä kulkija, joka on silloin tällöin ollut enemmänkin esillä. Niinpä monelle on Takkulasta muodostunut jonkinlainen mielikuva, toisille myönteisempi ja toisille vähemmän myönteinen. Nyt on aika jättää lööppi- ja otsikkotaso sikseen ja katsoa tarkemmin, millainen henkilö Hannu Takkula oikeastaan on oman kertomansa mukaan sekä mitä hänen toimintansa ja kannanottojensa takaa löytyy. Tällä kertaa laajemman ruotimisen kohteena on Takkulan muistelmateos Mistä löytyisi rohkeus.

   Nykyinen euroedustajamme on lähtöisin Kainuusta, alunperin Ristijärveltä, hän oli nuoren opettajapariskunnan toinen lapsi. Ensimmäiset lapsuusmaisemat jäivät melko pian taakse, Hannu vietti pääosan lapsuusajastaan Vaalassa.
   Takkulan perheessä uskovaisuus oli tärkeä osa. Nuori Hannu ei heti tiennyt, mihin herätysliikkeeseen he kuuluivat, puhuttiin vain seuroihin menosta ja uskovaisten tapaamisesta. Myös musiikki, runous ym. henkiset arvot olivat suuressa arvossa.
   Myös jonkinlaisen käsitys politiikasta muodostui jo pienenä. Hannun isä oli Keskustapuolueen kunnanvaltuutettu. Lisäksi SMP piti läheisellä kyläkoululla tupailtoja, kannustipa Hannu kuuluvalla äänellä Suomen Maaseudun Puoluettakin voittoon saatuaan puolueen aktiivilta ilmapallon. Ja koska erään luokkatoverin isä oli Kokoomuksen kunnanvaltuutettu, tämän kaverin kanssa syntyi toisinaan hyvinkin poliittisväritteisiä keskusteluja.
   Muistelmiensa lapsuusmuistojen osiossa Takkula tekee kauniilla tavalla selväksi, että hän on saanut lapsuudestaan paljon muistoja, joihin hän suhtautuu hyvin lämpimästi. Tunnelmakuvat ovat herkkiä ja kirjoittaja on saanut välitettyä tuntemuksiaan kirjaan runollisesti maalaillen.

   Murrosiässä uskonnolliset kysymykset alkoivat askarruttaa aiempaa enemmän, samalla vakaumus alkoi lujittua. Ja samalla kasvoi tietoisuus omasta erilaisuudesta. Koulussa Hannu mm. sai lempinimen Lars-Leevi. Toisaalla herätysliikkeen ihmiset painostivat luopumaan musiikkiharrastuksista, jos Hannu halusi pysyä uskossa ja uskovien yhteydessä. Samoin urheilukilpailuihin osallistumista alettiin niissä ympyröissä katsoa karsaasti.
   No, Hannu oli kuitenkin nuoruudessaan mukana bänditouhuissa. Ja löysi oman lajinsa kilpapyöräilystä. Hän ei kokenut pystyvänsä sopeutumaan lestadiolaisuuden sisäisiin sääntöihin, ei kokenut siellä sitä iloa ja rauhaa, mitä kaipasi. Liike periaatteessa jäi taakse, mutta on kuitenkin edelleen lähellä sydäntä, samoin kuin liikkeessä toimivat ihmiset.

   Takkulan elämän tärkeitä vaiheita oli opiskelu Piikkiössä Toivonlinnassa, missä hän jatkoi kesken jäänyttä opiskeluaan. Siellä hän myös kohtasi Anne-Marien. Syksyllä 1981 alkanut seurustelu johti keväällä 1982 avioliittoon, minkä jälkeen pariskunta muutti ensin Tampereelle ja myöhemmin takaisin pohjoiseen, Rovaniemelle, missä Hannu sittemmin valmistui kasvatustieteiden maisteriksi.

    Rovaniemellä sitten tapahtui Takkulan varsinainen poliittinen herääminen. Hän pääsi Radio Roihin, missä veti ohjelmaa Takkulan baari. Ohjelmassa hän haastatteli ajankohtaisia henkilöitä, usein poliitikkoja ja Rovaniemen seudun yhteiskunnallisia vaikuttajia. Sieltä Keskusta löysi nuoren miehen ylioppilaskunnan edustajiston vaaleihin.
   Vaaleissa radio-ohjelmastaan tutuksi tullut Takkula oli ääniharava, ja vaalimenestys poiki kysyntää eduskuntavaaleihin. Eduskuntavaalitkin alkoivatkin kiinnostaa, Takkula oli aiemmin haastatellut Esko Ahoa, joka oli valittu Keskustan puheenjohtajaksi. Aho vaikutti erittäin lupaavalta, varsinkin Ahon asiantuntemus ja tapa katsoa tulevaisuuteen tekivät vaikutuksen. Ja kun Ahon edeltäjän Paavo Väyrysen ajatukset suomalaisesta suunnasta olivat jo aiemmin menneet poikkeuksetta yksiin Takkulan omien juttujen kanssa, kyllähän Takkula nimenomaan Keskustaa halusi edustaa.
   Eivät ensimmäisetkään eduskuntavaalit huonosti menneet, vaikkei ehdokas eduskuntaan vielä silloin päässytkään. Takkulan äänimäärä 3.602 riitti vuoden 1991 eduskuntavaaleissa Lapin vaalipiirissä Keskustan listan kahdeksanteen tilaan viiden kärkiehdokkaan tultua tuolloin vaalipiiristä valituiksi.

   Uusi yritys tapahtui seuraavissa, vuoden 1995 eduskuntavaaleissa. Takkulan kampanjan alku oli syksyllä 1994. Eduskuntavaalikampanjaa edelsi Takkulan mukanaolo VEU-liikkeen (Vaihtoehto EU´lle) kampanjassa, minkä tiimoilta hän oli jo kiertänyt maakuntaa ja tavannut ihmisiä.
   Takkulalle tämä kiertue antoi lentävän lähdön eduskuntavaalien kampanjaa ajatellen. Kampanjassa oli sillä kertaa muutenkin tekemisen meininki. Erityisenä koukkuna Takkula mainitsee tupailtapaikkoja varatessaan kyselleensä samalla isäntäperheiltä, riittääkö pirtin tila kaikille tulijoille. Tukijat säestivät toivomalla, että tila riittäisi, aiemmissa tilaisuuksissa kun oli ollut huomattavasti väkeä. Siinä sitten alkoi liikkua huhu, että Takkulan tilaisuuksissa käy kansaa. Ja tämähän tietysti lisäsi kiinnostusta ehdokasta kohtaan. Aikanaan väkeä alkoi käydä katsomassa, mistä oikeastaan oli kysymys, ja lopulta tupailtapaikat olivat ääriään myöten täynnä.
    Takkulan tukiryhmässä käsitettiin, että nyt alkaa läpimurto olla käsillä. Ja niinhän se oli. Tulos, 9.356 ääntä, oli kärkitulos piirin Keskustan listalla. Tämä kannatus on sittemmin pysynyt, eduskuntavaaleissa ei Takkula tämän jälkeen ole alle kymmenentuhannen äänen jäänyt.

   Ensimmäinen kansanedustajakausi oli paljolti lainsäädäntötyön opettelua, tutustumista valtionhallintoon ja siellä työskenteleviin ihmisiin. Myös kaikki parisataa kollegaa ovat tutustumisen arvoisia, jos haluaa saada kansanedustajana jotain aikaiseksi.

   Yhteydenpito vaalipiiriin on kansanedustajan työn kannalta keskeisen tärkeää. Lähes joka viikonvaihde Takkula oli menossa jossain päin Lappia. Takkula ei halunnut laskelmoida, missä tilaisuuksissa kannattaisi käydä, ja näin ensimmäisen nelivuotiskauden aikana hän kiersikin n. 600 tilaisuutta. Sinänsä, mikäs oli kiertäessä? Koska yleisö oli innostunut, oli ehdokaskin. Muistelmissaan Takkula antaa suuren arvon tukijoilleen, jotka ovat olleet mukana helpottamassa kiertämistä.

   Jos Takkula kirjoittaa harvinaisen kauniisti tukijoistaan, pysyy sävy samana sillonkin, kun hän mainitsee kilpailijoitaan. Lista henkilöistä, joiden kanssa Takkula mainitsee olleensa rakentavassa yhteistyössä, on pitkä. Siltä osin eniten palstatilaa kauden 1995-99 kollegoista saa Vasemmistoliiton Esko-Juhani Tennilä, jonka kanssa Takkula teki monet matkat vaalipiirissään. He tulivat keskenään oikeastaan aivan mahtavasti toimeen ja olivat tehokas pari. Tennilä esim. organisoi aktiivisesti heille tutustumisia ja tapaamisia, tehdaskäyntejä ja kuntavierailuja. Ja matkoilla riitti yhteisiä puheenaiheita, näitä olivat mm. urheilu, runous, Karl Marx ja Raamattu.
   Takkula sai yhteisistä kiertämisistä osakseen myös kritiikkiä. Sen ei saanut antaa häiritä, Takkulan mukaan maakunnan etu vaatii yhteistyötä yli poliittisten rajojen.
   Se Tennilä, jonka Takkula oppi tuntemaan, on herkkä, mutta voimakas periaatteen ihminen, joka asettuu aina heikommassa asemassa olevan puolelle. Takkulan mukaan heitä yhdistää aina ymmärrys siitä, että yhteiskunnan sivistyksen mitta siinä, miten se huolehtii heikoimmista.

   Vuonna 2002 Esko Aho luopui Keskustan puheenjohtajuudesta. Pääehdokkaat seuraajaksi olivat Anneli Jäätteenmäki ja Olli Rehn. Mukaan kuitenkin kaivattiin muitakin. Takkulakin päätti lähteä, vaikkei hän niinkään ajatellut, että olisi omannut riittävää kannatusta. Tukiryhmän kanssa katsottiin kisa mahdollisuudeksi päästä keskustelemaan puolueen kannalta tärkeistä aatteellisista kysymyksistä sekä tulevaisuuden suunnasta. Lisäksi arvioivat, että mukanaolo vankistaisi ehdokkaan asemaa kilpailtaessa varapuheenjohtajiston paikoista, mikä olikin Takkulan ensisijainen tavoite.
   Kisaan siis lähdettiin. Myönteistä palautetta tuli enemmänkin, ääniä sen sijaan selvästi vähemmän. Kaikki miesehdokkaat saivat muutamaltakin taholta viestiä, että kyllähän kyseinen ehdokas sinänsä olisi paras, mutta kun oli evästetty, että nyt pitää äänestää naisehdokasta. Sillä tavalla voitettaisiin vaalit.
   Puheenjohtajakisa olikin sitten Jäätteenmäen ylivoimaa. Puoluekokousväki olikin innoissaan Keskustan ensimmäisestä naispuheenjohtajasta. Tunnelma kokouksessa oli vahvasti tulevaisuuteen luottava. Takkula itse valittiin puolueen varapuheenjohtajaksi.

   Sitten alkoivat lähestyä vuoden 2003 eduskuntavaalit. Keskustassa oli nähtävissä epävarmuutta, miten Jäätteenmäki selviytyy vaalitenteistä. Paavo Lipponen oli sentään ollut kahdeksan vuotta pääministerinä ja saanut siinä kokemusta. Lisäksi näytti siltä, että Lipponen ja Kokoomuksen Ville Itälä olisivat yhteistyössä.
   Keskustassa arveltiin, että olisi Jäätteenmäen etu, jos Lipponen saataisiin ärsyyntymään. Istuva pääministeri oli haastettava sosiaalipolitiikalla eli lapsiperheiden, opiskelijoiden ja eläkeläisten asemaa koskevilla kysymyksillä, nehän koskettavat suurta osaa kansasta. Tärkeitä asioita ne olivatkin, mutta keskeiseksi teemaksi tuli lopulta Lipposen USAn matka. Jäätteenmäki haastoikin Lipponen mahdollisen Irakin-sodan jälleenrakennussitoumuksista, joista tämä oli neuvotellut presidentti George W. Bushin kanssa.
   Keskusteluissa Jäätteenmäki tuntui menestyneen riittävän hyvin. Tosin vaalien alla vielä vähän hätkähdytti, kun uutisissa kerrottiin, että Lipponen ja Italian pääministeri Silvio Berlusconi olisivat sopineet EU´n elintarvikeviraston sijoittamisesta Suomeen. Kova uutinen, joka saattoi siinä vaiheessa tuoda ääniä demareille, vaikka vaalien jälkeen uutisen uutisarvo paljastuikin varsin kyseenalaiseksi.
   No, mitäpä siitä, Keskusta ne vaalit voitti. Ero oli pieni, mutta riittävä.

   Keskustasta tuli vaalivoiton myötä pääministeripuolue. Varapuheenjohtaja Takkula haaveili ministerinsalkusta, joko kulttuuri- tai opetusministerin salkusta. Hän olikin vaalien jälkeen mukana tekemässä ohjelmaa opetusministeriön alaan kuuluvista asioista.
   Takkula oli muodollisesti täysivaltainen hallitusneuvottelija. Hän kuitenkin joutui huomaamaan, ettei ollut mukana kaikissa palavereissa, missä muu puheenjohtajisto oli edustettuna.
    No, aikanaan alkoi sitten tulla valmista. Kulttuuriministerin salkku oli tulossa Keskustalle. Takkula elätteli toiveita, mutta oli myös hermostunut, koska liikkeellä oli epämääräisiä huhuja.
   Lopulta päätökset saatiin tehtyä. Jäätteenmäki totesi Takkulalle, ettei tästä tule ministeriä. Perusteluna oli, että tämä oli varapuheenjohtaja, sen pitäisi riittää.
   Toinen siinä vaiheessa pettynyt oli varsinaissuomalainen Liisa Hyssälä. Tosin hänen kohdallaan pettymys jäi lyhytaikaiseksi. Varsinaissuomalaiset olivat ryhtymässä käytännössä avoimeen kapinaan ja Jäätteenmäki käsitti, että puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän kokouksessa ministerilista todennäköisesti kaatuisi. Niinpä Mari Kiviniemen pääsy ministeriksi ei vielä tuossa vaiheessa toteutunut, vaan ministerinuransa aloittikin Hyssälä.

   Kyllähän Takkulaakin ministeriksi esitettiin. Tulipa useampikin kannatuspuheenvuorokin. Mutta tulos oli 31-48, valituksi tuli vastaehdokas Tanja Karpela.
   Kyllä, kieltämättä Takkulaa harmitti, mutta ei siinä sen enempää. Äänestyshän oli ollut rehellinen, joten mitä siinä pulisemaan. Karpelaa vastaan Takkulalla ei ollut mitään, vaikka tämän lopulta haastoikin, eikä halua jälkikäteenkään sanoa tästä mitään negatiivista.
   Enemmän Takkulaa potutti menettelytapa. Hän sai sittemmin kuulla Matti Vanhaselta, mistä muut olivat keskustelleet silloin kun Takkula ei ollut mukana. Takkulalle ei ollut kerrottu kaikkea prosessin aikana, joten luottamus koki kieltämättä kolauksen.

   Nelisen vuotta sitten tällä sivulla oli käsittelyssä Karpelan muistelmateos. Kuten ehkä jotkut muistavat, niissä muistelmissaan Karpela oli todennut, että Takkula oli kysynyt, että kun valintoja tehdään, kai Karpela luopuu tämän hyväksi, jos Karpelaa tehtävään kysytään.
   Takkula itse muistaa käydyn keskustelun sanamuodon hieman toisin. Takkulan mukaan hän oli todennut Karpelalle, että tästä näyttää tulevan ministeri. Ja yllättynyt Karpela oli vastannut, ettei halua ryhtyä vastaehdokkaaksi Takkulalle.
   Myöhemmin Karpela lähetti tekstiviestin Takkulalle vakuuttaen, että oli ollut tapaamisen aikana täysin tietämätön kaavailuista. Tätähän Takkula ei kyseenalaistanut, valintoja käsiteltäessä hän oli huomannut, että näinhän asia selvästi oli ollut.

   Pian Takkulalle selvisi, että hän halusi hakeutua Euroopan Parlamenttiin. Hän mietti Keskustan puoluevaltuuskunnan kokouksessa Lappajärven Kivitipussa tulevaisuuttaan Varsinais-Suomen piirin toiminnanjohtajan Risto Ervelän kanssa. Ervelä rohkaisi Takkulaa vaihtamaan parlamenttia Helsingistä Brysseliin ja sille kannalle alkoi vaaka sitten kallistua.
   Samalla alkoi kypsyä ajatus myös puolueen varapuheenjohtajan paikasta luopumisesta. Takkula koki olevansa enemmänkin rasite puolueelle, kun puolueessa oltiin rakentamassa uutta kaupunkilaista ilmettä.

   Kun 6.3.2003 Jäätteenmäki oli ottanut Lipposen lupaukset esille, seuraavana päivänä asia nousi esille työvaliokunnassa. 18.3. Keskustan puoluehallituksen kokouksessa jaettiin em. työvaliokunnan kokouksen pöytäkirja kokousedustajille. Paperit myös kerättiin pois, paitsi että kaikilta sitä ei enää saatu takaisin. Myöhemmin näet selvisi, että muutama osallistuja oli ottanut pöytäkirjan mukaansa.
   Takkula sai 19.3. puhelun, missä soittaja ilmoitti Takkulan joutuvan vastuuseen kyseisiin asioihin liittyvistä epäselvyyksistä. Puhelun jälkeen Takkula keskusteli asiasta Seppo Kääriäisen kanssa. Tämä totesi, että varapuheenjohtajana Takkula voi tilata puoluetoimistolta kyseisen pöytäkirjan ja tarkistaa, voiko joutua syytetyksi mahdollisen rikoksen peittelystä. Takkula sitten tilasi pöytäkirjan saaden samalla kuulla, että koko asia olisi enemmän politiikkaa kuin juridiikkaa.
   Oli miten oli, asia jäi kaivelemaan. Takkulalle oli selvää, että hän joutuisi antamaan asiaan liittyen lausunnon. Jäätteenmäen lausunnot julkisuudessa erosivat siitä, mitä pöytäkirjasta tarkalleen ottaen   löytyi.
   Sitten Ilta-Sanomat sai haltuunsa otteita kyseisestä työvaliokunnan pöytäkirjasta. Jäätteenmäki kertoi, ettei ollut nähnyt pöytäkirjaa lainkaan. Jäätteenmäen avustajana tuolloin toiminut Timo Laaninen taas totesi, että oli olemassa kaksi versiota, muttei lainkaan virallisesti hyväksyttyä versiota. Puoluesihteeri Eero Lankia taas totesi, että oli olemassa paperi, jossa oli Jäätteenmäen allekirjoitus.
   Tapahtumat olivat edenneet Takkulan osalta ja hän oli kertonut niin kuin asia oli. Hänellä oli hallussaan pöytäkirja, josta oli ottanut kopioita ja antanut ne kahdelle keskustelukumppanilleen.
   Näiden tietojen piti olla luottamuksellisia, mutta joku ne meni vuotamaan. Alkoi melkoinen kuhina. Työvaliokunta antoi julkisuuteen lausunnon, missä epäiltiin, että pöytäkirja olisi kulkeutunut Ilta-Sanomille nimenomaan Takkulan kautta. Sitten Lankian ulostulo oli rauhoittanut tilanteen Takkulan osalta Lankian todettua, ettei vuotaja ollut Keskustalle vastuullinen henkilö.
   Käytännössä syyttömyyden toteaminen pienen palstatilan uutisella ei tavoittanut kovin suurta osaa yleisöstä. Edelleen joidenkin mielikuvissa juuri Takkula oli se vuotaja.

   Poliisikuulusteluissa Takkula oli todistajana, ei syytettynä. Häneen kohdistettiin kritiikkiä siitä, että oli kertonut kuulustelijoille asioista. Puolueen edun takia olisi pitänyt vaieta tai olla muistamatta. Se satutti. Ensinnäkään Takkula ei halua valehdella. Sitä paitsi perätön lausuma esitutkinnassa on rikos, mistä voidaan mätkäistä jopa kaksi vuotta.

   Sitten oli aika lähteä kohti Euroopan Parlamenttia. Ihan helposti se ei käynytkään. Takkula oli kotoisin siltä seudulta, missä kaikki olivat lujasti Väyrysen takana - Takkula ei tahtonut löytää lainkaan esittäjää puolueen ehdokkaaksi, kun muuallakin kuikuiltiin oman seudun kandidaattien perään. Odotus ehti venyä sen verran, että lehdissä jo kyselivät, kuinka Takkulaa ei vielä oltu valittu ehdokkaaksi, vaikka esim. Etelä-Hämeen piiri oli jo nimennyt viihdetaiteilija Kari Salmelaisen. No, puoluehallituksessa sitten tehtiin odotettu esitys.
   Tässä yhteydessä Takkula haluaa oikaista laajalle levinneen virheellisen käsityksen, että puheenjohtaja Matti Vanhanen olisi nostanut hänet ehdokaslistalle. Puoluehallituksessa tämä siis päätettiin.
   Noissa vaaleissa Takkula ei ollut ennakkosuosikkien joukossa, mutta kannatus riitti. Hän meni neljäntenä läpi Keskustan listalta.

   Euroopan Parlamentissa Takkula yllättyi iloisesti ennakkoluulottomuudesta, jonka kohtasi. Kokeneilta kollegoilta tuli mukavasti luottamusta uutta parlamentaarikkoa kohtaan. Se lämmitti. Takkula tunsi tulleensa oikeaan paikkaan.

   Käydään kirjan omaelämäkertaosuudesta läpi vielä yksi julkisuutta saanut episodi. Takkula herätti huomiota vuoden 2006 presidentinvaalien alla asetuttuaan tukemaan Matti Vanhasen sijasta kristillisdemokraatti Bjarne Kallista.
   Ennen kyseisiä presidentinvaaleja Takkula mietti, kumpi onkaan tärkeämpää, henkilön vai aatteen seuraaminen. Sitten Päivi Räsänen kysyi erään keskustelun yhteydessä, josko Takkula ryhtyisi kristillisiä arvoja yli puoluerajojen esillä pitäväksi ehdokkaaksi presidentinvaaleissa. Takkula kieltäytyi. Räsänen ei halunnut heti luopua ajatuksesta, puolueen ykkösehdokas Bjarne Kallis kun oli huomattavan haluton lähtemään itse ehdokkaaksi. Siksi kristillisdemokraattien oli katsottava myös oman puolueensa ulkopuolelle.
   KD piti esillä myös Jorma Ollilaa, Esko Ahoa ja Paavo Väyrystä, mutta kukaan heistä ei ollut viestittänyt, että olisi käytettävissä. Lisäksi Väyrysen julkinen imago oli omituisen vinoutunut - vaikka tämä olisi sekä harvinaisen pätevä että myös kristillisdemokraateille oikeasti täysin sopivakin ehdokas, hän olisi saattanut jakaa kenttäväkeä.
   Lopulta Kallis asetettiin ehdokkaaksi. Siitä syntyi Takkulalle henkilökohtaisesti vaikea tilanne. Kallis oli asiakysymyksissä selvästi lähempänä Takkulaa kuin Vanhanen.
   Tämä oli harvinaisen vaikea asia otettavaksi esille Vanhasen kanssa. He nyt kuitenkin olivat mielipide-eroistaan huolimatta pitkäaikaisia työtovereita ja ystäviä. Valinta oli kuitenkin Bjarne Kallis.

   Jos Vanhanen olisi luopunut ajamasta hedelmöityshoidon sallimista lesbopareille, Takkula olisi hyvinkin saattanut äänestää häntä. Juuri tämän asian hän mainitsee viimeiseksi niitiksi, joten katsotaanpa tarkemmin tässä kohtaa, mistä oikein oli kysymys  ja mitkä olivat Takkulan perustelut.
   Takkula kertoo tehneensä monta kompromissia ja on valmis tekemään tulevaisuudessakin. Elämän ja kuoleman kysymyksissä hän ei kuitenkaan katso voivansa joustaa.
   Takkula korostaa, että jokaisella ihmisellä on ehdottomasti oikeus ehdottomaan ihmisarvoon, suuntautumisestaan riippumatta. Eduskunta on hyväksynyt homoliittoja koskevan lain ja sen mukaan mennään. Kuitenkin vanhemmuus on vielä paljon syvempi asia.
   Takkula näkee, että tässä yhteydessä nousee esille kysymys, hyväksymmekö, että lisääntymiseen ei enää tarvita molempia sukupuolia, ja että oikeus lisääntymiseen turvataan lainsäädännöllä naispareille ja yksinäisille naisille, muttei miespareille ja yksinäisille miehille.
   Tulevaisuus vaikuttaa antavan mahdollisuuksia villeihinkin skenaarioihin. Villeimpien visioiden mukaan lasten tekemiseen tarvitaan tarvitaan vain sukusoluja ja laboratorio. Silloin ei periaatteessa mikään rajoita lapsen hankintaa. Tämä ei liene ihan tervettä kehitystä.
   Lapsettomuus on monelle kipeä ongelma. Keskeisin syy lakihankkeelle ovatkin lääketieteelliset perusteet. Takkula näkee, että ulotettaessa laki lesbopareihin ollaan irtaannuttu alkuperäisestä näkökohdasta. Mieluummin Takkula panostaisi adoption helpottamiseen. Tällöin useammat orpolapset saisivat kodin.
   Toisin sanoen lainsäädännön tulisi Takkulan mielestä olla sukupuolineutraali. Hän ihmettelee, miksi lailla turvattaisi vain naisten hedelmöityshoidot.

   Kronologisesti etenevän perinteisen omaelämäkerran lisäksi Takkulan muistelmateos on suurelta osin aatteellista pohdintaa ja yleistä oman ajattelutavan kuvaamista. Käydään lopuksi läpi muutama ydinkohta.

   Keskusta tuntuu olleen Takkulalle suhteellisen helppo valinta, vaikka hän jo nuorena oli kosketuksissa muihinkin ryhmiin. Miksi siis juuri Keskusta, Maalaisliiton toiminnan jatkaja?
   Takkula näkee, että Maalaisliitto oli ihmisten ja alueiden välinen liitto. Maalaisliittolaisuus rakentui maaseutuhenkiselle elämänkatsomukselle. Tärkeitä asioita olivat vahva sivistyskäsitys, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, kristilliset arvot ja isänmaallisuus. Näiden arvojen puolesta Takkula haluaa Keskustassa toimia.
   Takkula muistuttaa, että jokaisen poliittisen liikkeen on aika ajoin pysähdyttävä miettimään omaa tilaansa. Kuitenkaan puolueohjelmien vakuutuksilla ei ole merkitystä, jos äänestäjät eivät niitä huomaa ja jos ne eivät toimi käytännössä. Kun puolueet sitoutuvat esittämiinsä tavoitteisiin, silloin äänestäjät tietävät, millaista yhteiskunnallista kehitystä he tukevat.

   Israel on tärkeä maa Takkulalle, sen varmaankin jokainen Takkulan tietävä tietää. Itse asiassa Takkula on melko laajalti hyvin yksisilmäisen henkilön maineessa. Ja kyllähän hän onkin ollut ehdottoman lojaali Israelille. Mutta ei hän tässäkään yhteydessä mitään tarpeetonta vastakkainasettelua halua, jos toisella on erilaiset mielipiteet. Vuoden 1997 vierailu Israeliin silloisen ulkoministerimme Tarja Halosen kanssa kuvaa hyvin Takkulan suhtautumista.
   Israelissa Takkula ja Halonen tapasivat sekä pääministeri Benjamin Netanjahun, joka oli silloin ensimmäistä kertaa pääministerinä, että palestiinalaisten päämiehen Jasser Arafatin. Halosen pyrkimys olla objektiivinen vakuutti Takkulan, kun he keskustelivat lähi-idän tilanteesta. Takkula myöntää omanneensa ennakkokäsityksen, että Halonen olisi kallellaan palestiinalaisiin päin, mutta matkan ajan tämä toimi tasapuolisesti niin, ettei sellaista vaikutelmaa käytännössä päässyt välittymään. Halonen painotti ihmisoikeuksien toteutumisen tärkeyttä juutalaisten ja palestiinalaisten rauhanomaisessa rinnakkaiselossa, siinä Takkula ei mitään moitittavaa näe.
   Vaikka Takkula monessa päivänpoliittisessa kysymyksessä ajattelee eri tavalla kuin Halonen, ja, kyllä, painotuksissa Israeliin liittyvissä kysymyksissä on heidän välillään eroja, Takkula arvostaa Halosen tapaa kohdata ja ymmärtää erilaisia mielipiteitä, näkemyksiä ja kulttuureja.
   
   Kun Takkula puhuu uskonnon ja politiikan yhdistämisestä, hän tarkoittaa kristillisten periaatteiden toimivan maailmankatsomuksen ja ihmiskäsityksen pohjana silloin kun miettii kantaansa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Uskonto ja politiikka eivät ole toisensa pois sulkevia vastakohtia. Politiikka on nimenomaan yhteisten asioiden hoitamista ja toimintaa siinä voi perustella aivan yhtä opikeutetusti niin kristillisillä, liberaalisilla, sosialistisilla kuin kommunistisillakin arvoilla.
   Moniarvoisessa yhteiskunnassa kaikille näille näkemyksille pitäisi löytyä tilaa. Kuitenkin aikamme kuuluttama ns. henkinen suvaitsevaisuus on Takkulan mielestä sikäli erikoista, että se suvaitsee mielellään kaikki vähemmistöt lukuun ottamatta uskonnollisia vähemmistöjä.
   Takkula on valmis myöntämään, että myös uskonnolliset yhteisöt ja kirkot ovat tehneet ylilyöntejä, useitakin. Lisäksi liian usein myös armokristillisyydestä on tullut tuomiokristillisyyttä ja anteeksiannollekin on rakennettu ehtoja, jotka eivät evankeliumiin kuulu.

   Kun Takkula aikoinaan lähti eduskuntaan, hän lähti nimenomaan pitämään Lapin ihmisten puolta, turvaamaan heille mahdollisuuksia hyvään ja turvalliseen elämään, nopeasti keskittyvässä ja palveluja karsivassa Suomessa. Nykyinen europarlamentaarikkomme pohtii kirjassa, mitä on hyvä elämä. Voiko ihminen elää omana itsenään vai pitääkö alistua muiden tahtoon, jotta sen saavuttaisi. Takkula on miettinyt uskon ja politiikan välistä suhdetta, hänen mukaansa tulisi uskaltaa puhua kestäväistä arvoista ja niiden perustuksista, samoin kuin siitä, mistä löytyisi rohkeus niiden puolustamiseen.

   Jos jokin muistelmateos, niin juuri Hannu Takkulan Mistä löytyisi rohkeus on tekijänsä oloinen kirja - tosin ei aina kirjoittajansa julkisuuskuvan näköinen. Kirjan punaisena lankana kulkee arvon antaminen toiselle ja henkilökohtaisuuksien välttäminen, vaikka asiat joskus tappelisivatkin. Vaikka kirjassa toivotaan, että ihmiset pitäisivät moraalisen ryhtinsä ja seisoisivat oikeina pitämiensä asioiden takana, ja vaikka kirjan päähenkilökin kertoo vaiheista, jolloin oikeana pitämänsä tien valinta oli se vaikeampi tapa mennä eteenpäin, ei näissä muisteluissa oikeastaan nosteta kirjoittajaa mahdottoman korkealle jalustalle - Takkula mm. muistaa mainita muutamaankin otteeseen, ettei hän koe omistavansa mitään yhtä suurta totuutta.
   Mitä Takkulan Israelin ystävän julkikuvaan tulee, Takkulan yksittäiset lausunnot Israelin puolesta voivat tuntua jyrkiltä, mutta jos on sen kaltainen vastakkainasettelu kyseessä kuin esim. Israelin ja palestiinalaisten välillä, kannanotto toisen osapuolen puolesta särähtää väistämättä vastapuolen korvissa. Olisi toivottavaa, että Takkulan kannanotot otetaan kokonaisina, eikä mitään valittuja paloja, mitkä sattuvat sopimaan kulloisenkin kuulijan maailmankuvaan.
   Norjan järkyttävien tapahtumien yhteydessä Anders Breivik viittasi myös erääseen Takkulan kirjoitukseen. Toivottavasti kukaan ei ole näitä todesta ottanut, mitään Breivikin kaltaista silmitöntä vihaa Takkulan Israeliin liittyvistä kirjoituksista ei kerta kaikkiaan voi löytää.
  Takkula ei aina ole saanut viestiään näkyvästi julkisuuteen, eikä varsinkaan haluamallaan tavalla. Tämän kirjan lukija huomaa väistämättä, että aina kaikki ei olekaan mennyt niin kuin mitä muutamat levittävät varmana käsityksenään/tietonaan. Pelkkien otsikoiden perusteella Takkulan tietävälle (kuten myös tämän sivun toimittajakin käytännössä on ollut) tämä kirja saattaa olla hyvinkin syventävää luettavaa, ja on oletettavaa, että useat muutkin saattavat siitä vielä löytää uutta ja odottamatonta.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

11.9.
Kuukauden Uusinnat
Laura Kolbe: Ihanuuksien ihmemaa

Euroopan historian professorin mietintöjä suomalaisesta identiteetistä.

Hannele Pokka: Paksun lumen talvi

Entinen kansanedustaja ja ministeri muistelee vastaan tulleita tapahtumia ja ihmisiä vuosien varrelta.