Kuukauden Uusinta III

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta III

Pidetään tässä vähän aikaa paria ylimääräistä sivua, joissa uusitaan noita klikkausmäärien perusteella suosituimpia tiivistelmiä vuosien 2015-17 ajalta. Uusitaan suosituimpia ensijulkaisuja ja otetaan uudelle kierrokselle luetuimpia uusintoja.

   Tiivistelmä teoksesta Ihmisen uudet ulottuvuudet on julkaistu tällä sivulla aiemmin kesällä 2017,   Styylaten ja pettäen kesällä 2008 ja kesällä 2017 sekä Lottomiljonäärit kesällä 2007 ja alkuvuonna 2017.


Kuukauden Vaihtoehto
Marshall McLuhan: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Alkuteos Understanding Media: The Extensions of Man 1964
Suomentaja Antero Tiusanen, runot Kirsi Kunnas ja Panu Pekkanen
Suomennoksen tarkastaneet Anto Leikola ja Panu Pekkanen
WSOY 1968, 3. painos 1984
400 sivua


Piipahdetaanpa vaihteeksi tuolla klassikko-osastolla. Kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan (1911 - 1980) nousi vuonna 1964 suorastaan gurun asemaan julkaistuaan pääteoksensa Understanding Media: The Extensions of Man, sanatarkasti käännettynä "Välineiden ymmärtäminen: ihmisen laajentumat", joka julkaistiin Suomessa nimellä Ihmisen uudet ulottuvuudet. Myöskin monet niistä, jotka eivät kyseistä teosta ole lukeneet, tunnistavat teoksen peruslauselman "väline on viesti" ("the medium is the message"). Kuriositeettina mainittakoon, että tästä ns. mcluhanismista kirjailija on sittemmin itse vääntänyt nimen erääseen myöhemmistä teoksistaan, kirjaan The Medium is the Massage (sanatarkasti suom. "väline on hieronta").
   Tässä esittelyssä oleva kirja ei ole niitä kaikkein helpoimmin tajuttavien tekeleiden maineessa olevia, joten, vaikka tässä pyrkiikin tekemään tiivistelmästä mahdollisimman helposti ymmärrettävän, jokin yksityiskohta saattaa jäädä avautumatta. Jos näin käy, antakaa yksityiskohtien olla, jatkakaa eteenpäin ja yrittäkää hahmottaa kokonaisuus. Kokonaisuus nyt kuitenkin on se, mikä tässäkin aiheessa merkitsee. Toisin sanoen, lukekaa ensin tiivistelmä loppuun ja palatkaa sen jälkeen mahdollisesti epäselviksi jääneisiin kohtiin, ne saattavat siinä vaiheessa avautua helpommin.

   Ihmisen uudet ulottuvuudet on ennen kaikkea tutkielma välineistä sekä niiden vaikutuksesta ihmisen maailmankuvaan ja elämäntapaan. Kun välineet useimmiten nähdään kulttuurimuotojen seurauksina ja liitännäisinä, McLuhan puolestaan näkee kulttuurimuotojen olevan enemmänkin välineiden seurauksia. Ja välineet puolestaan on käsitettävä ennen muuta ihmisruumiin laajentumiksi tai jatkeiksi: pyörä on jalan laajentuma, työkalu käden, vaatetus ihon jne.

   McLuhanin filosofian mukaan erillisten ja mekaanisten teknologioiden aikaansaaman kolmituhatvuotisen laajentumisen eli purkautumisen (explosion) kauden jälkeen on länsimaailma 1900-luvulta lähtien ollut tiivistymässä (implode). Mekaniikan kausina me jatkoimme oman ruumiimme fyysisiä ulottuvuuksia avaruuteen saakka. Ja elektronisen teknologian myötä olemme ulottaneet keskushermostomme koko maapalloa syleileväksi.
   Väistyvällä mekaniikan aikakaudella voitiin huoletta tehdä monenlaista, liikkeen hitaus kun varmisti, että reaktiot viipyivät huomattavan pitkään. Toisen maailmansodan jälkeen toiminta ja sen vastavaikutus ovat tapahtuneet lähes samanaikaisesti. Siitä huolimatta me ajattelemme Mcluhanin mukaan edelleen sähkön aikakautta edeltäneiden vanhojen katkelmallisten tila- ja aikamallien mukaisesti.
   Sähkön tiivistämä maapallo on enää pelkkä kylä. Tuodessaan kaikki sosiaaliset ja poliittiset toiminnat yhteen äkilliseksi tiivistymäksi sähkön nopeus on suuresti voimistanut ihmisen tietoisuutta vastuustaan.

   Länsimaisessa kulttuurissa, missä on pitkään totuttu halkomaan ja jakamaan kaikki asiat, toisinaan hieman hätkähdyttää muistutus, että toiminnan ja käytännön osalta väline on todellisuudessa viesti. Tällä on tarkoitus sanoa, että jokaisen välineen - siis ihmisen jokaisen laajentuman - henkilökohtaiset ja sosiaaliset seuraukset johtuvat uudesta asteikosta, jota jokainen ihmisen laajentuma tai uusi teknologia soveltaa oloihimme.
   Sen kannalta, miten kone muutti meidän suhteitamme toisiimme ja itseemme, ei ollut merkitystä, tekikö kone autoja vai pyyhekumeja. Ihmisten työn ja yhteenkuuluvuuden uudelleen sommittelun hahmotti ositustekniikka, joka on koneteknologian perusolemus. Sen vastakohta on automaatioteknologian olemus, joka on syvästi yhtenäinen ja hajauttava, aivan niin kuin kone oli ihmissuhteita hahmottaessaan katkelmallinen, keskittävä ja pinnallinen.
   Sähkövaloa McLuhan kuvaa valaisevaksi esimerkiksi. Se kun on puhdasta informaatiota. Se on ns. väline ilman viestiä silloin kun sitä ei käytetä jonkin sanallisen mainoksen tai nimen kirjoittamiseen. Tämä fakta, mikä on luonteenomainen kaikille välineille, tarkoittaa, että välineen sisältö on toinen väline. Esim. kirjoituksen sisältönä on puhe, samoin kuin kirjoitettu sana on painetun sanan sisältönä, ja painettu sana sähkeen sisältönä. Puheen sisältö on ajatusprosessi, joka on itsessään epäsanallinen.
   Jokaisen välineen tai teknologian viestinä McLuhan näkee olevan se mittakaavan, nopeuden tai kuvion muutos, minkä se tuo ihmisen toimiin. Jos ajatellaan vaikka rautatietä, eihän se tuonut liikettä, ei kuljetusta, ei pyörää, eikä edes tietä ihmisyhteiskuntaan - mutta se kiihdytti ja suurensi ihmisen aiempien toimintojen mittakaavaa. Ja tulokset rautatiestä tulivat siitä riippumatta, oltiinko pohjoisessa vai trooppisessa ympäristössä, sekä siitä, mitä kiskoja pitkin kuljetettiin - toisin sanoen samat tulokset tulivat riippumatta välineen sisällöstä.   
   Sähkövaloon viestintävälineenä ei ole kiinnitetty huomiota juuri siksi, että sillä ei ole sisältöä. Ja siten se on McLuhanin mielestä verraton esimerkki siitä, kuinka kaikessa välineiden tutkimisessa usein joudutaan harhaan. Sähkövalo huomataan viestintävälineeksi vasta sitten kun valolla kirjoitetaan jokin tavaramerkki, eikä silloinkaan huomata valoa, vaan sisältö (tai se, mikä on oikeastaan toinen väline).

   McLuhan näkee mekanisoitumisen paradoksin olevan se, että sen periaate sulkee pois juuri kasvun mahdollisuuden tai muuttumisen ymmärtämisen, vaikka mekanisoituminen itsessään onkin suurimman mahdolllisen kasvun ja muuttumisen syynä. Nimittäin, mekanisoituminen saadaan aikaan osittamalla kaikki prosessit ja liittämällä katkelmalliset osat sarjoiksi.
   Kuitenkaan pelkkään peräkkäisyyteen ei sisälly syysuhteen prinsiippiä. Se, että toinen asia seuraa toista, ei selitä mitään. Seuraamisesta ei seuraa mitään, paitsi muutoksia. Siten sähkö aiheutti suurimman kaikista suunnanmuutoksista: se lopetti perättäisen järjestyksen tekemällä kaiken silmänräpäykselliseksi.
   Asioiden syyt alkoivat jälleen tulla tiedostetuiksi silmänräpäyksellisen nopeuden myötä. Tätähän ei ollut tapahtunut asioiden ollessa perättäisiä ja liittyessä samalla ketjuiksi. McLuhan toteaa, että sen sijaan, että kysyttäisiin, kumpi oli ensin, kana vai muna, alkoi äkkiä näyttää siltä kuin kana olisikin munan keksimä keino saada aikaan lisää munia.
   Juuri ennen kuin lentokone murtaa äänivallin, ääniaallot muuttuvat näkyviksi koneen siivillä. McLuhan pitää osuvana esimerkkinä juuri tuota, äänen äkillistä näkymistä juuri äänen loppuessa, esimerkkinä siitä olemassaolon suuresta kokonaiskuviosta, joka paljastaa uusia ja vastakkaisia muotoja juuri sillä hetkellä, kun aiemmat muodot kehittyvät huippuunsa.
   Ja entä elokuva? Se siirsi meidät pelkällä mekaanisen nopeuttamisella perättäisyyden ja yhteyksien maailmasta luovan kokonaishahmon ja rakenteen maailmaan. Tuon välineen viesti on siirtyminen perättäisistä yhteyksistä kokonaishahmoihin. Toisin sanoen, me astumme rakenteen ja kokonaishahmon maailmaan sillä hetkellä, kun peräkkäisyys väistyy yhtäaikaisuuden tieltä.

   Ranskalainen Alexis de Tocqueville on selvittänyt, kuinka juuri painettu sana oli yhdenmukaistanut Ranskan kansan tultuaan 1700-luvulla kulttuurin kyllästämäksi. Ranskalaiset olivat samaa väkeä kautta maan. Yhdenmukaisuuden, jatkuvuuden ja riveittäisyyden typografiset periaatteet olivat tulleet vanhan feodaalisen ja suullisesti kommunikoivan yhteiskunnan moniaineksisuuden tilalle. Uusi lukeneisto ja lakimiehet käynnistivät vallankumouksen käytännön tasolla.
   Englannissa puolestaan oli keskiaikaisen parlamenttilaitoksen tukeman common lawn muinainen suullinen perinne niin voimakas, etteivät uuden visuaalisen kirjapainokulttuurin yhdenmukaisuus ja jatkuvuus päässeet täysin vallalle. Tästä oli seurauksena, että Englanti vältti Ranskan tyylisen suuren vallankumouksen.
   Englanti on de Tocquevillen mukaan hylännyt typografian ja kirjapainokulttuurin, mitkä ovat luoneet yhdenmukaisuutta ja jatkuvuutta esim. Yhdysvalloissa ja Ranskassa. Tästä johtuisi englantilaisen kulttuurin epäjatkuvuus ja arvaamattomuus, kirjapainotaidon kielioppi kun ei riitä tulkitsemaan suullisen ja kirjoittamattoman kulttuurin sekä instituutioiden viestiä.
   Matthew Arnold luokitteli Englannin aateliston barbaareiksi, koska sen vallalla ja asemalla ei ollut mitään tekemistä lukutaidon tai typografian kulttuurimuotojen kanssa. Esim. kun History of the Decline and Fall of the Roman Empire -niminen paksun puoleinen teos ilmestyi, Gloucesterin herttua noteerasi asian tokaisemalle teoksen kirjoittajalle, Edward Gibbonille, seuraavasti: "Siinä sitä on taas pirun paksu kirja, eikö ole, häh? On tainnut olla tuhertamista ja tuhertamista, mr. Gibbon?"

   McLuhanin mukaan on eräs perusperiaate, joka erottaa "kuuman" viestintävälineen, kuten radion, "viileästä", kuten puhelimesta, tai kuuman elokuvan viileästä televisiosta. Kuuma on sellainen väline, joka laajentaa yhtä ainoaa aistia "runsasmääritteisesti" (runsasmääritteisyys = runsaiden tietojen antaminen).
   Valokuva edustaa visuaalisesti runsasmääritteisyyttä, sarjakuva puolestaan niukkamääritteisyyttä, se kun antaa visuaalista informaatiota niukasti. Puhelin on viileä väline eli niukkamääritteinen, koska korvalle annetaan vähän informaatiota. Ja puhe on niukkamääritteinen, koska siinä annetaan varsin vähän ja kuulijan on täydennettävä sitä sangen paljon.
   Kuumat viestintävälineet eivät jätä yleisölleen yhtä paljon täydentämistä. Siksi kuumat välineet vaativat yleisöltään vähäistä osallistumista ja viileät runsasta osallistumista. Ja siksi on luonnollista, että kuuma väline, kuten radio, vaikuttaa eri tavalla käyttäjiinsä kuin viileä väline, kuten puhelin.
   Raskaat ja hankalat välineet, kuten kivi, sitovat aikaa. Kirjoittamiseen ne ovat todella viileitä ja auttavat yhdistämään aikakausia. Paperi puolestaan on kuuma väline, joka sopii yhdistämään tiloja horisontaalisesti, sekä politiikan että viihteen valtakunnassa.
   Kuumat välineet antavat pienemmät mahdollisuudet osallistumiseen kuin viileät. Luento antaa pienemmät mahdollisuudet kuin seminaari, kirja pienemmät kuin keskustelu. Kirjapainotaidon myötä elämästä ja taiteesta hävisi monia muotoja ja monet saivat uutta intensiivisyyttä.
   
   Robert Theobald esittää teoksessaan The Rich and the Poor esimerkin siitä äkillisestä hajottavasta vaikutuksesta, mikä on viileää seuraavalla kuumalla teknologialla. Kun lähetyssaarnaajat antoivat Australian alkuasukkaille teräskirveitä, näiden kivikirveisiin perustuva kulttuuri luhistui. Sen lisäksi, että kivikirveet olivat olleet harvinaisia, ne olivat aina olleet miehisen tärkeyden perusluonteisia statussymboleja. Kun sitten naiset ja lapset saivat teräviä teräskirveitä, ja kun miehet jopa joutuivat lainaamaan kirveitä naisilta, miehinen arvoasema luhistui.
   Perinteinen heimoluonteinen ja feodaalinen hierarkia sortuu nopeasti jouduttuaan kosketuksiin jonkin mekaanisen, yhdenmukaisen ja kertautuvan kuuman välineen kanssa. Sellaiset välineet kuin raha, pyörä ja kirjoitus sekä muut spesiaaliset vaihdon ja informaation nopeuttajat ovat omiaan pilkkomaan heimorakennetta. Vastaavasti paljon suurempi nopeutus, jollaisen aiheuttaa esim. sähkö, saattaa olla omiaan palauttamaan heimorakenteen mukaisen voimakkaan osallistumisen. Erikoistuneet teknologiat hajottavat heimojärjestelmän (detribalisointi), erikoistumaton sähköteknologia puolestaan luo sen uudelleen (retribalisointi).

   Silloin kun aiheen käsittelyyn käytetään kuumia välineitä, vaikutuksiin ei voi kuulua paljoakaan eläytymistä (empatiaa) tai osallistumista. Erään vakuutusyhtiön mainos, missä oli rautakeuhkoissa (vanha hengittämistä helpottava laite) makaava perheenpää hilpeän perheensä ympäröimänä, herätti tuossa yhteydessä yleisössä enemmän kauhua kuin kaikki maailman viisaat varoitukset.
   Sama kysymys tulee esille myös kuolemanrangaistuksien yhteydessä: ehkäiseekö ankara rangaistus parhaiten raskaita rikoksia? Entä onko atomipommin ja kylmän sodan osalta massiivisten kostohyökkäysten uhka tehokkain keino säilyttää rauha?
   Mutta eikö kuitenkin ole ilmeistä, että kaikissa kyllästymispisteeseen viedyissä inhimillisissä tilanteissa tapahtuu saostumista? Kun jonkin organismin tai minkä tahansa struktuurin kaikki mahdollisuudet ja voimat on käytetty, tapahtuu jonkinlainen kuvion päinvastaiseksi kääntyminen.
   Kun pelotuskeinona on ydinase ja kostohyökkäyksen käyttäminen, on selvää, että pitkitetyn pelon seurauksena on aina turtuminen. Tämä todettiin silloin kun säteilysuojaohjelmaa alettiin tehdä tunnetuksi. Jatkuvan varuillaanolon hintana on välinpitämättömyys.
   Asia on kuitenkin riippuvainen siitä, käytetäänkö kuumaa viestintävälinettä kuumassa vai viileässä kulttuurissa. Viileässä eli epäkirjallisessa kulttuurissa käytettynä sellainen kuuma väline kuin radio vaikuttaa rajusti, aivan toisella tavalla kuin esim. Britanniassa tai Yhdysvalloissa, missä radiota pidetään viihteenä. Viileä eli vähäisessä määrin kirjallinen kulttuuri ei voi omaksua elokuvan ja radion kaltaisia kuumia viestintävälineitä viihteeksi.
   Ja mitä tulee viileään sotaan ja kuumaan pomminpelkoon, kulttuuristrategiaksi tarvitaan nimenomaan huumoria ja leikkiä. Juuri leikki viilentää todellisen elämän kuumat tilanteet matkimalla niitä. On kuitenkin huomattava, että se, mitä me pidämme omien viestintävälineittemme piirissä viihteenä tai hupina, näyttää väistämättömästi viileässä kulttuurissa kiivaalta poliittiselta kiihotukselta.
   Eräs tapa havaita kuumien ja viileiden välineiden perusero on verrata toisiinsa lähetystä sinfoniakonsertista ja lähetystä sinfoniaorkesterin harjoituksista. Kun sellaista viileää välinettä kuin televisiota käytetään, se vaatii juuri sitä prosessiin osallistumista, mitä orkesteritreeneistä välittyy. Siisti tiivis pakkaus (valmis sinfonia) sopii kuumille välineille, kuten radiolle ja levysoittimelle.

   Elokuussa 1963 avattiin ns. kuuma linja Washingtonista Moskovaan. Tarkoitukseen avattiin kaksi linjaa, toinen oli kaapeli- ja toinen langaton lennätinyhteys. Sanomat lähetettiin kaukokirjoittimella.
   McLuhan piti äärettömän onnettomana ratkaisua käyttää kirjoitusta, kuumaa välinettä, viileän, osallistumista edellyttävän puhelimen sijasta. Epäilemättä päätöksen aiheutti lännen kirjallinen mieltymys painettuun muotoon, mikä perustuu siihen, että kirjoitettua sanaa pidetään epäpersoonallisempana kuin puhelinta.
   Kirjoitetulla muodolla on aivan erilaiset vaikutukset Moskovassa kuin Washingtonissa. Ja sama koskee myös puhelinta. Venäläisten tähän laitteeseen kohdistuva kiintymys, joka sopii yhteen heidän suullisten perinteidensä kanssa, pohjautuu puhelimen sallimaan runsaaseen epävisuaaliseen osallistumiseen.
   Sekä puhelin että kaukokirjoitin toisaalta Moskovan, toisaalta Washingtonin tiedostamattomien kulttuurimieltymysten laajentumina ovat omiaan johtamaan valtaviin väärinkäsityksiin. Venäläisethän kätkevät mikrofoneja huoneisiin ja vakoilevat korvillaan, ja pitävät tätä ihan luonnollisena. Ja pitävät länsivaltojen harjoittamaa visuaalista vakoilua pöyristyttävänä ja kerrassaan luonnottomana.

   Vanhoista ajoista saakka on tunnettu se oppi, että kaikki asiat esiintyvät kehitysvaiheissaan päinvastaisissa muodoissa kuin mihin ne lopulta päätyvät. Esim. kun avaruutta alettiin tutkia ja sieltä jotain saatiin kartoitettua, W.B. Yeats kirjoitti siihen liittyvästä vastakkaiseksi muuttumisesta: "Näkyvä maailma ei ole enää todellisuutta eikä näkymätön enää unelmaa". Kuvitelmien tilalle oli tullut faktoja, näkyvään maailmaan oli saatu uutta perspektiiviä.
   Julien Bendan teos La trahison des clercs auttoi selventämään sitä uutta tilannetta, missä intellektuelli äkkiä pitää jöötä yhteiskunnassa. Benda oivalsi, että pitkään vallasta vieraantuneina ja Voltairen ajoista oppositiossa olleet taiteilijat ja intellektuellit oli sittemmin värvätty palvelemaan päätöksenteon korkeimmissa portaissa. Heidän suuri petoksensa oli, että he olivat luopuneet autonomiastaan ja muuttuneet vallanpitäjien lakeijoiksi, niin kuin atomifyysikko on tällä hetkellä sotaherrojen lakeija.
   McLuhan toteaa, että jos Benda olisi osannut paremmin historiaa, tämä olisi ollut vähemmän vihainen ja hämmästynyt, älymystön osanahan on aina ollut toimiminen vanhojen ja uusien valtaryhmien yhdyssiteenä ja välittäjänä.
   McLuhan lainaa Kenneth Bouldingia, joka on todennut jokaisessa välineessä tai struktuurissa olevan "murtumisraja, jossa järjestelmä muuttuu äkkiä toiseksi tai ohittaa jonkin kohdan, josta sen dynaamisia  prosesseja ajatellen ei ole paluuta". McLuhan ottaa esimerkin maantiestä, missä luonteenomainen täyskäännös tien ohitettua murtumisrajan on se, että maaseutu lakkaa olemasta kaiken työnteon keskus ja kaupunki lakkaa vastaavasti olemasta joutilaisuuden keskus. Itse asiassa, parantuneet tiet ja kuljetusmahdollisuudet ovat muuttaneet vanhan kaavan päinvastaiseksi, tehneet kaupungeista työnteon keskuksia sekä maaseudusta joutilaisuuden ja virkistyksen tyyssijan.

   Eräs yleisimmistä murroksen syistä kaikissa järjestelmissä on risteytyminen toisen järjestelmän kanssa. Esim. kirjapainotaito risteytyi höyrypuristimen kanssa ja radio elokuvan kanssa (jolloin tuloksena oli äänielokuva).
   Nykyisin, kun on käytettävissä mikrofilmit ja -kortit, sähköisesti tallennetuista tiedoista puhumattakaan, painettu sana saa jälleen käsikirjoitusten käsityöluonnetta. Mutta painanta irtokirjasimilla oli sinänsä suuri murtumisraja foneettisten luku- ja kirjoitustaidon historiassa, aivan samoin kuin äänneaakkoset olivat olleet murtumisrajana heimoon kuuluvan ja yksilöllisen ihmisen välillä.

   Hammaslääkärit ovat joskus käyttäneet audiac-laitetta. Potilaan korville asetettiin kuulokkeet, joista kuului niin kovaa meteliä, että se esti poraamiskipuja tuntumasta.
   Yhden aistin valinta voimakkaan kiihotuksen kohteeksi tai yhden laajennetun, eristetyn tai "amputoidun" aistin valinta teknologiassa on osasyynä siihen turruttavaan vaikutukseen, mikä teknologialla sellaisenaan on. Nimittäin, keskushermosto järjestää yleisen turtumuksen vastaukseksi erikoistuneen ärsytyksen esittämään haasteeseen.
   Ihminen, joka putoaa yllättävästi, on immuuni kaikille kivuille ja aistiärsykkeille, koska keskushermostoa on suojeltava kaikilta voimakkailta aistimusten iskuilta. Normaali herkkyys näkö- ja kuulohavainnoille palautuu vasta vähitellen. Tällöin tipahtanut voi alkaa vapista, hikoilla ja reagoida kuten olisi tehnyt aiemmin, jos keskushermosto olisi valmistautunut etukäteen nyt yllätyksenä tulleeseen putoamiseen.

   Psykiatrit ovat joutuneet ymmälleen siitä, että neuroottisten lasten neuroottiset piirteet pyrkivät häviämään näiden puhuessa puhelimeen. Jotkut änkyttäjät lakkaavat änkyttämästä siirtyessään puhumaan toista kieltä.
   Lyman Brysonilta peräisin oleva sanonta "teknologia on selväsanaisuutta" ilmaisee, että teknologiat ovat keinoja kääntää tai muuntaa tietoja toiseen muotoon. Kääntäminen on siten tietämisen muotojen "tavaamista". Se, mitä me kutsumme "mekanisoitumiseksi", on luonnon ja meidän oman luontomme kääntämistä tai muuntamista voimistuneiksi ja erikoistuneiksi muodoiksi.
   Teknologian voiman on huomattu olevan sama kuin se etu, mikä puissa kiipeilevillä apinoilla on maassa liikkuviin verrattuna. Tätä eräiden korkeampien apinoiden tarttumis- ja irrottamiskykyä on verrattu jopa pörssikeinottelijoiden menetelmiin.
   Puhuttu sana oli ensimmäinen teknologia, jonka avulla ihminen kykeni irrottamaan otteensa ympäristöstään käsittääkseen sen, tarttuakseen siihen uudella tavalla. Sanat ovat eräänlaista informaation takaisin saamista, mikä voi suurella nopeudella sulkea piiriinsä ympäristön ja kokemuksen kokonaisuudessaan. Sanat ovat monimutkaisia metaforien ja symbolien järjestelmiä, jotka muuntavat kokemuksen ilmaistujen tai ulkopuolellemme siirrettyjen aistimustemme kielelle. Muuntamalla suora aistikokemus äännesymboleiksi voidaan koko maailma herättää eloon ja palauttaa ulottuville millä hetkellä tahansa.

   Arnold Toynbee on analysoinut teoksessaan A Study of History minkälaatuisia haasteita monet eri kulttuurit ovat kohdanneet useiden vuosisatojen aikana. Erityisen hyvin pätee länsimaiseen ihmiseen Toynbeen selvitys siitä, kuinka rujot ja rammat suhtautuvat vammoihinsa aktiivisten sotureiden yhteiskunnassa. Heistä tulee spesialisteja, esimerkkinä mainitaan aseseppä Vulcanus.
   Entä miten kokonaiset yhteiskunnat toimivat, kun ne on vallattu ja kansat on orjuutettu? No, ihmiset käyttävät samaa strategiaa kuin rammat yksilöt sotureiden yhteiskunnassa. He erikoistuvat ja tulevat korvaamattomiksi herroilleen.
   McLuhan arvelee, että ihmisen orjuuden pitkä historia ja vastaärsykkeenä seurannut siirtyminen spesialismiin ovat lyöneet spesialistihahmoon orjuuden ja pelkuruuden merkin, joka on kulkeutunut nykyaikaan saakka. Länsimaisen ihmisen antautuminen teknologialleen, jonka erikoisvaatimukset jatkuvasti paisuvat,  on aina näyttänyt monen silmissä eräänlaiselta orjuudelta. Mutta seuranneeseen katkelmoittumiseen on antauduttu vapaaehtoisesti ja innostuneesti, mikä on eri asia kuin valloitetun alueen asukkaiden tietoinen spesialisoitumisstrategia.
   Jos spesialisoitumista käytetään kaiken tyrannian tai sorron vallitessa turvallisuuden saavuttamisen keinona, siihen liittyy eräs riski. Nimittäin, täydellinen mukautuminen mihin tahansa ympäristöön saavutetaan kanavoimalla kaikki energia ja elinvoima niin täydellisesti, että eliö joutuu eräänlaiseen staattiseen päätepisteeseen. Jopa vähäisetkin ympäristön muutokset vievät hyvin sopeutuneelta kaikki mahdolllisuudet vastata uusiin haasteisiin. Koko heidän turvallisuutensa ja asemansa sisältyvät yhteen ainoaan saavutetun tiedon muotoon, joten siksi uudistus ei merkitse heille uutuutta, vaan tuhoa.
   Pelkkä kahden organisaatiomuodon rinnakkainen olemassaolo luo runsaasti jännitystä. Kun kaksi erilaista yhteiskuntaa on naapureina, monimutkaisemman yhteiskunnan psyykkinen haaste vaikuttaa yksinkertaisempaan räjähdemäisenä energian vapauttajana. Samoin kuin kosketus sivilisaatioon teki barbaarit raivoisan rauhattomiksi ja käynnisti joukkomuuton, samoin vaikkapa teini-ikäinen, jonka on osallistuttava suurkaupungin elämään, vaikka ympäristö ei hyväksy häntä aikuiseksi, sortuu "kapinaan ilman syytä".
   Toynbee kohdistaa huomion yhä uudelleen siihen kulttuuristrategiaan, että jäljitellään suurmiesten esimerkkiä. Ja tämä puolestaan merkitsee, että kulttuurillisen turvallisuuden takeena pidetään tahdonvoimaa eikä niinkään tilanteiden pätevää havaitsemiskykyä.
   McLuhan arvelee, että tilanteessa, missä teknologia tunkee voimakkaasti yhteen suuntaan, voi olla hyvinkin viisasta etsiä vastapainetta. Sähkövoiman aikaansaamaan tiivistymiseen (implosion) ei voi vastata laajenemisella (explosion) tai ekspansiolla, mutta sen voi kohdata hajauttamisella ja lukuisten pienten keskusten joustavuudella. Esim. opiskelijoiden tulviminen yliopistoihin ei ole laajenemista vaan tiivistymistä. Eikä sen kohtaamiseen tarvita yliopistojen laajentamista, hyödyllisempää on luoda lukuisia itsenäisiä college-ryhmiä korvaamaan keskitettyä yliopistotehdasta.

   Kun erään suositun dj´n, David Mickeyn, show´ta siirrettiin muutaman sekunnin verran paperille, tulos oli seuraavanlainen: "Siinä oli Patty Baby ja siinä oli tyttö jolla on tanssivat jalat ja siinä oli Freddy Cannon David Mickie Showssa tänä iltahetkenä uubascubaduu how are you buubuu. Seuraavaksi me keinumme tähdellä ja ssshhhvvuuu ja liu´umme pitkin kuunsädettä."
   Dave Mickie vuoron perään liitää, vaikertaa, keinuu, laulaa, sooloilee, hyräilee ja vilistää reagoiden aina omaan toimintaansa. Hän liikkuu kokonaan puhutulla, ei kirjoitetulla kokemusalueella.
   Tällä tavalla saadaan kuulijakunta osallistumaan. Puhuttu sana sulkee dramaattisesti mukaan kaikki aistit, vaikka kirjallisesti sivistyneet ihmiset pyrkivätkin puhumaan mahdollisimman loogisesti ja välinpitämättömästi. Aistien mukanaolo on luonnollista sellaisille kulttuureille, missä lukutaito ei ole hallitseva kokemisen muoto.
   Meillä on taipumus reagoida puheessa jokaiseen vastaan tulevaan tilanteeseen, itse asiassa me reagoimme äänensävyllä ja eleellä jopa omaan puhetoimintaammekin. Kirjoitus sen sijaan pyrkii olemaan eräänlaista erillistä ja erikoistunutta toimintaa, mihin liittyy vain vähän reagoimistilaisuuksia tai -tarvetta. Kirjallinen ihminen tai yhteiskunta kehittää valtavan kyvyn toimia kaikissa mahdollisissa tilanteissa ilman sellaista tunteiden mukanaoloa, mikä on ominaista epäkirjalliselle ihmiselle tai yhteiskunnalle.

   Aikoinaan aakkoset merkitsivät valtaa ja auktoriteettia sekä sotilasvoimien kauko-ohjausta. Kun aakkoset ja papyrus oli liitetty yhteen, ne lopettivat jähmettyneen temppelibyrokratian sekä pappien tieto- ja valtamonopolin. Esiaakkosellinen kirjoitus oli vaikea hallita sen merkkien monilukuisuuden vuoksi,  aakkoset oli mahdolllista oppia huomattavasti nopeammin. Helpot aakkoset ja kevyt, halpa ja helposti kuljetettava papyrus kivien sijaan aiheuttivat yhdessä vallan siirtymisen pappisluokalta sotilasluokalle.
   Voimistaessaan ja laajentaessaan visuaalisia funktioita äänneaakkoset vähentävät kuulo-, kosketus- ja makuaistin osuutta kaikissa kirjallisissa kulttuureissa. Se seikka, ettei tällaista tapahdu esim. kiinalaisessa kulttuurissa, missä käytetään epäfoneettista kirjoitusta, sallii kiinalaisten säilyttää suuren määrän syvään kokemiseen perustuvia monitahoisia havaintoja, jotka pyrkivät häviämään foneettisia aakkosia käyttävistä sivilisoituneista kulttuureista. McLuhanin mukaan ideografia on nimittäin monitahoinen hahmo, ei äännekirjoituksen kaltainen aistien ja toimintojen analyyttinen erottaja.

   Kylä ja kaupunkivaltio ovat olennaisesti sellaisia muotoja, mitkä sulkevat sisäänsä kaikki inhimilliset tarpeet ja toiminnat. Kun nopeus ja sen mukana kauko-ohjattu sotilaallinen valvonta kasvoivat, kaupunkivaltio luhistui. Nopeutuminen pyrkii erottamaan toimintoja, sekä kaupallisia että poliittisia, ja kun nopeus ylittää tietyn pisteen, seuraa kaikissa järjestelmissä kriisi ja tuho.
   Nopeutuminen synnyttää ilmiön, mitä eräät taloustieteilijät  kutsuvat keskus-reuna -rakenteeksi. Kun tämä rakenne tulee liian laajaksi sen synnyttäneelle ja sitä valvovalle keskukselle, osat alkavat irrottautua ja laatia omia keskus-reuna -järjestelmiä. Tästähän tutuin esimerkki ovat Iso-Britannia ja sen amerikkalaiset siirtokunnat.
   Kun brittien kolmetoista merentakaista siirtokuntaa alkoivat kukin erikseen kehittää merkittävää yhteiskunnallista ja taloudellista elämää, ne tunsivat, että niiden itsensä oli muututtava keskuksiksi, joilla on omat reunansa. Tässä vaiheessa voi alkuperäinen keskus yrittää tiukentaa reuna-alueiden keskitettyä valvontaa, ja Iso-Britannia tekikin juuri niin.
   Laivaliikenne osoittautui kuitenkin aivan liian hitaaksi niin laajan valtakunnan koossa pitämiseen pelkällä keskus-reuna -pohjalla. Maavallat sen sijaan voivat merivaltoja helpommin saavuttaa yhtenäisen keskus-reuna -muodon. Merivallat pyrkivätkin luomaan reunattomia keskuksia ja maavallat puolestaan suosivat keskus-reuna -rakennetta.
   Nykyisin sähkön nopeus luo keskuksia kaikkialle. Reuna-alueet ovat häviämässä tältä planeetalta.

   Lentoliikenne hajottaa yhä enemmän vanhaa kaupunki-maaseutu -kompleksia, mikä muodostui pyörän ja tien vaikutuksesta. Tietä käytetään yhä vähemmän matkustamiseen ja yhä enemmän virkistäytymiseen. Matkustaja käyttää nykyisin lentolinjoja ja lakkaa näin tehdessään kokemasta matkustustapahtumaa. Samoin kuin aiemmin sanottiin, että valtamerilaiva voisi yhtä hyvin olla suurkaupungin hotelli, samoin suihkukonematkustaja voisi yhtä hyvin olla cocktailbaarissa, mitä matakakokemuksiin tulee. Matkustaja alkaa matkustaa vasta maan pinnalle laskeuduttuaan.
   Tällä välin maaseudulla. Siellä McLuhan näkee kehityksen kulkevan jälleen kohti pyörää edeltänyttä tietöntä nomadialuetta. Missä beatnikit kokoontuvat hiekkarannoille fundeeraamaan haikurunoja.

   Kun Rooman valtakunnan aikoina islamilaiset estivät roomalaisten papyruksen saannin, muuttui pitkään Rooman sisämerenä ollut Välimeri muslimien järveksi ja roomalainen keskus luhistui. Keskus-reuna -rakenteeseen kuuluneista periferioista tuli uuteen feodaaliseen rakennelmaan kuuluvia itsenäisiä keskuksia. Rooma menetti asemansa maailman keskuksena 400-luvulla pyörän, tien ja paperin kalvettua pelkäksi varjoksi siitä, mitä ne olivat olleet mahtinsa päivinä.
   Mistä tämä kytkös? No, McLuhan näkee roomalaisten onnistuneen alistamaan heimoalueet jonkinlaiseen visuaaliseen järjestykseen äännekirjoituksen, foneettisen kirjoituksen avulla. Ja kun muslimit estivät roomalaisia saamasta papyrusta, se merkitsi byrokratian luhistumista. Ja kun byrokratia luhistui, myös armeijaorganisaatio rampautui.
   Rooman mallissa armeija oli työvoima, mitä käytettiin koneistettuun varallisuuden luomiseen. Käyttämällä sotilaita yhdenmukaisina ja korvattavina osina Rooman sotakoneisto valmisti ja jakeli kulutukseen tuotteet, hyvin samalla tavoin kuin tapahtui teollisuudessa teollisen vallankumouksen alkuvaiheissa.  Legioonat olivat tuotantokoneisto ja lukuisat uudet kaupungit olivat kuin uusia tehtaita, joissa toimi yhdenmukaisesti koulutettua armeijan henkilökuntaa.
   Papyrus ei palannut koskaan. Ja pergamentti oli liian kallis ja harvinainen materiaali nopeuttaakseen kauppaa tai edes opetusta. Vasta paperi, joka saapui vähitellen Kiinasta lähi-idän kautta Eurooppaan, nopeutti kasvatusta ja kauppaa tasaisesti 1000-luvulta alkaen.
   Kun tieto alkoi liikkua painetussa muodossa, myös pyörä ja tie tulivat mukaan kuvioihin oltuaan paitsiossa tuhatkunta vuotta. 1700-luvun Englannissa lehdistön paine synnytti kovapäällysteisiä teitä, ja tätä sitten seurasi monenlaisia väestön ja teollisuuden uudelleenjärjestelyjä. Kirjapainotaito sai aikaan inhimillisten toimintojen eriytymisen ja laajentumisen, jollainen ei ollut kuviteltavissa edes Rooman valtakunnan loiston päivinä.
   Sanomalehdet kustansivat suurimmaksi osaksi Englannin postitiet. Ja liikenteen nopea kasvu synnytti rautatien, joka sovelsi käyttöönsä erikoistuneempaa pyörän muotoa kuin maantie.

   Vaikka muinaiset roomalaiset olivat monessa asiassa edistyksellisiä ja omaksuivat mm. foinikialaiset kirjainmerkit kreikkalaisilta, jostain syystä he pitivät kiinni vanhanaikaisesta lukujärjestelmästään. Tiedättehän roomalaiset numerot?
   No, aikanaan mentiin eteenpäin tässäkin asiassa. Erityisen suuri mullistus oli ensimmäisillä sataluvuilla kehitetty sijaintipaikan periaate. Laskennan nopeutta ja mahdollisuuksia lisättiin mielikuvituksellisesti sillä, että numerot, esim. 3, 4 ja 2 yksinkertaisesti vain asetettiin paikoilleen taululla, yksi toisensa jälkeen.
   Ja kun keksittiin laskeminen sijaintipaikkaan perustuvilla numeroilla pelkkien yhteen laskettavien lukujen sijasta, se johti myös nollan keksimiseen. Pelkkä numeroiden 3 ja 2 perättäisyys taululla jätti epäselväksi, oliko kyse luvusta 32 vai 302. Tarvittiin merkki osoittamaan numeroiden välejä.
   Mutta vasta 1200-luvulla arabian aukkoa tai tyhjää merkitsevä sifr latinalaistettiin ja liitettiin anglosaksiseen kulttuuriin sanana cipher (ziphirum). Ja lopulta sanasta tuli italian zero.

   Vaatteet ovat yksityisen ihomme laajentuma, jonka tarkoituksena on varastoida ja kanavoida omaa lämpöämme ja energiaamme. Ja asunto puolestaan on kollektiivinen keino saavuttaa sama päämäärä perhettä tai ryhmää varten.
   Asunto suojana on ruumiimme lämmönsäätelymekanismien laajentuma - kollektiivinen iho tai pukine. Ja kaupungit ovat vieläkin suurempia ruumiin elinten laajentumia, joiden tarkoituksena on vastata suurten joukkojen tarpeisiin.
   Ihmiset asuvat pyöreissä majoissa ennen kuin heidän asutuksestaan tulee pysyvää ja heidän työorganisaationsa kehittyy erikoistumisen asteelle. Antropologit ovat usein panneet merkille tämän siirtymisen pyöreästä nelikulmaiseen muotoon tietämättä siihen syytä.
   Kaikkein yksinkertaisimmin sanottuna asunto merkitsee yritystä laajentaa ruumiin lämmönsäätelymekanismia. Vaatteet liittyvät tähän kysymykseen suoremmin, tosin pintapuolisemmin, ja lisäksi enemmän yksityisesti kuin yhteiskunnallisesti. Sekä vaatteet että asunto varastoivat lämpöä ja energiaa sekä pitävät ne helposti saatavilla monien muutoin mahdottomien tehtävien suorittamista varten.
   Lämmönsäätelyä McLuhan pitää avaintekijänä asumisessa samoin kuin vaatetuksessakin. Eskimoiden asuntohan on tässä kohden hyvä esimerkki. Eskimot tulevat toimeen päiväkausia ilman ruokaa yli neljänkymmenen asteen pakkasessa. Sen sijaan vaatteeton alkuasukas menehtyy ilman vettä ja ruokaa muutamassa tunnissa.
   Monia saattaa hämmästyttää, että iglun muoto johtuu priimuskeittimestä. Eskimot ovat kautta aikojen asuneet pyöreissä kivitaloissa ja asuvat suurimmaksi suurimmaksi osaksi edelleen. Lumikuutioista rakennettu iglu on verraten uusi kehitysilmiö tuon "kivikautisen" kansan elämässä. Iglun kaltaisissa rakennuksissa asumisen mahdollisti valkoisen miehen ja tämän mukana kuljetettavan keittimensä tulo.
   Iglu on ansapyytäjien käyttämä tilapäinen suoja. Eskimot ryhtyivät ansapyyntiin vasta tultuaan kosketuksiin valkoihoisten kanssa. Siihen asti eskimot olivat olleet ravinnonkeräilijöitä.

   Jos asuntoa tarkastellaan ryhmä- tai yhteisövaatetuksena, voidaan nähdä, että uudet lämmitystavat aiheuttavat muutoksia tilamuodoissa. McLuhan nostaa kuitenkin myös valaistuksen lähes yhtä tärkeäksi kuin lämmitys. Siksi lasi liittyy niin kiinteästi asumisen historiaan. Peilin tarina puolestaan on tärkeä luku pukeutumisen, tapojen ja minätietoisuuden historiassa.
   Erään slummialueen rehtori antoi erään kerran jokaiselle oppilaalle tämän oman valokuvan. Lisäksi luokkahuoneisiin sijoitettiin useita suurikokoisia peilejä. Tuloksena oli hämmästyttävä oppimistulosten parantuminen.
   McLuhan selittää tämän siten, että tavallisesti slummilapsi on hyvin vähäisessä määrin visuaalisesti orientoituva. Hän ei näe itseään siten, että hänestä tulee jotakin. Hän ei suuntaa katsettaan etäisiin päämääriin ja kohteisiin. Hän on juurtunut omaan arkipäivän maailmaansa eikä voi rakentaa sillanpääasemaa visuaalisen ihmisen varsin erikoistuneeseen aistielämään.  

   Kun Gutenberg kehitti kirjapainotaidon, painamisen irrallisilla kirjakkeilla, se merkitsi monimutkaisen käsityön ensimmäistä mekanisointia. Ja siitä tuli kaiken myöhemmän mekanisoinnin perikuva.
   Painannan kahdella ensimmäisellä vuosisadalla tahto nähdä antiikin ja keskiajan kirjoja oli voimakkaampi kuin halu lukea ja kirjoittaa uusia kirjoja. 1700-luvun alkuun saakka huomattavasti yli puolet kaikista painetuista kirjoista oli alunperin julkaistu vanhalla ja keskiajalla.
   Sulattaessaan - joidenkin mielestä sotkiessaan - yhteen antiikin ja keskiajan maailman kirja loi uuden maailman, modernin maailman, joka 1900-luvulla joutui kokemaan uuden sähköteknologian. McLuhanin mukaan sähköiset tiedonsiirtokeinot muuttavat meidän typografista kulttuuriamme yhtä jyrkästi kuin kirjapainotaito muovasi keskiaikaista käsikirjoitus- ja skolastista kulttuuria.
   Kirjapainotaito muutti niin oppimis- kuin markkinoimisprosessejakin. Kirja oli ensimmäinen "opetuskone" ja samalla ensimmäinen joukkotuote. Vahvistaessaan ja laajentaessaan kirjoitettua sanaa typografia paljasti kirjoittamisen rakenteen ja laajensi sitä suuresti.
   Margaret Mead kertoo, kuinka erään kaukaisen saaren asukkaat kiihtyivät suuresti, kun heille näytettiin useita kappaleita samasta kirjasta. Kyllähän alkuasukkaat olivat kirjoja nähneet, mutta vain yhden kappaleen kutakin, ja he olivat pitäneet sitä kappaletta ainoana. McLuhan pitää alkuasukkaiden hämmennystä luonnollisena reaktiona siihen, mikä loppujen lopuksi on kirjanpainannan ja joukkotuotannon kaikkein maagisin ja voimallisin tekijä. Avoin yhteiskunta on avoin yhdenmukaisen typografisen koulutuskäsittelyn ansiosta, ja tämä sallii minkä tahansa ryhmän rajoittamattoman laajentamisen lisäämällä.
   Typografian lukuisista ennalta arvaamattomista seurauksista nationalismin nousu lienee tutuin. Väestöjen poliittinen yhdistäminen kansalliskielten ja kieliryhmien avulla kun ei ollut ajateltavissa ennen kuin kirjapainotaito muutti kunkin kansankielen laajaksi joukkovälineeksi. Kirjapainotaito räjäytti heimon, tilalle tuli yksilöiksi koulutettujen ihmisten yhteenliittymä.

   Samaan aikaan kun irtokirjakkeet loivat mekaanisen kirjoituksen, kehittyi pimeän huoneen seinälle heijastuvien liikkuvien kuvien katselu (camera obscure) huvittelumuodoksi. Jos ulkona paistaa aurinko ja yhdessä seinässä on neulanreikä, näkyvät ulkomaailman kuvat vastapäisellä seinällä. Tuo uusi keksintö innosti taidemaalareita, sillä se voimisti perspektiivin ja kolmannen ulottuvuuden uutta illuusiota.
   Mutta nuo 1500-luvun varhaiset liikkuvien kuvien katselijat näkivät kuvat ylösalaisin. Tästä syystä otettiin käyttöön linssi, jotta kuva kääntyisi ylöspäin.
   Itse asiassa, myös meidän normaali näkökuvamme on ylösalaisin. Me länsimaalaiset emme kuitenkaan sitä tiedosta, me kun opimme psyykkisesti kääntämään verkkokalvokuvan visuaalisesta taktiiliseksi ja kineettiseksi. Me aivan ilmeisesti tunnistamme näkemämme oikeinpäin olevaksi, mutta emme me sitä ns. suoraan sellaisena näe.
   Välineiden tutkijalle se seikka, että ns. normaali oikeinpäin olevaksi näkeminen onkin muuntamista aistista toiseen, antaa hyödyllisen vihjeen niistä vääristämis- ja muuntamistoiminnan lajeista, joita kaikki kielet ja kulttuurit saavat aikaan kaikissa meissä. Eskimostahan on verrattoman huvittavaa katsoa, kuinka länsimainen kaveri vääntelee niskojaan nähdäkseen iglun seiniin kiinnitetyt lehdistä leikatut kuvat. Eskimon ei nimittäin tarvitse nähdä kuvaa oikeinpäin sen enempää kuin lapsen, joka ei ole vielä oppinut tuntemaan riveittäisiä aakkosia.
   Todisteet siitä, etteivät alkuasukkaat havainnoi perspektiivisesti eivätkä käsitä kolmatta ulottuvuutta, näyttävät uhkaavan länsimaisen minän kuvaa ja rakennetta, kuten monet ovat huomanneet vierailtuaan havaitsemista tutkivassa Ames-laboratoriossa Ohion valtionyliopistossa. Kyseinen laboratorio on suunniteltu paljastamaan niitä erilaisia illuusioita, mitä me luomme itsellemme "normaalina" pitämämme visuaalisen havainnoinnin piirissä.

   McLuhan pitää lehdistöä kirjamuodon mosaiikkisena seuraajana. Mosaiikki on yhteisöllisen, kollektiivisen kokonaishahmon ilmaisutapa ja vaatii syvää osallistumista. Ja tämä osallistuminen on pikemminkin yhteisöllistä kuin yksityistä, enemmänkin inklusiivista kuin eksklusiivista.
   Kauan sitten lehdet odottivat uutisten tulevan niiden luokse. Benjamin Harrisin 25.9.1690 Bostonissa julkaisema ensimmäinen amerikkalainen sanomalehti ilmoitti ilmestyvänsä "kerran kuukaudessa (taikka useammin, jos ilmaantuu jokin tapahtumien ryöppy)".
   Sitten lehdistölle alkoi valjeta, ettei uutisia pitänyt pelkästään välittää, vaan myös kerätä, ja itse asiassa tehdä. Se, minkä lehdet julkaisivat, oli uutinen. Muu ei.
   
   Mainonta pääsi täyteen vauhtiin 1800-luvun lopulla, kun kuvalaatoitus keksittiin. Tämän jälkeen mainostekstiä ja kuvia voitiin vaihtaa halutun mukaan. Vielä merkittävämpänä McLuhan pitää sitä, että kuvat tekivät mahdolliseksi sanoma- ja aikakauslehtien levikin huomattavan lisääntymisen, jolloin myös mainosten määrä ja tuottavuus lisääntyivät.
   Sen sijaan, että mainonta esittäisi yksittäisen väitteen tai näköalan, se tarjoaa elämäntavan, joka sopii kaikille tai ei kenellekään. Esimerkkinä automainos, missä lasten helistin on takapenkin edessä olevalla paksulla matolla ja missä sanotaan, että kaikki häiritsevä helinä on poistettu autosta yhtä helposti kuin auton omistaja voisi ottaa pois helistimen. McLuhan pitää tekstiä silkkana vitsinä, joka harhauttaa arvostelukyvyn samalla kun auton kuva alkaa vaikuttaa hypnotisoituun katselijaan.
   Ne, jotka käyttävät koko elämänsä "valheellisten ja harhaanjohtavien mainostekstien" vastustamiseen, ovat McLuhanin mielestä yhtä suuri lahja mainostajille kuin raittiusintoilijat ovat panimoille sekä moralistiset sensorit kirjoille ja elokuville. Vastustajathan ne parhaita kannustajia ja edistäjiä ovat.
   Kirjallisesti sivistyneet eivät hyökkää koskaan mainosten alitajuisia syvyyssuuntaisia sanomia vastaan, koska he eivät pysty havaitsemaan järjestelyn ja tarkoituksen epäsanallisia muotoja eivätkä keskustelemaan niistä. McLuhan toteaa, ettei heillä ole taitoa väitellä kuvien kanssa.
   Kun tv´n varhaiskauden lähetyksissä kokeiltiin kätkettyjä mainoksia, kirjallisesti sivistyneet joutuivat pakokauhun valtaan ja rauhoittuivat vasta kun niistä luovuttiin. Se, että typografia sinänsä vaikuttaa pääasiallisesti alitajuisesti samoin kuin kuvatkin, on jäänyt kirjakulttuuriin suuntautuneelle yhteisölle salaisuudeksi, jota siellä ei vain pystytä oivaltamaan.
   Elokuvat toivat amerikkalaisen elämäntavan koko kaavan valkokankaalle yhtämittaiseksi mainokseksi. Mitä tahansa tähti piti yllään, söi tai käytti, oli niin tehoava mainos, ettei sellaisesti ollut osattu uneksiakaan.

   Kun lennätin otettiin käyttöön vuonna 1844, McLuhanin mukaan siitä alkoi ahdistuneisuuden aikakausi. Ihminen oli ryhtynyt lennättimen myötä laajentamaan keskushermostoaan. Ja hermojen siirto hermoston tai aivojen ulkopuolelle ja ruumiin elinten vieminen niiden sisäpuolelle merkitsee pelon tilan luomista.
   Florence Nightingale oli Britannian voimakkaan uuden teollisen valtaryhmän varakas ja hienostunut jäsen, joka alkoi nuorena ottaa vastaan kärsivien ihmisten hätämerkkejä. Jotka olivat aluksi täysin käsittämättömiä. Jotka mullistivat koko hänen elämäntapansa, eikä niitä voinut sovittaa siihen kuvaan, mikä hänellä oli vanhemmista, ystävistä ja kosijoista. Hän kuitenkin, silkkaa nerouttaan, pystyi muuntamaan uuden epämääräisen ahdistuneisuuden ja elämänpelon syvästi inhimilliseksi osallistumiseksi ja sairaalauudistukseksi.
   Nightingale alkoi ajatella aikaansa eikä pelkästään elänyt sitä. Hän keksi sähkön aikakaudelle uuden kaavan: sairaanhoidon. Ruumiin hoitamisesta tuli myös hermojen hoitoa aikakaudella, joka oli ensi kerran ihmiskunnan historian aikana laajentanut hermostonsa itsensä ulkopuolelle.
   Nightingale saapui kaukaiselle tapahtumanäyttämölle, mitä keskuksena oleva Lontoo valvoi yleisen sähköä edeltäneen hierarkkisen kaavan mukaan. Sähkö antoi heikoille ja kärsiville voimakkaan äänen sekä pyyhkäisi tieltä ajattelun ohjekirjaan sidotut byrokraattiset erikoistuneisuudet ja ammattien määritelmät.

   McLuhan ei pidä sattumana, että senaattori Joseph McCarthyn kausi päättyi pian sen jälkeen, kun tämä pääsi televisioon. Pian sen jälkeen lehdistö päätteli, ettei kyseinen kaveri ollut enää uutinen. Sen enempää McCarthylle kuin lehdistöllekään ei liene selvinnyt, mitä tapahtui.
   McLuhan muistuttaa television olevan viileä väline. Se torjuu kuumat hahmot ja asiat sekä lehdistön kaltaisesta kuumasta välineestä tulevat ihmiset.
   Ne, jotka seurasivat Kennedyn ja Nixonin vaalikeskusteluja radion välityksellä, vakuuttuivat vahvasti Nixonin etevämmyydestä. Nixonin kannalta ratkaisevaa oli kuitenkin se, että hän tarjosi viileälle välineelle, televisiolle, terävän ja runsasmääritteisen henkilökuvan ja vastaavan toiminnan, mutta televisio sai hänet vaikuttamaan epäaidolta, teeskentelijältä.
   McLuhanin mukaan televisio ei ole sellaista varten, jonka rooli ja asema elämässä ilmenee voimakkaasti hänen ulkoisesta olemuksestaan. Televisioon sopii sellainen, jota voi ulkonäön perusteella pitää opettajana, lääkärinä, liikemiehenä tai kymmenkunnan muun ammatin edustajana yhtaikaa. Jos esiintyjä näyttää helposti luokiteltavalta, kuten Nixon, television katsojalle ei jää mitään täytettävää. Tv-kuva tekee tällöin katsojan olon epämukavaksi. Hän ajattelee, että tuossa tyypissä on jotain vialla.
   Kennedy ei näyttänyt rikkaalta, ei edes poliitikolta. Hän olisi voinut olla mitä tahansa sekatavarakauppiaasta ja professorista jalkapallovalmentajaan asti. Hän ei ollut liian täsmällinen eikä liian valmis puheissaan - ja siten hän ei pilannut kasvojensa ja hahmonsa miellyttävän huoletonta epämääräisyyttä.
   Hitlerin poliittisen uran McLuhan näkee olleen suoranaisesti radion ja äänenvahvistuslaitteiden ansiota. Tämä ei tarkoita sitä, että nämä välineet olisivat välittäneet hänen ajatuksiaan tehokkaasti Saksan kansalle, hänen ajatuksillaan McLuhan ei näe olleen erityisemmin merkitystä.

   Kun Kanadassa Torontossa tehtiin 1960-luvun alussa simultaanikoe, millä kokeiltiin eri välineiden vaikutusta, tulokset yllättivät television osalta. Neljälle sattumanvaraisesti valitulle opiskelijaryhmälle annettiin samaan aikaan samat tiedot esiaakkosellisten kielten rakenteesta. Yksi ryhmä sai tiedot television ja yksi radion välityksellä, yhdelle ne esitti luennoija ja yksi luki ne itse.
   Lukijaryhmää lukuun ottamatta sama lukija esitti tiedot suorana sanavirtana ilman keskusteluja, kysymyksiä tai taulun käyttöä. Aineisto oli kunkin ryhmän käytettävissä puolen tunnin ajan. Sen jälkeen kaikkien koehenkilöiden oli täytettävä samanlainen kyselykaavake.
   Kokeen järjestäjät yllättyivät kerrassaan, kun television ja radion välityksellä tiedot saaneet menestyivät paremmin kuin kaksi muuta ryhmää. Lisäksi tv-ryhmä oli huomattavasti radioryhmää parempi.
   Koe uusittiin valitsemalla ryhmät jälleen sattumanvaraisesti. Uudessa kokeessa annettiin kaikki mahdollisuudet kunkin välineen mahdollisimman tehokkaaseen käyttöön. Radio- ja tv-esitystä dramatisoitiin monilla auditiivisilla ja visuaalisilla keinoilla. Luennoija käytti hyväkseen taulua ja ryhmäkeskustelua parhaansa mukaan. Painettua muotoa tehostettiin typografian kekseliäällä käytöllä ja sivujen taitolla siten että kaikki tärkeät kohdat korostuivat. Toisin sanoen, koetta uusittaessa kaikkien välineiden teho kohotettiin huippuunsa.
   No, sillä kertaa ylivoimainen voittaja oli radio. Miksi näin?
   Aikanaan syy selvisi, ilmeinen syy. Televisio on viileä, osallistumista vaativa väline. Kun sitä kuumennetaan dramatisoimalla ja kärjistämällä, se tehoaa heikommin, se kun tarjoaa silloin pienemmän osallistumismahdollisuuden. Radio puolestaan on kuuma väline, joten jos sen tehoa lisätään, se vaikuttaa paremmin.
   Radio voi palvella taustaäänenä tai melun voimakkuuden säätelijänä. Televisio sen sijaan ei ainakaan 1960-luvulla soveltunut taustaksi. Se vaati katsojaan mukaansa. Sen kanssa oli oltava.
   Sangen monet asiat ovat muuttuneet television tulon jälkeen. Uusi väline on antanut kovan iskun paitsi  elokuvalle, myös Amerikan tärkeimmille aikakauslehdille. Jopa sarjakuvalehtien levikki on laskenut huomattavasti.
   Ennen tv´n aikakautta pohdittiin yleisesti, miksei Jeppe osaa lukea. Television tultua käyttöön tämä on saanut kokonaan uudet havainnointitavat. Ja enää Jeppe ei ole ollut lainkaan entisensä.

   McLuhan näkee paradoksaalisena sen, että automaatio tekee yleissivistävän kasvatuksen välttämättömäksi. Servomekanismien sähkökausi vapauttaa äkkiä ihmiset edeltäneen konekauden mekaanisesta ja erikoistuneesta orjuudesta. Samoin kuin kone ja auto vapauttivat hevosen ja siirsivät sen viihteen tasolle, samoin automaatio tekee ihmiselle.
   Meitä on äkkiä alkanut uhata vapautuminen, joka asettaa koetteelle sisäiset mahdollisuutemme itsenäiseen ammatin harjoittamiseen ja mielikuvituksekkaaseen yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Ja tätä kohtaloa McLuhan vertaa taiteilijan yhteiskuntarooliin.
   Kauan sitten ihminen, vaeltava ravinnonkerääjä, omaksui tiettyyn paikkaan liittyvät tai suhteellisen kiinteää asutusta edellyttävät tehtävät. Hän alkoi erikoistua. Kirjoitus- ja kirjapainotaidon kehittyminen olivat tämän prosessin päävaiheita. Nämä taidot olivat äärimmäisen erikoistuneita erottaessaan tietämisen roolit toiminnan rooleista, vaikka toisinaan saattoikin vaikuttaa, että "kynä on miekkaa mahtavampi".
   Mutta sähkön ja automaation vaikutuksesta sulautui katkelmallisten prosessien teknologia äkkiä ihmisten dialogiin ja tarpeeseen ottaa huomioon kaikessa inhimillinen yhteisyys. Ihmisistä on äkkiä tullut vaeltavia tiedonkerääjiä, vaeltavampia kuin koskaan, enemmän tietoja saavia kuin koskaan, vapaampia katkelmallisesta erikoistuneisuudesta kuin koskaan - mutta samalla he ovat mukana yhteiskunnan kokonaisprosessissa laajemmin kuin koskaan, sillä sähkön avulla me laajennamme keskushermostomme maailmanlaajuiseksi ja saamme silmänräpäyksellisesti kaikki inhimilliset kokemukset vuorovaikutussuhteeseen keskenään.
   Sähköiset menetelmät, joita käytetään informaation nopeaan ja täsmälliseen varastointiin ja siirtoon, ovat tehneet suurimmatkin yksiköt yhtä helposti käsiteltäviksi kuin pienet. Täten tehtaan tai kokonaisen teollisuudenhaaran automatisoiminen on vian pieni malli niistä muutoksista, mitä yhteiskunnassa on tapahduttava saman sähköteknologian vaikutuksesta, kaiken keskinäisen riippuvuuden ollessa lähtökohtana.
   Koska sähköenergia on riippumaton työtoiminnan paikasta ja laadusta, se vaikuttaa tehtävään työhön hajauttavasti ja tekee sen muodoiltaan vaihtelevaksi. Tämä logiikka ilmenee selvästi esimerkiksi tulesta tulevan valon ja sähkövalon välisestä erosta. Ihmiset, jotka kerääntyvät nuotion tai kynttilän ympärille saadakseen lämpöä tai valoa, eivät pysty yhtä riippumattomaan ajatteluun tai edes työskentelyyn kuin sähkövaloa käyttävät. Samalla tavalla ovat automaatiossa piilevät yhteiskunnalliset ja opetusmuodot itsenäisen ammatinharjoittamisen ja taiteilijan autonomian muotoja.
   McLuhan näkee hätäännyksen siitä, että automaatio uhkaa yhdenmukaistaa koko maailman, olevan nyt ohitetun mekaanisen standardoinnin ja spesialismin heijastumista tulevaisuuteen.

   Marshall McLuhanin teos Ihmisen uudet ulottuvuudet on huolestuneen filosofin näkemys 1960-luvun ihmisestä ja ihmiskunnasta. Kirjoittaja on analysoinut huolellisesti historiaa, syitä ja seurauksia, tehnyt teräviä havaintoja aikalaisistaan ja hahmotellut tulevaisuutta. Nyt tiedämme, että kaikessa hän ei ole osunut aivan keskelle (esim. auton hän näki olevan välivaihe, mistä hän ennakoi luovuttavan jo 1900-luvulla), ja jotkin tulkinnat ovat aina olleet vähän kiistanalaisia, mutta ajatuksia herättävä tapaus kirja joka tapauksessa on.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Sari Näre: Styylaten ja pettäen
Yliopistopaino 2005
229 sivua


Helsingin Yliopiston sosiologian dosentti, Vihreiden kaupunginvaltuutettu Sari Näre on tutkija, joka on paneutunut varsinkin nuorison elämään. Hänen viime vuosien tunnetuimpia tutkimuksiaan on vuonna 2005 ilmestynyt teos Styylaten ja pettäen. Kyseinen tutkimus valmistui hieman aiottua myöhemmin, projektista tuli yllättävän raskas, se vei tekijältään voimat ja hermot pahemman kerran.
   Kun Näre julkaisi vuonna 2000 tutkimuksen nuoriin tyttöihin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta, hän joutui vuosia kestäneen kollegiaalisen häirinnän kohteeksi. Eräässä vaiheessa hän alkoi jo pelätä oman ja poikansa turvallisuuden puolesta. Styylaten ja pettäen on siis kirjoittajalleen työvoitto monessakin mielessä.

   Näreen tutkimuksen kohteena ovat 1990-luvun alun laman aikana lapsuuttaan eläneet, 2000-luvun nuoret aikuiset ja aikuisuuden kynnyksellä olevat. Näre selvitti, miten he rakentavat suhdetta toisiinsa, sekä ovatko seurusteluun ja ihmissuhteisiin liittyneet asenteet koventuneet laman sekä kilpailupainotteisen viihde- ja työelämän seurauksena. Lisäksi tarkastelussa on, löytyykö nuorten elämäntyylistä piirteitä, jotka saattaisivat ennakoida muutoksia individualismissa ja sosiaalisissa suhteissa laajemminkin. Kirjan keskeisenä teemana on kysymys, onko nuoren aikuisen mahdollista toteuttaa itseään kulttuurissa, jossa joutuu jatkuvasti arvioimaan, voiko toisiin luottaa.

   Jo vuoden 2000 tutkimuksessa (Nuorten tyttöjen kohtaama seksuaalinen väkivalta ja loukattu luottamus tunnetaloudessa; julk. Nuorisotutkimusverkosto) luottamus nousi keskeiseksi teemaksi. Aineistosta syntyi tarve perehtyä tarkemmin luottamustematiikkaan, koska aihe nousi esiin tavalla tai toisella melkein jokaisessa haastattelussa, vieläpä sitä erikseen kysymättä. Ystävän tärkeimpinä ominaisuuksina nuoret korostivat luotettavuutta ja rehellisyyttä.
   Nämä ovat perinteisiä suomalaisia ihanteita, mutta tapa, millä nuoret puhuivat luotettavuuden merkityksestä, antoi aiheen pohtia sen merkitystä laajemminkin. Onko jokin muuttunut viime vuosikymmeninä suhteessa luottamiseen?

   Kuten on yleisesti todettu, tasapainoisen luonteen rakentamisen edellytyksenä on luottamus. Luottamus on yksilön ja yhteisön välinen side, joka luotsaa myös kasvavaa nuorta. Se on eräänlaista välittämisen vaihdantaa. Lapsen kasvussa välitetyksi ja huolehdituksi tuleminen on keskeinen ehto kyvylle rakentaa luottamusta toisiin. Kyse on siis vuorovaikutuksen laadusta, millä on taipumus laajeta perhesuhteista ystävyys- ja työsuhteisiin.
   Nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa on ongelmana se, että globaalin talouden paineet murentavat luottamusta yksilötasolla. Tämä ei voi olla vaikuttamatta nuorten luottamuksen rakentumiseen - ovathan nuoretkin osa perhettä, jonka vanhemmat ovat työelämän riepoteltavina.

   Luottamukseen sisältyy riski sen menettämisestä. Näin se saattaa meidät riippuvaisiksi siitä, mihin luotamme.  Luottamuksen kääntöpuolella ovatkin riippuvuus ja haavoittuvuus.
   Siinä missä luottamus on ollut kunnia-asia agraarisemmassa kulttuurissa, siitä näyttää nyky-yhteiskunnassa tulleen pikemminkin vaihdon väline: luottamusta riittää niin kauan kuin siitä on itselle hyötyä.

   Luottamuksen ilmapiiri on tavoiteltava asia monella tavalla. Sen avulla syntyy myös sosiaalista pääomaa, joka edistää samalla taloudellisen pääoman kasvua.
   Sosiaalista pääomaa on sekä rakenteellinen, yhdistävä ulottuvuus, että rakennetta koossa pitävä, sitouttava ulottuvuus. Kun sitoutuminen ja yhteisyys vähenevät, luottamuskin on altis pettämään.

   Näre lainaa Robert D. Putnamia, joka toi muutama vuosi sitten kansainväliseen keskusteluun sosiaalisen pääoman käsitteen. Putnamin mukaan amerikkalaisten keskinäinen luottamus, vuorovaikutus ja yhteisöllisyys ovat vähenemässä sekä ystäväpiirissä että perheessä, niin työssä kuin vapaa-ajassakin. Hän havainnollistaa väitettään vuosien 1980-1997 välisen ajan keilailutilastoilla. Tuon jakson aikana amerikkalaisten keilailijoiden lukumäärä kasvoi 10 %, mutta keilailuklubien määrä laski 40 %.
   Putnamin mukaan vapaaehtoistyö ja kansalaistoiminta tuottavat sosiaalista pääomaa ja sen myötä myös taloudellista pääomaa. Kuitenkin voi olettaa, että globaalin kapitalismin paineesta johtuvat työelämän muutokset vaikuttavat yhteisöllisyyden rapautumiseen myös USA´ssa. Juuri taloudelliset paineet nimittäin heikentävät sosiaalisen pääoman rakentumista - kun työelämä vaatii liikaa, ihmisillä ei riitä energiaa muuhun toimintaan.

   Suomalaisten tutkijoiden mukaan työttömien selviytyminen työ- ja toimintakykyisinä perustuu ratkaisevasti sosiaaliseen kannatteluun. Luottamus muihin suojaa myös sairastumiselta. Ihmissuhteissaan syrjäytyneet työttömät sairastavat keskimääräistä enemmän.
   Tutkijoiden mukaan nöyryytetty ja häpeää kärsivä minä voi periaatteessa jaksaa työttömyyden pidentyessäkin, jos elämään löytyy sellainen lahjan logiikkaan perustuva yhteisöllinen side, missä loukattu minä otetaan sellaisenaan vastaan. Tässä on kysymys toisaalta henkilökohtaisesta toipumisesta, toisaalta kiinnittymisestä sellaisiin arvoihin, jotka korostavat jotain aivan muuta kuin suoriutumisen ja pärjäämisen primäärisyyttä - siis arvoja, joiden nojalla on tullut hylätyksi

   Luottamuksen ristiriitainen olemus tarkoittaa kuitenkin, että kannattelun kääntöpuolena syntyy myös kielteiseksi koettua riippuvuutta ja rajoitteita. Luottamuksen haasteiksi nousevat velvollisuudet ja pakot. Osa nuorista  tulkitsee verkoston jäseniin turvautumisen riippuvuudeksi, joka on uhka omalle autonomialle ja hidaste polulla aikuisuuteen.
   Toiseen luottaminen synnyttää nuoressa myös velvollisuudentunteita. Esille nousee pelkoja kiitollisuudenvelkaan joutumisesta ja kyvyttömyydestä selviytyä omin avuin.
   Osa nuorista ratkaisee ristiriidan torjumalla henkilökohtaiselta verkostolta tulevan tuen kokonaan. Näille nuorille riippuvuus epävirallisista ja virallisista verkostoista on ongelma ja uhka, ja ainoana ratkaisuna he pitävät riippuvuuksista eroon pyrkimisen ja omin avuin selviämisen niin pitkälle kuin mahdollista.

   Näreen mukaan, kun katsoo ympäröivää kulttuuriamme ja sen visuaalista maisemaa, voi sanoa, että sen tuki lasten sosiaalisen alkupääoman rakentumiselle on heikko. Arvoja ja normeja välittyy paitsi perheen ja koulun, myös median, mainonnan ja muiden kulttuurituotteiden kautta. Suomi onkin mielenkiintoinen poikkeus Euroopassa, sen suhteen, mitä kansalaiset pitävät luotettavimpana instituutiona. Useimmissa Euroopan maissa luotettavimpana instituutiona pidetään perhettä, mutta ei Suomessa: meillä luotettavimmaksi instituutioksi arvostetaan Yleisradio.

   Suomeenkin näyttäisi olevan rantautumassa mm. Yhdysvalloista tuttu ilmiö, missä perhe-elämästä näyttää tulevan yhä lisääntyvässä määrin työtä, ja vastaavasti työstä enemmän perhe-elämän kaltaista. Samaan aikaan, kun perhe-elämän rituaalit rapistuvat, työpaikoilla luodaan uusia rituaaleja ja laajennetaan tunnekulttuuria. Kotielämän rationalisaatio ei välttämättä tyydytä emotionaalisesti, vaan kotivelvoitteita saatetaan paeta työelämän virikkeisiin. Näin perhe-elämäkin tulee uhratuksi työlle.
   Tämä kehitys heijastaa myös yhteiskunnan ikäsegrekoitumista: kukin ikäryhmä viettää suurimman osan valveillaoloajastaan oman ikäistensä seurassa. Tämä taas heikentää sukupolvien välistä vuorovaikutusta samoin kuin vanhempien mallintavaa vaikutusta lastensa kehityksessä. Näre viittaa tässä kohden Hitlerin Saksassa tehtyyn yhteiskuntakokeiluun, missä katkottiin yhteys vanhemman sukupolven välittämiin arvoihin ja perinteisiin. Hitler-jugendin toiminnan ideahan oli, että nuoret johtivat nuoria ja heissä kasvatettiin ruumiin ja nuoruuden hurmaan liittyvää omnipotenssia, kunnes nuoret sitten pistettiin sotimaan.

   Millaisia lapsuuskokemuksia olikaan kotioloissa ollut rikoksentekijöillä? Useimmissa tapauksissa oli koettu fyysistä väkivaltaa. Näistä useissa tapauksissa fyysisen väkivallan harjoittaja oli ollut perheen isä. Näissä tapauksissa tämä usein löi lastaan remmillä tai kumiletkulla. Joissakin tapauksissa lapsen päätä pidettiin väkisin veden alla tai lasta ammuttiin aseella.
   Psykologisessa väkivallassa uhattiin mm. lyödä kirveellä tai puukolla. Tai sitten vanhemmat uhkasivat itsemurhalla. Eräs isä oli kertonut pelottelumielessä tarinoita isistä, jotka tappoivat lapsiaan. Luonnollisesti myös solvaukset ovat psykologista väkivaltaa.
   Väkivallan lisäksi myös laiminlyönti voi tehdä lapsesta vanhemmiten rikollisen. Laiminlyövät vanhemmat käyttivät harvoin kurinpidollisia toimia ja vetäytyivät mielellään vaikeista tilanteista. He olivat ongelmien suhteen avuttomia ja suuresti riippuvaisia ulkopuolisesta tuesta. Heidän lapsensa olivat vauvaiässä hyvin passiivisia, ja hieman vanhempina puuttuvien rajoitusten ja valvonnan takia siirtyivät usein hajanaisesta toiminnasta toiseen.
   Turvattomat perheolosuhteet altistavat myös kaveri- ja ystävyyssuhteiden haavoittumiselle. Turvattomasti vanhempiinsa kiinnittyneet lapset ovat taipuvaisia suuntaamaan aggressionsa koulukavereita kohtaan, mikä taas aiheuttaa näissä torjuntaa.

   Mitä nuoriso sitten arvostaa kavereissaan eniten? Kärkipaikalla oli siis luotettavuus. Sen lisäksi tärkeinä pidettiin ystävällisyyttä, kohteliaisuutta, avuliaisuutta, kiltteyttä, reiluutta, rentoutta, järkevyyttä, huumorintajua ja hauskuutta, sekä sitä, ettei haasta riitaa. Vastaavasti selän takana juoruavista, häröilijöistä ja mummoja potkivista ei pidetty.

   Enemmistö sekä tytöistä että pojista sanoi viettävänsä aikaa mieluiten sekaryhmissä. Näre pitää mahdollisena, että yhteiskunnassa tapahtunut naisinvaasio julkisiin tehtäviin on voimistanut toiminnallisella tasolla sukupuolten välistä luottamusta, toisin sanoen vahvistanut naisten ja miesten sosiaalista pääomaa. Mutta miten sitten onkaan emotionaalisen pääoman laita? Se onkin jo toinen kysymys.

   Tommi Hoikkala päätteli aikoinaan nuorten kirjoittamista parisuhteita käsittelevistä aineista, että sekä tytöt että pojat arvostivat toisissaan avoimuutta. Mutta siinä missä se tarkoitti pojilla samansieluisuutta, se tarkoitti tytöille tunteista puhumista ja niiden jakamista.
   Eräiden tutkijoiden mukaan pojat harjaantuivat pienestä pitäen intimiteettiin ilman sentimentaalisuutta, läheisyyteen ilman pitkiä keskusteluja sekä empatiaan ilman sanoja. Mal An Ghaillin tutkimuksessa tehdään havainto, minkä mukaan monet pojat kokivat  itsensä yksinäisiksi kavereidensa seurassa, koska poikaryhmissä vältettiin tunteista puhumista.
   Myös tyttöjen silmissä pojat näyttäytyivät haavoittuvina, juuri siksi, että he eivät osanneet puhua tunteistaan. Tämä taas vahvisti tyttöjen kokemista itsensä kypsinä ja vahvoina.

   Miespuolisilta haastatelluilta toimeentulotukiasiakkailta puuttui palkkatyöhön ja perheeseen liittyvä kaksoissosialisaatio. He rakensivat selviytymisstrategiansa vetäytymisen ja aggressiivisen torjunnan varaan, mikä voi merkitä estettä työmarkkinoille sijoittumisessa, koska yhteistoiminta ja käskyjen vastaanotto voivat olla heille vaikeita asioita. Tämä kuvasi myös haastateltujen miesten asemaa tunnesuhteessa: he eivät puhuneet intiimeistä asioistaan kenellekään ja heidän keskinäinen ystävyytensäkin perustui kohtalotoveruuteen, samanlaisiin intresseihin, emotionaalisen tuen ja ymmärryksen sijaan. Emotionaalisen pääoman puute näyttää tässä ryhmässä kytkeytyvän palkkatyöstä syrjäytymiseen.

   Työkulttuurissa jaettu pyrkimys emotionaalisiin suhteisiin kasvattaa tunnepääomaa myös aikuisten välisissä suhteissa. Tämän osa miehistä saattaa kokea naisten haalimaksi tunnevallaksi. Tytöillä vaikuttaa olevan taipumusta myös intensivoida tunnesuhteitaan, he kun rakentavat idoliinsa persoonallisen suhteen ja jakavat siihen suuntaamiaan tunteita ystävyyssuhteissaan, mikä tiivistyy fani-ilmiössä. Pojilla taas on tyypillisempi hiljainen intimiteetti. Läheisyyden rakentuminen tapahtuu nonverbaalisti joko olemalla läsnä tai yhteisellä tekemisellä. Tytöille on tyypillisempää kannattaa tätä intimiteettiä puheella. Tytöt rakentavat puhumisella enemmänkin läheisiä suhteita toisiinsa, pojat puolestaan ennemmin varmistavat puheillaan valta-asemiaan suhteessa yleisöön.

   Nuorten arkiseen puhekulttuuriin näyttää kuuluvan nimittely, lähinnä huorittelu ja homottelu. Kovaltakin kuulostavan kielenkäytön merkitys kuitenkin vaihtelee hyväntahtoisesta huulenheitosta verbaaliseen häirintään. Näreen mukaan pahantahtoinen nimittely on tytöille haavoittavaa, emotionaalisesti ja sosiaalisesti loukkaavaa. Tytöt myös tunnistivat nimittelyyn liittyvän kaksinaismoralismin ja suhtautuivat poikia kriittisemmin ilmiöön. Tosin jotkut tytöt olivat sitä mieltä, että jos aletaan nimitellä, se on tytön oma syy. Lisäksi, jos tyttö on tummien, esim. somalialaisten, kanssa, huono maine tuli tavallista helpommin.

   Seurustelusuhteet ovat tytöille riskialttiimpia. Haastatteluissa ilmeni, että mikäli suhteesta levisi juoruja kouluyhteisöön, negatiivisemmat vaikutukset kohdistuivat enemmän tyttöihin kuin poikiin. Miksei seurustelulla sitten ole poikien osalta lainkaan samanlaista riskiä?
   Pojilla on omat tapansa torjua kunniaansa "uhkaavat" tilanteet, varsinkin jos toimivat ennakolta.  Leimaaminen on tehokas tapa torjua tyttöjen harjoittamaa poikien arviointia. Kyseenalaisen maineen saaneen tytön "kierrättäminen", hyväksikäyttäminen ja sulkeminen ulos seurustelusta ikään kuin vähentävät tämän uskottavuutta siltä varalta, jos tämä myöhemmin sattuisi julkisesti arvostelemaan poikia, joiden kanssa on ollut.

   Mitä hyväntahtoiseen nimittelyyn tulee, poikien huumorilla harjoittama keskinäinen möykkääminen on itse asiassa väline rakentaa heidän välistään luottamusta. Vaatiihan keskinäistä luottamusta esittää huulta heittämällä sellaista, mikä tarkoituksella  esitettynä saisi toisen körmyttämään kaveriaan. Myös tytöt ovat alkaneet harjoittaa vastaavaa ystävällismielistä huulenheittoa. Näin samalla ikään kuin liudennetaan mm. huora-sanan merkitystä. Pojathan ovat siis tehneet tämän saman jo aiemmin, teinien kielenkäytössähän v---n h--o tarkoittaa nykykielessä samaa kuin Kekkosen aikana tarkoitti s------n ääliö.

   Itse prostituutioon nuoret suhtautuivat suht sallivasti. Toisaalta jotkut saattoivat paheksua siihen liittyvää itsensä häpäisemistä. Toiset taas perustelivat prostituution tarpeellisuutta sillä, että prostituutio toimii ikään kuin miesten viettipurkausten varaventtiilinä, minkä kieltämisen seurauksena saattaisivat esim. raiskaukset lisääntyä. Tämä ajatus ei kuitenkaan ole saanut empiiristä näytöä maista, missä prostituutio toimii laillisesti. Raiskaukset eivät ole hävinneet, koska prostituoitujen palvelusten käyttäminen ei poista raiskaajille tyypillistä halua alistaa ja nöyryyttää uhria.
   
   Tietoisuus raiskatuksi tulemisen mahdollisuudesta kuuluu varsinkin nuorilla tytöillä naiseksi kasvamiseen. Nuori ikä näyttää olevan yksi raiskatuksi joutumisen riskitekijä. Kolme neljäsosaa poliisin tietoon tulleista raiskauksista on kohdistunut alle 30-vuotiaisiin ja joka kolmas alle 21-vuotiaisiin.
   Omissa haastatteluissaan Näre pyrki kartoittamaan nuorten käsityksiä raiskauksista, muttei kysynyt suoraan, oliko joku tullut raiskatuksi. Hyväksikäyttö sen sijaan nousi keskusteluissa esiin. Eräs tyttö kertoi, kuinka poika oli käskenyt lähteä, jos ei halua sänkyyn. Tyttö oli sen verran rakastunut silloin, että suostui, mutta jälkeenpäin katui ja paljon. Toinen tyttö kertoi, kuinka poika oli ollut koko illan aivan höveli, tarjosi koko illan kaikkea - ja illan päätteeksi vaati vastapalveluksen.

   Jos pojat ovat käyttäneet hyväkseen humalan tai muun syyn takia puolustuskyvyttömässä tilassa ollutta tyttöä, he usein huorittelevat tätä jälkeenpäin. Sillä tavalla he kyseenalaistavat tytön kokemuksen ja saavat tämän pysymään hiljaa. Myös selvissä raiskaustapauksissa.

   Hyväksikäyttäjän persoonallisuudella on esitetty olevan kolme keskeistä taustatekijää: häpäisevä, emotionaalisesti torjuva tai puuttuva isä; turvaton kiintymyssuhde äitiin; sekä lapsena kohdattu perheväkivalta. Hyväksikäyttäjä hakee teoillaan eheyttävää kokemusta, on kykenemätön luottamaan sekä taipuvainen syyttämään muita. Hänellä on ongelmia myös vihantunteiden ja mustasukkaisuuden kanssa.

   Osa haastatelluista, lähinnä osa tytöistä, suhtautui kriittisesti kaapelikanavilla esitettyyn pornoon, jota monet haastatellut nuoret olivat ainakin jonkin kerran katsoneet. Ryhmä poikia katsoi pornokanavia aktiivisesti ja heidän kohdallaan Näreen mieleen tuli kysymys, missä määrin tämä katselu oli traumatisoinut heitä. Näiden poikien asenteet tyttöjä kohtaan olivat sen suuntaisia, että ne saattoivat saada haavoittamisia aikaan.

   Näre on huomannut, että lapset ja nuoret lukevat eri tavoin kulttuurituotteiden sisältöjä. Pojat kokevat TV-väkivallan tyttöjä suuremmalla mielihyvällä, tytöt suhtautuvat väkivaltaan vakavammin. Väkivalta kiinnostaa nimenomaan aggressiivisia lapsia ja juuri antisosiaaliset pojat ovat taipuvaisimpia ottamaan mallia väkivaltaviihteestä, kuten Pahat pojat -elokuvan ja liikemurtojen yhteyttä tutkineet Anne Alvesalo ja Pekka Santila ovat havainneet. Kovuutta ihannoivat, väkivaltaisia ja seksistisiä asenteita ilmaisevat pojat saattavat myös korvata puuttuvia tai epätyydyttäviä läheissuhteitaan uppoutumalla fiktioon.    
    
   Päivi Honkatukian tutkimuksen Lähentelijöitä riittää...  mukaan yhdeksäsluokkalaisista tytöistä neljäsosa kertoi kokeneensa häirintää ja viitisen prosenttia väkivaltaa. Häirintä käsitti mm. seksuaalisia ehdotuksia, lähentelyä, koskettelua, kiinnipitämistä ja väkisin suutelemista. Myös poikia on häiritty, häirityistä noin neljäsosa oli poikia.
   Tytöt kertoivat poikia useammin tulleensa häirityiksi arjessa, koulussa tai harrastuksissa. Poikia häirittiin yleensä juhlavammissa olosuhteissa, discoissa tai bileissä. Näreen omassa aineistossa korostui ikäero ahdistelijaan, joka tyypillisesti  oli aikuinen mieshenkilö. Nuoria näytti häiritsevän, ettei aikuinen pysynyt omassa roolissaan, vaan yritti tunkeilemalla päästä kontaktiin nuorison kanssa, ikään kuin lasten pitäisi vetää rajat aikuisten toiminnalle.

   Kun nuori on halunnut tutustua toiseen, perinteisesti poika on ollut se, joka on tehnyt aloitteen. Edelleen näin tapahtuu valtaosin. Periaatteessa tyttö voi tehdä aloitteen siten, että vähän flirttaa ja antaa ymmärtää, mutta hän yleensä odottaa, että poika tekee sen varsinaisen aloitteen. Kuten eräs haastateltu asian ilmaisi, nainen haluaa olla saalis, haluaa, että häntä jahdataan.
   Nykyisin tosin näyttää siltä, että osa tytöistä on aktiivisempia ja toisaalta osa pojista passiivisempia. Sukupuolet ovat siis toimintastrategioidensa osalta lähestymässä toisiaan, vaikka sen hintana näyttäisi olevan, että molemmille muodostuu ensisijaiseksi toiminnan malliksi miehille tyypillinen tunnetoimijuus.
   Tanssiminen on perinteisesti ollut kätevä keino sattua yhteen. Silloin ei ole edes niin tarkkaa, kuka joutuu tekemään ensimmäisen siirron. Nykyisin on vielä sikäli helpompaa, ettei enää tarvita välttämättä paria - nyt nuoriso voi mennä joraamaan joko yksin tai isommassa ryhmässä.

   Petetyksi ja jätetyksi tuleminen on yleisin pelko, minkä haastatellut, varsinkin tytöt, liittivät seurustelun riskeihin. Tytöillä on tarve kiintymykseen ja rakastamiseen, mutta Näre on saanut vaikutelman, että pettymyksiltä suojautuminen jotenkin estäisi selkeää "käsikirjoituksen" rakentumista, koska liiallisia tunteita olisi tyttöjen mielestä toisaalta parempi pystyä säätelemään.

   Stjepan Metrovicin teoksessa Postemotional Society (1997) esitetään nyky-yhteiskunnasta visio, minkä mukaan spontaanit tunteet puutuvat ja älyllistyvät helposti manipuloitaviksi, yleensäkin tunteet muuntuvat nopeasti käsiteltäviksi. Postemotionaalisten ihmisten tulisi olla työkykyisiä heti irtisanomisen jälkeen ja surra nopeasti, jolloin hautajaisistakin tulee nopeita ja tehokkaita. Tilanteisiin on reagoitava välittömästi ilman tunnekuohuja.
   Näre allekirjoittaa edellä esitetyn kuvauksen katsoessaan tapaa, miten nykynuoret puhuvat suhteistaan ilman suuria tunteita. Visiota tukee myös tosi- ja törky-TV-ohjelmien tulva, missä ohjelmissa toistetaan mallia olemaan tuntematta silloin kun sattuu.
   Tunteiden puutuminen liittyy mielikuvituksen köyhtymiseen, mitä puolestaan visuaalinen häirintä edistää. A.R. Hochschildin mukaan tunne-elämäkin on kulttuurissamme kaupallistettu. Hänen tutkimissaan 1980-luvulla julkaistuissa ohjekirjoissa naisille on kaupattu samanlaista ihmiskuvaa kuin 1950-luvulla kaupattiin valkoisille keskiluokkaisille miehille. Tässä ihmiskuvassa pidettiin parempana pyrkiä riippumattomuuteen ja itsenäisyyteen kuin kiinnittyä toiseen liian emotionaalisesti.
   Kun kumpaakin sukupuolta nimenomaisesti kasvatetaan olemaan kiintymättä toisiinsa ja jopa välttämään toistensa hoivaamista, se johtaa siihen, että läheisyyden ja kiintymyksen tarpeita korvataan ostamalla tavaroita ja palveluja. Intiimielämän kaupallistamisen taustalle on siis kiinnittynyt myös taloudellisia intressejä.

   Taiteessa kuvataan usein etukäteen sitä, minkä tutkimus tavoittaa ja käsitteellistää vasta jälkijunassa. Nykyisen, individualistisen romaanin oletus, että romaani saa "luonnollisen" muotonsa seuraamalla päähenkilön elämäntarinaa, on hylätty. Yksityisen ihmisen elämä ei enää näyttäydy elämäntarinana, eikä tällainen voi siis toimia romaanin kantavana rakenteena.

   Individualismi on potentiaalisesti täynnä paradokseja. Itsensä toteuttaminen voi kääntyä hyväksikäytöksi ta altistumiseksi hyväksikäytölle. Luottaminen voi koitua pettymykseksi tai mielihyväntavoittelu vaaraksi. Individualistisessa yhteiskunnassa joutuu jatkuvasti neuvottelemaan ja tasapainoilemaan muiden individualistien kanssa, mikä helposti rajaa itsensä toteuttamisen mahdollisuuksia. Voidakseen toteuttaa itseään on voitava luottaa, mutta luottamus on samalla altistumista petetyksi tulemiselle.
   Nykyajalle on tyypillistä ns. uusheimoisuus, joissa sosiaaliset siteet ovat vaihdettavissa. Uusheimojen rajat ovat häilyviä, ryhmään kuulumisen sijaan niille on tyypillistä ryhmästä toiseen liikkuminen.
   
   Näre kutsuu 1980-luvulla syntyneiden sukupolvea kasvavien riskien ja virtualisoituvan ajan sukupolveksi. Sukupolven edustajat joutuvat elämään virtaavien todellisuuksien ympäröimänä, mikä konkretisoituu internetin välittämässä off- ja on-line -todellisuudessa.
   Monet sukupolven suhteet ovat alkaneet ravintoloissa. Varsinkin edellisen vakituisen suhteen päättymisen jälkeen monet solmivat nopeasti useita tilapäisiä suhteita.
   Tämä sukupolvi on osallistunut laajamittaisesti päivähoitoon ennen kouluikää. Useat vaihtuvat hoitajat ja hoitopaikat, lapsen saaman huomion katkonaisuus sekä empaattisen läsnäolon puute saavat lapsen arjen muistuttamaan virtuaalimaailman katkonaisuutta.
   Kasvatus on suuntautunut tempoilevaan, lyhytjännitteiseen pätkäelämään vaihtuvine työ- tai ihmissuhteineen. Itse asiassa, yhteiskunnalliset olosuhteet suorastaan pakottavat nuoria kehittämään valmiutta vaihtamaan kurssia tilanteen mukaan.

   Tommi Hoikkalan mukaan osasta nuoria tulee ns. slackereita. Slacker valitsee rennon, jopa vastuuttoman elämäntyylin, koska tämän päivän ponnistelu ei takaa huomisen palkkiota. Slackerit ovat monin tavoin ihan tavallisia, itseensä luottavia ja toisista välittäviä, sosiaalisia ja elämyssuuntautuneita yksilöitä. He ulosmittaavat kaiken mahdollisen sosiaalituen ja siipeilevät aina kun pystyvät. He kokevat suurimmaksi ongelmakseen, mistä saisivat riittävästi rahaa.

   Näre esittää, että yhteiskuntaan on tullut uusi ihmistyyppi, ns. vakooja. Vakooja on sellainen, joka esittää muuta kuin on onkiakseen tietoa mahdollista tulevaa suunnanmuutosta varten. Hän ei paljasta itseään, vaan hyödyntää vuorovaikutusta omien asemiensa parantamiseen. Hän käyttää toisen luottamusta edukseen ja on valmis tarvittaessa kääntämään kelkkansa.

   Keskiverto perheenäiti tekee kotona palkatta usein hirmu paljon hommia. Lea Pulkkinen kuvaa teoksessaan Mukavaa yhdessä äitiyden väheksyntää yhteiskunnassamme. Väheksyntää esiintyy, ainakin jos sitä mitataan taloudellisilla tulonsiirroilla. Äitiyspäiväraha on puolet tavanomaisesta työttömän peruspäivärahasta.
   Näreen mukaan, jos virtualisoitumisen tuottama tunteiden hiipuminen merkitsee aivan uudenlaista käännettä, naisten tekemää tunnetyötä voidaan joutua arvostamaan pakon edessä aivan uudella tavalla. Näreen tutkimus viittaa siihen, että muutos on käynnissä. Aiemmin itsestäänselvyytenä pitämämme palkattoman työn arvo saattaa tulevaisuudessa tulla nähtäväksemme.

   Sari Näreen tutkimus Styylaten ja pettäen on syvälle porautuva analyysi nykypäivän nuorisosta ja nuorista aikuisista. Havainnollistaakseen tutkimustaan Näre on ottanut raportinomaisen tekstin lomaan autenttisia keskusteluja, joita hän on haastateltavien kanssa käynyt. Muutenkaan tämä raportti ei kovin kuiva ole, ja dialogit elävöittävät tekstiä niin, että ehkä tätä teosta uskaltaa suosittaa jopa niille, joista tutkimus on tehty. Ainakin sosiaalipolitiikan tutkijoiden kannalta kyseessä on käytännössä jonkinlainen perusteos, jota tulevaisuudessa ei aihetta lisää tutkittaessa oikein voi sivuuttaa. Samoin poliittisten päättäjienkin soisi tähän kirjaan tarttuvan, mieluummin vielä ennemmin kuin myöhemmin.

 -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Pasi Falk ja Pasi Mäenpää: Lottomiljonäärit
Gaudeamus 1997
203 sivua


Otetaanpa vaihteeksi käsittelyyn vähän toisenlainen yhteiskunnallinen ilmiö. Lottoarvonta on kuulunut suomalaiseen lauantai-iltaan 1970-luvun alusta lähtien ja monenlaista sinä aikana on tapahtunut. Muutamat asiat eivät muutu, mm. viralliset valvojat tervehtivät edelleen virallisen oloisesti. Myös ruudun tällä puolella pidetään kiinni perinteistä, esim. lottotytön vaatevalintojen arvostelu on useassa huushollissa samanlaista kansallisurheilua kuin itse lottoaminenkin.
   Harva asia on synnyttänyt niin paljon salaliittoteorioita ja urbaanilegendoja kuin lottoarvonta. Tiedättehän nämä teoriat siitä, kuinka arvonnan tulos on järjestetty, ja jutut siitä, kuinka voittajan elämä tuhoutuu liian suuren voiton myötä. Lottoarvonta on ehdottomasti aihe, josta on ollut tilaus asialliselle tieteelliselle tutkimukselle.
    
   Dosentti Pasi Falk Helsingin yliopiston sosiologian laitoksesta sekä valtiotieteen maisteri Pasi Mäenpää samasta laitoksesta ovat tehneet tutkimuksen lottovoittajien elämästä. Kirja Lottomiljonäärit on itse asiassa osa Falkin laajempaa hanketta, jossa tutkittiin ihmisten kulutusta lähestymällä aihetta tiettyjen erityisteemojen kautta. Lottovoiton ohella erityisteemoja olivat shoppailu ja keräily.

   Toimittaja Kati Juurus (nykyisin tuttu Yleisradion MOT-ohjelmasta) julkaisi Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä 5/1997 lukijoiden lähettämiä kertomuksia siitä, mistä nämä unelmoivat. Lottomiljonäärit-kirjassa käytetään myös tätä aineistoa materiaalina. Juttu oli tehty 208´n tapauksen pohjalta, 164 näistä otettiin kirjan analyysien materiaaliksi.
   Kirjassa käytettiin kahta eri tapaa jakaa unelmat eri tyyppeihin. Tapauksessa 1 unelmat porrastetaan realistisista haaveista fantasioihin.

   1.A. Realistinen tavoite. Nämä ovat tulevaisuuden suunnitelmia, jotka aiotaan tai halutaan toteuttaa jossain vaiheessa. Näillä tavoitteilla ei ole lukkoon lyötyä aikataulua. Suunnitelmia on tehty, mutta varsinaisia käytännön toimenpiteitä ei ole aloitettu suunnitelman toteuttamiseksi.
   1.B. Periaatteessa mahdollinen tavoite. Nämä haaveet ovat käytännössä varsin epätodennäköisiä reaalielämässä. Näitä ovat esim. lottovoitto tai menestyväksi kirjailijaksi tuleminen. Näistäkään päämääristä ei ainoastaan unelmoida, vaan niiden eteen tehdään jotain konkreettista. Esimerkiksi täytetään lottokuponki tai lähetetään kirjoitelmia kustannusyhtiöihin ihmeteltäviksi.
   1.C. Fantasia. Näitä ei pysty toteuttamaan. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa pyrstötähdellä matkustaminen.

   Otanta oli siis 164 vastausta. Näistä A-luokkaan osui 33 kpl, B-lokeroon 102 kpl ja C-luokan vastauksia löytyi 29 kpl.
   Vastaajista naisia oli n. 75 % ja miehiä 25 %.  Muuten vastattiin melko samassa suhteessa, mutta 1.A sai osakseen naisten hienoisen yliedustuksen, 82 %.
   1.B oli siis selvästi laajin lokero. Tämä kertoo kirjan tekijöiden mukaan siitä, että nykyihmisen unelmat ovat maallistuneet projekteiksi, joita ei koskaan välttämättä yritetä toteuttaa, mutta joista on silti mukava haaveilla. Kuvitelmia myös tukee tieto siitä, että jotkut muut ovat jo toteuttaneet kyseisen unelman.

   Toinen unelmien tyypittelyperuste on luokittelu unelmien paikan mukaan.
    
   2.A. Rakennetaan unelmien idylli tänne. Tullaan onnelliseksi oman tähänastisen elämän kehyksissä. Näin tapahtuu esim. jos haaveilija rakentaa oman harmonisen maailmansa rakkaimpiensa kanssa mökkeineen, puutarhoineen jne.
   2.B. Lähdetään pois täältä. Joku haluaa olla mieluummin alituisesti matkalla kuin varsinaisesti päästä perille. Hän saattaa haluta kokea jonkinlaisia seikkailuja seikkailujen perään ja kulkea vapaana kuin taivaan lintu. Eräs kyselyyn vastanneista, mies 65 v., kertoo ykköshaaveekseen maailmanympärimatkan vaimonsa kanssa. Hän haluaisi nähdä maita ja mantereita, paikkoja, joista jo nyt saa ja jonne lähettää kirjeitä filatelian ja lionismin merkeissä.
   2.C. Rakennetaan idylli toisaalle. Eräät haluavat löytää paikan, missä olisi hyvä olla ja minne haluaisi jäädä lopullisesti. Kohteita voivat olla kaukomaat, tai kaupunkilaisten kohdalla ihan vain maalaisidylli kauniin järven rannalla. Nämä vastanneet eivät halua olla jatkuvalla matkalla, vaan nimenomaan perillä jossain.

   Näihin lokeroihin pystyi sijoittamaan 71 vastausta. A-luokkaan hakeutui 8 kpl, B-vastauksia tuli 41 kpl ja C-lokeroon luokiteltiin 22 kpl. Unelmissa paras paikka oli siis yleensä muualla.
   2.A oli miesten suosiossa, heidän osuutensa oli 62,5 %. 2.B meni jokseenkin tasan, 2.C meni naisvastaajille prosentein 91. Naisilla tuntuu olevan enemmän taipumusta mieltää ihannemaailmansa paikaksi, miehillä mielikuva taas painottuu liiketilaksi.
   
   Edellä esitetyn jaottelun pohjalta voidaan varioida toisenlainenkin jakotapa.

   2.D. Ollaan joku toinen. Jotkut vastanneista haluavat olla nykyistä minäänsä suurempia ja mahtavampia, monin tavoin ylivertaisia suhteessa koettuun minäänsä sekä usein myös suhteessa muihin ihmisiin, jotka näin ottaisivat uneksijan uuden hahmon esikuvakseen - ja unelmakseen.
   2.E. Löydetään joku toinen. Löydetään se oikea, saavutetaan suuri rakkaus, joka kestää ikuisesti.

   Näihin lokeroihin sijoitettiin 70 vastausta. D-vastauksia tuli 40 kpl ja E-vastauksia 30 kpl. Molemmissa naisten osuus oli noin 80 %.

   Kirjassa on huomattava määrä muitakin lokerointitapoja, samoin paljon esimerkkiejä, jotka ovat peräisin haastateltujen kertomuksista. Nämä edellä kuvatut tavat ovat kuitenkin ne merkittävimmät.
   Mainittakoon tässä kuitenkin vielä erään Tervalammen kuntoutuskeskuksen miespuolisen asiakkaan lyhyesti ja lakonisesti ilmoittama unelma: "Minun unelma on lottovoitto ja iso".

   Pääosa kirjasta, eli ns. itse asia, koottiin aineistosta, joka saatiin, kun hastateltiin 24 lottovoittajaa. Voitot olivat osuneet vuosien 1984 ja 1993 välille.

   Tutkimuksessa todetaan, että kun käytössä oleva rahamäärä kasvaa yli totuttujen mittojen, eli kun rahamäärä ylittää sen rajan, joka kunkin kohdalla määrittyy suhteessa siihenastisen elämän taloudelliseen mittakaavaan, tuo rahamäärä muuttuu laaduksi - tai paremminkin erityislaatuiseksi määrällisyydeksi. Siitä tulee "valtava rahakasa", joka latautuu tarunhohtoisen aarteen myyttisillä merkityksillä. Aarteenomainen jättipotti mielletään välineeksi, jonka avulla saavutetaan kaikki mahdollinen rahalla saatava hyvä.
   Lottovoitto on unelmien toteuttamisen väline, mutta toisaalta siitä itsestään tulee unelman kohde seuraavan päättelyn tuloksena: "Jos saan lottovoiton, saan myös kaiken muun haluamani".
   Tällä unelman kohdentamisen muutoksella on seuraamuksensa. Unelma ikään kuin pysähtyy välineeseen eikä enää välttämättä etene itse unelmakohteiden mielikuvallistamiseen. Lottovoitosta tulee siis kaikkien unelmien edustaja. Itse asiassa se asettuu niiden paikalle ja tekee niiden ilmaisemisen tarpeettomaksi. Unelma korvautuu eräänlaisella "aarrefetisismillä" eli rahakasa muuttuu välineestä perimmäiseksi tavoitteeksi.

   Eräs ei-rationaalinen ilmiö on se, että jos Veikkaus mainostaa esim. kahden miljoonan euron tuplajättipottia, lottokansassa on havaittavissa ihan erilaista vipinää kuin jos Veikkaus tiedottaa jotain 500.000 euron potista. Miksi näin? Eihän niitä, joille puoli milliä on pikkuraha, loppujen lopuksi kovin montaa ole. Ei, vaan kyse on olennaisesti siitä, että potin myyttinen aarre-merkitys vahvistuu ja mielikuva suunnattomasta rahamäärästä muuttuu yhä kiehtovammaksi.

   Luultavasti jokaiselle on tuttu loton yhteydessä kysytty "Mitä tekisit, jos...?"
   Eräs mielenkiintoinen seikka tutkimuksen lottovoittajissa on se, ettei oikein muisteta lottovoittoa edeltäviä lottohaaveita, eikä edes sitä, oliko niitä ollut lainkaan. Voittajien haaveita ei siis kunnolla pysty vertailemaan, olivatko ne samanlaisia kuin ei-voittaneiden haaveet.
   Eräs asia on kuitenkin selvä. Jos voitto tulee, välineen rajattomaan voimaan liittyneet unelmat ovat mennyttä. Rahamäärän rajat konkretisoituvat. Toisaalta elämän arvot ja odotukset saattavat siirtyä asioihin, joita rahalla ei saa, kuten terveyteen ja ihmissuhteisiin.

   Millainen sitten on se voiton hetki, kun seitsemäskin numero osuu ja tietoisuus siitä alkaa hiipiä kohti tajuntaa?
   Paras hetki on useimmiten juuri arvonnan jälkeen. Joku on alkanut tanssia, toinen taas käynyt parvekkeella karjumassa. Eräänä ääripäänä mainittakoon eräs 60-vuotias mieshenkilö, joka muisteli, kuinka hän oli poikansa kanssa seurannut arvontaa ja ladellut monotonisesti "se mulla on, se mulla on..." Kun seitsemäskin oli osunut, poika oli todennut, että "sulla on sitten seittemän oikein", mihin toinen oli vastannut "niin on, joo".
   Eräs haravajärjestelmää käyttänyt muistelee "ennätysvoittoaan". Ensin tuli kymmenen numeron haravalla seitsemän oikein ja sitten vielä lisänumero. Vasta toinen lisänumero meni ohi.
   Voitonhuuman jälkeen iskee usein jonkinasteinen epäusko. Jos vieressä on joku, häntä pyydetään tarkistamaan kuponki. Veikkauksen henkilökunta on tottunut vastaamaan joillekin voittajille parikymmentäkin kertaa, kun nämä ovat soittaneet kerta toisensa jälkeen ja kysyneet, että olihan se oikein.
   Siinä vaiheessa kun numeroista viimein ollaan varmoja, meillä Suomessa aletaan perikansalliseen tapaamme miettiä, mikä muu vielä saattaisi mennä vikaan. Tositteet viedäänkin usein Veikkauksen kassakaappiin säilöön, kunnes protestiaika on ohi.

   Voiton jälkeen harkintakyky ei aina ole terävimmillään. Voittajat tekevät joskus heräteostoksia, joita katuvat myöhemmin, joskus jo seuraavana päivänä. N. 30-vuotias pariskunta kertoo, kuinka mies meni autokauppaan tilaamaan Mersun, hinta silloin 600.000:- markkaa. Seuraavana päivänä vaimo kävi liikkeessä perumassa kaupan. Vaimon kertoman mukaan myyjä otti asian melko raskaasti.
   Yleensä voittajat eivät kuitenkaan ryntää heti ostamaan kaikenlaista älytöntä. Ja jos jokin kulutustottumuksissa siihen suuntaan muuttuukin, siitä palaudutaan melko nopeasti entiseen. N. 30-vuotias pariskunta kertoo, että jonkin aikaa voiton jälkeen ruokaa ostettiin aivan turhan paljon. Kun jääkaappiin ei enää mahtunut, eikä ylijäämää jaksanut syödä, ruokaa piti heittää pois enemmän kuin Oiva Lohtanderin tähdittämässä hyllytetyssä vaalimainoksessa. Moraalinen krapulahan siitä seurasi, ja pian kauppalaskut laskivat lähes entiseen.

   Lottovoitto ei kovin usein tuonut voittajalle iloja, yleensä se nimenomaan vähensi huolia. Kulutusyllykkeistä pidättäytyminen on haastatelluille yhtä luonnollinen kuin yleinenkin, kyseenalaistamaton toimintaohje. Toisin eläminen näyttäytyy silkkana turmion tienä. Itsekuri koetaan yleensä myönteisenä sävynä, pidättäytymisten ei koeta kahlehtivan elämää.

   Paitsi riemua, kyllä lottovoitto tuo mukanaan myös ahdistusta. Suuri elämänmuutos stressaa, vaikka muutos olisikin positiiviseen suuntaan.
   Joillakin voittajilla on käynyt vielä voiton yhteydessä erikoisia yhteensattumia. Eräs nainen, noin 70 vuotta, muistelee, kuinka rahat tulivat tilille muutamaa päivää luvattua aiemmin - naisen isoisän 125-vuotispäivänä. Eikä siinäkään vielä kaikki. Samana päivänä talon katolta tipahti valtava lumimöykky, joka hautasi mm. kolme autoa. Nainen ehti vain kuulla kovaa suhinaa ja sitten takana jo rysähti. Naama oli valkoinen vielä pitkään sen jälkeen.

   Lottovoittajan kannalta on rauhoittavampaa, jos lottovoitto ikään kuin tasapainottaa hyviä ja huonoja asioita. Jos voittajalla on aiemmin ollut vaikeuksia, hän itse ei tunne erityisesti syyllisyyttä menestyksestään. Myöskään muut voitosta tietävät eivät tällöin ole yhtä kateellisia.

   Ensimmäinen lottovoittajan mieleen tuleva ajatus ei aina ole ostaminen, useammin se on säästäminen. Huolestuttaa, miten rahat saa Veikkaukselta itselle turvaan. Voiton vastaanottamisen ja tallettamisen vaihe onkin ainoa vaihe, jolloin voittaja yleensä haluaa apua muilta. Ensikontakti on yleensä oma tuttu pankki.
   Pankki ottaa kannettavakseen varallisuuden muodostaman taakan. Pankissa myös suhteutetaan rahasumma, osoitetaan, ettei se lopultakaan niin kauhean suuri ole. Usealle tämä on merkinnyt helpotusta.
   Kun raha on vähän aikaa talletettuna, se "kesyyntyy". Yli puolet voittajista on jättänyt rahat pankkiin, usein määräaikaiselle tilille. Muutama asunto-osake on ostettu lasten tuleviksi opiskelukämpiksi. Pörssi ja osakkeet ovat useimmiten jääneet etäisiksi, niihin sijoittivat yleensä vain ne voittajat, joilla oli ennestäänkin osakesijoituksia. Useimmiten pankki esitteli muutaman vaihtoehdon ja asiakas valitsi riskittömimmän.
   Pienemmillä paikkakunnilla pankinjohtaja saattoi tarjota pullakahvit ja kukkia. Tästä käytöksestä asiakkaat eivät yleensä juurikaan perustaneet, he pikemminkin tarkkailivat, kuinka lipevästi johtaja käyttäytyi. Lottovoittaja oli yleensä pankkiin tullessaan hämmentynyt, eikä oloa helpottanut, kun koko pankin henkilökunta meni yhtäkkiä ihan sekaisin. Palvelun asiallisuus on ollut asiakkaalle tässä tilanteessa tärkeää.

   Lottovoittajan ehkä tärkein päätös on, kenelle voitosta kertoo. Salaaminen alkaa heti ja vaistomaisesti. Kirjassa salaajat jaetaan kolmeen ryhmään.
   1. Tiukimmin salanneet kertoivat vain puolisolle ja aikuisille lapsille tai muille erityisen läheisille. Ryhmään 1 kuuluvat olivat yleensä keski-ikäisiä pienellä paikkakunnalla asuvia.
   2. Eräät kertoivat lähisuvulle, mutta salasivat työtovereilta, naapureilta ja kaukaisemmilta sukulaisilta.
   3. Loput kertoivat lähipiirille, mutta eivät erikseen salanneet muiltakaan. Toisaalta, he eivät myöskään alkaneet leveillä julkisesti.
   Falkin ja Mäenpään tutkimukseen osallistuneet osallistuivat luonnollisesti sillä ehdolla, ettei heidän salaisuutensa paljastu. Esim. eräs n. 35-vuotias mies totesi, että jos neljän kuukauden päästä joutuu lukemaan Hesarista, että Jaska on voittanut lotossa, hän ottaa haulikon ja käväisee yliopistolla.

   Miksi sitten voitto salataan? Siihen on useitakin syitä.
   Osa ei vain halua pröystäillä. He haluavat elää niin kuin ennenkin.
   Kateellisten ihmisten reaktioita pelätään. Samoin sitä, että puolitutut parveilevat pummimaan. Useimmilla ei edes ollut selvää kuvaa siitä, mitä lottovoiton paljastuminen aiheuttaisi. Haastateltuja kiinnosti tietää, mitä muut olivat rahoillaan tehneet - mutta vieläkin enmmän kiinnosti, kuinka ympäristö oli muihin voittajiin suhtautunut.
   Eräässä suhteessa sukulaiset eroavat ystävistä. Sukulaisille voi lahjoittaa rahaa ilman vastavuoroisuuden ajatusta, mutta ystävälle ei. Voittajiin oli iskenyt pelko, että lottovoitto vaarantaisi tavan tarjota vastapalveluksia, esim. tarjota vastavuoroisuuden periaatteella kahvit silloin tällöin.
   Kyse ei ollut vain siitä, miten ystävät suhtautuisivat lottovoittajaan, vaan myös siitä, miten ystävät tulkitsisivat voittajan suhtautuvan heihin.
   Salaaminen koetaan lähimmäisten suojeluksi lottovoiton tuomilta potentiaalisislta paineilta. Kyse ei ole hurskastelusta, voittajat eivät tunne itseään aktiivisiksi toimijoiksi, vaan uhreiksi, joiden onni on toisten hyväntahoisuuden varassa.
   
   Kun joku voittaa lotossa päävoiton, paikkakunnalla, varsinkin pienellä paikkakunnalla, saattaa alkaa huhumylly pyöriä. Varsinkin ennen online-aikaa se oli tavallista, silloin tietoja voittajista oli enemmän liikkeellä.
   Iltapäivälehdet ovat aina kiinnostuneita lottovoittajista. Välillä he kulkevat pitkin kapakoita kuuntelemassa, löytyykö paikkakunnan kansan syviltä riveiltä tietoa tai vihjeitä.
   Toisinaan Veikkaus itse on paljastanut toiminnallaan voittajan. Kun Veikkauksen edustaja tulee käymään kukkapuska kädessä, naapurusto saattaa laskea yhteen yksi plus yksi.
   Lottovoittajan kannalta tilanne saattaa mennä joskus täysin paranoidiseksi. Lottovoittaja tietää, että muutkin tietävät, muttei tunnusta.

   Jos lottovoitto sitten paljastuu, tavalla tai toisella, mitä sitten? Kielteisimmät kokemukset ovat heillä, jotka ovat aktiivisimmin pyrkineet salaamaan asian. Mikä sitten näissä on syy ja mikä seuraus, se on epäselvää. Osassa tapauksissa hankaluudet saattavat johtua siitä, että voittaja on ensin valehdellut ja sitten jäänyt kiinni.
   Negatiivisissa tapauksissa suku on ollut pahin kaupunkilaisten kohdalla, pienemmillä paikkakunnilla sen sijaan ystävät ja kylänmiehet ovat alkaneet kyräillä.
   Tutkimuksen tekijöiden mukaan ei vaikuta siltä, että voittajat olisivat mitenkään vainoharhaisia luonteita. Toisaalta monet tuntuvat liioittelevan ympäristön kateutta. Varsinaisia välirikkoja on esiintynyt vain ihan muutama.
   Muutamalla jokunen tuttu on lopettanut tervehtimisen. Aika moni on joutunut ainakin jonkin aikaa kuuntelemaan jonkinasteista naljailua, sen verran lottovoitto on täräyttänyt ympäristöä.
   Voittajat eivät ole pahastuneet siitä, jos joku on ilmaissut mieliharminsa suoraan. Itse asiassa sitä ei pidetä läheskään niin pahana kuin epäsuoraa suhtautumista.
   Voittajiin kohdistunut ilkivalta oli aivan poikkeuksellista. Eräs n. 30-vuotias mies erehtyi ostamaan Ford Escortin, jossa oli suuremmat spoilerit kuin perusmallissa. Sitä menopeliä potkittiin jatkuvasti. Vuoden kuluttua mies myikin auton pois.
   Jos voittaja tulee omalla nimellään vapaaehtoisesti julkisuuteen, hän saa aina kerjuukirjeitä. Kirjeet saattavat herättää sääliä ja myötätuntoa, mutta kun tapauksia ei tunne niin ei tunne, eikä niihin haluta vastata. Myös törkeitä kirjeitä tulee. Eräs hiippari toi itse postilaatikkoon kirjeen, jossa kutsui itsensä kylään neuvottelemaan 500.000 markan lainasta. Nämä kirjeet eivät herätä edes myötätuntoa.
   Eräs voittaja oli voittonsa jälkeen ollut jonkin aikaa kyräilyn kohteena. Kyräily loppui kuitenkin kuin veitsestä leikaten, kun voittajan läheiselle sattui vakava onnettomuus. Jotkut taas ovat olleet koko ajan iloisia toisen puolesta, jos tällä oli ollut aiemmin vaikeaa.

   Jos voittaja on päättänyt pitää matalaa profiilia, vaikein päätös on yleensä ollut auton vaihto. Usein autoa parannetaan ns. pykälä kerrallaan, esim. ostetaan saman merkin isompi malli.
   Muu sujuu yleensä helpommin. Ehkä matkustamisen kanssa ollaan vähän tarkempia, eikä lisätä matkustustiheyttä yhtäkkiä moninkertaiseksi, vaikka mieli tekisi. Esim. kodinrakennusta sen sijaan harrastetaan jokseenkin surutta, jos asunnon suhteen on vielä ollut toteutumattomia haaveita. Eniten kodinvaihtoon ovat panostaneet nuoret lapsiperheet.

   Salailun asteesta riippumatta, eräs asia on pysynyt johtotähtenä: oma elämä ja oma minä eivät saa muuttua.

   Ferrari on haave, harvalle se on realismia. Lottovoittajalla olisi mahdollisuus ostaa Ferrari, ja voisi kuvitella, että joku sellaisen tempun tekisikin.
   Eipä kuitenkaan tee. Kyseinen italialainen laatuauto tekisi niin suuren loven lottovoittajankin lompakkoon, ettei sen suuruista sijoitusta kakistelematta tehdä.
   Tila-auto sen sijaan olisi ihan oikeasti kiva. Sellaisia lottovoittajat toisinaan ostavatkin.

   Arkielämään lottopotti tuo väkisinkin joitakin muutoksia, vaikka profiili pysyisikin matalana. Useimmat esim. jättävät lauantaimakkaran ja alkavat syödä kalliimpia leikkeleitä. Toisaalta normaali shoppailu ei tunnu enää yhtä mukavalta kuin aiemmin, kun tietää, että kaiken mielenkiintoisen mitä löytää, voi miettimättä ostaa. Tämä mielihyvän katoaminen ostotilanteesta tekee osaltaan helpommaksi vanhassa ja totutussa pysymisen.

   Lottovoittajat samaistuvat edelleen normaalituloisiin ja tekevät eroa rikkaisiin. Rikkaiden ihmisten piireihin ei haluttu eikä pönäköitä etikettejä opeteltu.

   Matalaa profiilia pitävien lottovoittajien asenteista on havaittavissa tietynlainen kaksinaismoralismi. He saattavat arvostella rankastikin niitä, jotka ovat rikastuneet saamalla suuren perinnön, ilman että ovat olleet päivääkään rehellisessä työssä, ja jotka sitten kukkoilevat kuin Euroopan omistajat.

   Lottovoittajat eivät halunneet avata rahahanoja myöskään leventääkseen lastensa elämää. Pelkäsivät, että nämä oppisivat laiskoiksi.

   Miten lottovoittajien työpaikoilla näkyy, että joku on voittanut lotossa? Lähtevätkö voittajat kehittämään itseään vai jatkavatko he vapaaehtoisesti työntekoa, vaikkei taloudellista pakkoa enää ole?
   Osa on lähtenyt, noin puolet on jäänyt. Tosin lähtijätkin saattavat palata takaisin, kun ovat pitäneet välivuoden ja kaivanneet jotain tekemistä. Eikä kukaan lähtenyt aivan heti.
   Lähtijöistäkään kaikki eivät ole jättäneet työntekoa lainkaan. Muutamat perustivat oman yrityksen ja räätälöivät itselleen mahdollisimman kiinnostavan homman.
   Osa lähdöistä selittyy sillä, että aikaistetaan eläkkeelle jäämistä muutamalla vuodella. Ja varsinkin laman aikaan lähteneet olivat niitä, joiden työpaikoilla alettiin neuvotella irtisanomisista. Ainakin joku tarvitseva säilytti työpaikkansa, kun se lähti vapaaehtoisesti, jolla oli siihen varaa.
   Lähtijöistä kukaan ei lähtenyt ovet paukkuen eikä pomolleen haistatellen.
   Vastanneista kaksi voittajaa oli työttömänä. Näistä toinen perusti oman yrityksen. Toinen taas ei mennyt minkäänlaiseen palkkatyöhön, vaan työskenteli maaseudulla ilman palkkaa.
   Kuriositeettina mainittakoon vielä, että jos voittaja oli perheellinen mies, joka jäi voittonsa jälkeen pois työstä, hänen vaimonsa jatkoi kaikissa tapauksissa työntekoaan entiseen tapaan.

   Kaupunkitarinoita lottovoittajista on perinteisesti kerrottu yleisellä tasolla, mutta myös täsmäkohteita on esiintynyt, eli jos jostain tiedetään, että hän on voittanut lotossa, hänestäkin saatetaan levittää levottomia huhuja. Eräskin voittaja kuuli, kuinka hänet olisi ryöstetty, mukiloitu jne. Sukulaiset olivat soitelleet useammankin kerran hädissään, vaikkei mitään epätavallista ollut tapahtunut.
   Millainen on tyypillinen kaupunkitarinan lottovoittaja. Kirjassa lainataan professori Heikki Ylikangasta, joka on laatinut aiheesta rautalankamallin. Tämän mallin mukaan ensin lottovoittaja käyttelee rahaa. Sitten raha ja se, mitä rahalla saa, käyttelee lottovoittajaa. Ja lopulta onnellinen voittaja päättää päivänsä kuvaamattomassa surkeudessa.

   Eri lottovoittajilla on eri tilanteita. Yksi tulos on kuitenkin kaikilla tutkimukseen osallistuneilla sama: voitosta huolimatta lottoaminen jatkuu.

   Kirja Lottomiljonäärit on tehty laajojen selvitysten pohjalta, haastatelluilta on kysytty pitkät kysmyslitaniat ja vastauksiin on paneuduttu. Näin on saatu aikaiseksi aineisto, minkä pohjalta on tehty monelta kannalta aihetta tarkasteleva tutkimus. Esimerkkejä ja tilastoja on riittävästi, ja teos on kirjoitettu erittäin helppolukuisella ja kansantajuisella tyylillä. Kirja vastannee kaikkiin kysymyksiin, mitä keskiverto lottoaja osaa kysyä aiheesta "Mitä sitten, jos...?"

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Sivun seuraava päivitys 1.7.


Julkisuudenhallinta on taitolaji. Kokeneet kertovat kokemuksiaan sekä politiikan että toimituksen puolelta.

Juhani Wiio: Politiikka ja julkisuus


Pitkän linjan keskustalaisen analyysiä Suomen nykytilasta ja poliittisista asetelmista sekä niihin johtaneista kehityskaarista.

Seppo Kääriäinen: Meikäläisen mukaan


Kirja, missä Keskustan kuuluisa työreformi esiteltiin julkisuuteen ensimmäisen kerran.

Esko Aho: Tulevaisuus on tehtävä


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Niin, kyllähän tämä poikkeusaika saa ihmisiltä erinäisiä taiteellisia puolia esille. Eräät ovat väsäilleet poliittisia tiivistyksiä, kuinka tästä saadaan eri puolueissa ilokin irti. Esimerkiksi eräässä netissä leviävässä jutussa todetaan, kuinka Vihreät saivat lentokoneet maahan, Perussuomalaiset rajat kiinni, Kristillisdemokraattien iloksi kapakat sulkeutuivat, Vasemmistoliitto sai liikkeet kiinni, Kokoomus ennen näkemättömän yritystukipaketin - ja Keskusta sai eristettyä Paavo Väyrysen pysymään kotona.
   
   No, kyllähän kaiken aikaa suunnitellaan myös sitä koronan jälkeistä aikaa, eivät ne kuntien ja kaupunkien valtuustotkaan sillä lailla hyytyneet ole. Eräs näkyvä ja kuuluva keskustelunaihe kahdessakin kaupungissa on, pitäisikö se raitiovaunu ottaa käyttöön. Turussahan sellainen oli viimeksi viitisenkymmentä vuotta sitten, mutta sitten siellä fundeerattiin, ettei se taida enää 1970-luvulla kovin edistyksellinen vempele olla - ja nyt sitten keskustellaan, jos kuitenkin taas. Tampereella päätös rakentamisesta on jo tehty ja ollaan siirrytty rakennusvaiheeseen.
   Jos em. vehje lähtee Turussa ja Tampereella liikenteeseen, ehkä olisi paikallaan laittaa aiheesta opetusvideo pyörimään. Ja pyöriihän Helsingissäkin noita turisteja, jotka käyttävät ratikkaa, joten ehkä tässä voisi kuunnella, mitä somerolaissyntyisellä aidolla stadilaisella olisi aiheesta sanottavaa. Markku Toikka opastaa ystävällisesti meitä epävarmoja "maalaisserkkuja", kuinka siellä sporassa tulikaan toimia.

Lapinlahden linnut